tiistai 27. helmikuuta 2018

The Shape of Water

Joskus, ihan odottamatta törmäät elokuvaan, jollaista et ehkä olisi kuvitellut meneväsi katsomaan, mutta kun menet, rakastut siihen ihan täydellisesti.









The Shape of Water on juuri sellainen elokuva. Kotikulmillani sijaitseva EU:n pohjoisin elokuvateatteri, ihana ja tunnelmallinen Aslak mainosti sivuillaan Facebookissa yhden illan näytäntöä kyseisestä leffasta, ja jokin etiäinen kutkutti mielenpohjalla sen verran vahvasti, että houkuttelin serkkutytön mukaan ja kävimme katsomassa tuon Golden Globejakin kahmineen tuotoksen.

Monesti on niin, että jos ihastut johonkin kirjaan tai elokuvaan, jokin siinä resonoi senhetkiseen elämäntilanteeseesi ja pystyt samaistumaan tunteisiin joita protagonistit kokevat. Tuo eriskummallinen, visuaalisesti näyttävä, värikäs ja sentimentaalinen rakkaustarina iski suoraan sydämeeni sellaisella voimalla, että harvoin niin käy.

Tarinan lähtökohta on mykän siivoojanaisen Elisan (Sally Hawkins) elämän mullistava kokemus, hän rakastuu työpaikalleen huippusalaiseen tutkimuslaitokseen tuotuun vesiolentoon, joka on kuin puoliksi kala, puoliksi mies. Aikakausi on vainoharhainen ja kylmän sodan riivaama 60-luku, ja laboratorio haluaa turvallisuuspäällikkö Richard Stricklandin (Michael Shannon) johdolla tappaa olennon ja tutkia sen sisukset saadakseen luontokappaleen salaisuudet selville, mutta Elisa ryhtyy pelastustoimiin työtoverinsa Zeldan (Octavia Spencer) ja naapurinsa Gilesin (Richard Jenkins) kanssa.

The Shape of Water on täynnä loistavia näyttelijäsuorituksia, aivan kärjessä tietysti pääpari Sally Hawkins ja käsittämättömän uskottavan amfibihahmon tekevä Doug Jones. Kumpikaan hahmoista ei pysty puhumaan, mutta silti heidän tunteensa ja rakkautensa tulevat käsinkosketeltavan selviksi ja heidän mukanaan myötäelää jokaisen käänteen ja jännitysmomentin.

Sivuosarooleissa on myös kertakaikkisen sydäntäsärkeviä suorituksia, kuten Mullan alla- sarjasta tutun Richard Jenkinsin Giles, joka Sallyn parhaana ystävänä joutuu tapahtumien pyörteisiin mukaan. Oli myös miellyttävä yllätys nähdä eräästä lempisarjastani Boardwalk Empirestä tutut Michael Shannon ja Michael Stuhlbarg jälleen yhdessä.

Lavastus on upeaa, 60-luku herää henkiin silmien edessä väreineen ja tunnelmineen. Kauneus ja väkivalta, hyvyys ja raakuus vuorottelevat tarinan keskiössä. Ohjaaja Guillermo del Toro on onnistunut luomaan vaikuttavan elokuvaelämyksen, joka kiidättää katsojaa tunnelmasta ja tyylilajista toiseeen taian hetkeksikään särkymättä. Suosittelen tätä ihmeellistä aikuisten satua kaikille riipaisevista elokuvaelämyksistä kiinnostuneille.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Nokisen tomumajan arvoitus


Bazar, 2017. 434 s.



Flavia on taas entisessä vauhdissaan uusimpien seikkailujensa pyörteissä. Toki nuori neitomme on järkyttynyt ja koti-ikäväinen jouduttuaan rahdatuksi Kanadaan asti Miss Bodycoten tyttökouluun, mutta se ei silti himmennä hänen veitsenterävää älyään ja huomiokykyään. Sillä juuri kun Flavia on saanut matka-arkkunsa raahattua huoneeseensa, hänen jalkoihinsa kierähtää takasta ruumis. Moinen kokemus saattaisi järkyttää useimpia alle 12-vuotiaita tyttöjä, mutta juuri tällaisissa tilanteissa Flavia on elementissään. Kuka hiiltynyt ruumis on ja miksi hänet oli tungettu savuhormiin? Maailmankaikkeudesta ei löydy pätevämpää tyyppiä tätä mysteeriä selvittämään.

Myös Flavian äiti Harriet oli opiskellut Miss Bodycoten sisäoppilaitoksessa ja Flavia saakin tuta mitä merkitsee olla niin kuuluisan ja arvostetun entisen oppilaan tytär. Flavian täti Felicity on selittänyt kuinka tärkeä henkilö Harriet oli, ja että Flavialta odotetaan vähintään samanlaisia urotekoja salaperäisten peltokanalintujen ryhmittymässä. Flavia saa tietää, että koulu on oikeastaan savuverho salatulle kulissientakaiselle toiminnalle, ja hän joutuu selvittämään mysteeriruumiin henkilöllisyyden lisäksi myös joidenkin oppilaiden arvoituksellisia katoamisia.

Kavalkadi uusia henkilöhahmoja vyöryy eteen, sekä koulun oppilaat että opettajat ovat suhteellisen eksentristä porukkaa, kirkkaimpana tähtenä (Flavian mielestä) murhasyytteistä vapautettu kemian opettaja, jonka mies kuoli selittämättömään myrkytykseen. Flavia kukoistaa kun saa opetusta uusimmilla laitteilla ja pätevimmiltä opettajilta, mutta samalla hän ihmettelee miksi kotipuolesta ei kirjoiteta kirjeitä tai oteta muuten yhteyttä "karkotettuun" tyttäreen. Tapahtumat kärjistyvät siihen pisteeseen, että Flavia löytää itsensä jälleen valtamerilaivasta matkalla takaisin kotiin. Seuraava, keväällä ilmestyvä kirja "Kolmasti naukui kirjava kissa" antaa ehkä jo osviittaa siitä, mihin suuntaan Flavian elämä tulee muodostumaan, ainakin toivottavasti. Peltokanalintujen ja fasaanipaistivoileipien tarkoitus on edelleenkin hiukan epäselvä...

Edellinen kirja "Kuolleet linnut eivät laula" tuntui jonkinasteiselta väliteokselta, mutta tässä tuoreimmassa opuksessa on jälleen vetävä ja mukaansatempaava tunnelma, vaikka emme saakaan viettää aikaa iki-ihanassa Buckshawin kartanossa. Voin suositella tätä kirjaa kaikille, ja kaltaisilleni Flavia-faneillehan tämä on ihan must. Lukemisiin!



sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas











Riipaiseva. Pelottava. Kaunis. Ahdistava.
Astuin elokuvateatterista pari tuntia sitten vaikuttuneena siitä, että tämä uusin versio kansallisklassikosta todellakin kannatti tehdä.

Olen lukenut sekä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan että Sotaromaanin ja lisäksi katsonut molemmat aikaisemmat elokuvaversiot, mutta tämä uusin herätti tunteita kiistattomasti eniten. Vaikka mikään tarinassa ei tullut yllätyksenä, tavallaan hahmoihin sitoutuminen ja heidän kohtaloissaan myötäeläminen yllätti. Taistelu- ja actionkohtaukset eivät hävinneet piiruakaan ulkomaisille esikuvilleen, ja rauhallisempien kohtausten unenomainen lyyrisyys vei mennessään.

Fokus oli hiukan eri suunnassa kuin aiemmissa leffaversioissa, tämä sotaelokuva oli sotakriittinen dissaamatta hetkeäkään niitä jotka rintamalla sen todellisen työn tekivät. Päärooleihin oli saatu lähestulkoon täydelliset esittäjät, erityisesti Jussi Vatanen Koskelana, Johannes Holopainen Kariluotona ja Eero Aho Rokkana vakuuttivat roolitöillään. Myös Aku Hirviniemi Hietasena osoittautui vallan mainioksi valinnaksi. Joitakin tunnetuimpia kohtia kirjasta oli jätetty pois, mutta tilalle oli tullut kotirintaman kuvailuja, jotka todellakin ansaitsivat paikkansa leffassa. Kotiin jääneiden kärsimys ei ollut loppujen lopuksi yhtään vähäisempää kuin rintamalla taistelleidenkaan.

Nämä "nuoret sankarit" käyvät jatkosodan vuosina läpi sellaisen kiirastulen, että nuoren pojan äitinä ei voi kuin rukoilla, ettei sellaista kukaan enää koskaan joutuisi kokemaan. Voi vain ihailla näyttelijäntyötä, jossa pienin vivahtein esitetään Suur-Suomea valtaamaan lähtevän rehvakkaan joukon muuttumisen sotaan väsyneiksi ja tappiomielialan raskauttamiksi zombieiksi. Kuolema heittää varjon heistä hilpeimpienkin kasvoille, ja osa rikkoutuu, jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti.

Sodan mielettömyys, kaikkien valtavien uhrausten määrä ja taakka, mikä siitä laskeutui jälkipolvien ylle. Voisiko joku, joka jollain tasolla kuvittelee sodan ratkaisevan yhtään mitään, katsoa tämän leffan ja kertoa onko edelleen samaa mieltä.

Kiitokset Aku Louhimiehelle loistavasta elokuvaelämyksestä.


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Jätän tämän vain tähän







Flavia, oi Flavia. On aina suuri päivä, kun bongaa kirjaston hyllystä niteen uusimpia seikkailujasi. Mahtavaa uppoutua niihin ja päästä mukanasi ruumiiden ja myrkkyjen makaabereihin maailmoihin. Näkemisiin!😁



lauantai 28. lokakuuta 2017

Sarjavertailua (Glitch vs. The Returned)

Vietin tyttäreni luona oikein leppoisan syyslomaviikon, jonka aikana oli mukava puuhastella kaikkea mitä normaalin työ/opiskeluarjen ja valtavien elämänmuutosten keskellä ei ole aikoihin ehtinyt.
Katsoimme mm. putkeen Netflixistä kaksi sarjaa jotka molemmat perustuvat ranskalaiseen Les Revenants-nimiseen tv-sarjaan.










Ensin tiirailimme aussiversion nimeltä Glitch, jota olikin mukava katsella jo pelkästään sen australialaisuuden takia. Turhan usein leffat ja sarjat joita katselee, ovat usa- tai brittituotantoja. Tämän kyseisen produktion down under -meininki ja ihanat australialaisaksentit tuntuivat hurmaavan tavallisuudesta poikkeavilta.

Mojovan rouhea meininki käynnistyi heti alkumetreiltä, kun syrjäisen Yoraana-nimisen pikkukaupungin hautausmaalla alkoi multaisia ruumiita kaivautua ylös haudoistaan. Seitsemän eri aikakausina kuollutta ihmistä heräsi henkiin elämänsä kunnossa mutta tajuamatta mitä oli tapahtunut. Paikalle ensimmäisenä saapunut poliisi James Hayes (Patrick Brammall) luulee että kyseessä ovat jonkinlaiset ryyppybileet, joiden aikana hautoja on tärvelty, mutta vietyään alastomana koikkelehtineen porukan paikallisen lääkärin Elishia McKellarin (Genevieve O´Reilly) luo terveysasemalle, alkaa totuus valjeta. Paljastuu että eräs haudasta nousseista on Jamesin kaksi vuotta sitten rintasyöpään kuollut vaimo Sarah.

Arvata saattaa, että tästä käynnistyykin melkoinen tapahtumasarja. Pidin siitä, ettei asioiden jokaista kulmaa tai syitä tapahtuneeseen kerrottu liian nopeasti, vaan vähä vähältä jokaisen ylösnousseen tarinaa kerittiin auki takaumien ja muistelmien muodossa. Erityisesti viihdyin Charlie Thompsonin, ensimmäisessä maailmansodassa taistelleen sotilaan tarinan mukana. Charlieta esittävä Sean Keenan on uskomattoman sopiva rooliinsa "vanhanaikaisen" herkänkomean ulkomuotonsa myötä. Ne silmät, huh!

Tarina jää ykköskauden lopussa mehevään cliffhangeriin, jonka takia haluan katsoa myös toisen seasonin, jahka se tiensä Netflixiin löytää. Voin suositella lämpimästi tätä sarjaa muillekin, vaikka se vähän outo ja viisto välillä onkin, heh.

Samantien perään katsoimme The Returned-sarjan, jonka premissi on sama kuin Glitchissä, kuolleet nousevat ylös pikkukaupungissa vuosien jälkeen. Tässä tapauksessa tarina oli melkoisen puhkikulunutta huttua yhdentekevine juonenkäänteineen ja epäkiinnostavine näyttelijöineen. Kukaan ei ollut erityisemmin yllättynyt, kun edesmenneitä omaisia ilmestyi takaisin kotikonnuille täysin muuttumattomina ja muutenkin reaktiot ylösnousemuksiin ja koko käsikirjoitus oli äärimmäisen epäuskottavaa. Keskiössä oli Winshipin perhe, jonka 16-vuotias koulubussionnettomuudessa 4 v. aikaisemmin kuollut tytär Camille (India Ennega) käveli täysissä pukeissa ja meikeissä takaisin kotiinsa tajuamatta mitä oli tapahtunut. Suunnattoman ärsyttävää oli esimerkiksi se, että Camillen kaksoissiskoa Lenaa esitti takaumissa India kaksoisroolissa, mutta nykyhetken tarinaan oli vaihtunut aivan eri näyttelijä, joka oli täysin erinäköinen. Se teki tarinan seuraamisesta kohtalaisen vaikeaa ensialkuun.

Muidenkin ylösnousseiden tarinat olivat huomattavasti aussiversiota vesitetympiä ja tylsempiä. Niistä ei jää liiemmälti jälkipolville kerrottavaa. Tämä kökkö kyhäelmä ei saanut toista tuotantokautta ja hyvä niin. Sen ensimmäisenkin katsomisessa oli täysi työ, enkä suosittele tätä kenellekään.


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Outlander

Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden pois täältä, tahtomattani. Elämä pyörteilee joskus niin vahvasti, että tuntee hukkuvansa, mutta nyt tuntuu että pää alkaa pysyä pinnan yläpuolella. Kirjoitushalut ja ennen kaikkea aika blogitekstien kirjoittamiseen ovat palanneet. Sen takia halusinkin tehdä postauksen ehkä suurimmasta obsessiostani sekä kirjallisuuden että tv-sarjojen saralla. 






Löysin Diana Gabaldonin kirjat joskus n. 12-13 vuotta sitten, kun Matkantekijä -sarjasta oli ilmestynyt neljä kirjaa. Jäin koukkuun kertalaakista, vaikka Muukalainen-romaanin aloitus, n. 100 ensimmäistä sivua oli aika pitkäpiimäistä luettavaa. Kirjathan kertovat Claire Randallista, toisen maailmansodan aikaisesta sairaanhoitajasta, joka matkallaan Skotlannissa aviomiehensä Frankin kanssa tempautuu mystisesti Stonehenge-tyyppisen kivikehän kautta menneisyyteen 1700-luvulle.

Siellä sisukas sankarittaremme tapaa Jamie Fraserin, skotin joka on ehkä kuuminta hottia koko kirjallisuuden mieshistoriassa. ( tähän joku hikeä pyyhkivä hymiö...) Olosuhteiden pakosta he joutuvat menemään naimisiin, mutta juttu ei osoittaudukaan miksikään mukavuus/pakkoavioliitoksi, vaan Claire ja Jamie rakastuvat toisiinsa aidosti ja oikeasti. Heidän tarinaansa seuraavat siis tällä hetkellä 8-osainen massiivisista tiiliskiviromaaneista koostuva kirjasarja sekä kolmannelle kaudelleen ennättänyt tv-sarja. 

Muistan tunteen kun neljä ensimmäistä romaania oli luettu eikä enempää ollut vielä ilmestynyt, tai ainakaan suomennettu...se tyhjyyden tunne ja valtava halu saada lisää sitä samaa muistutti varmaan jotakuinkin narkomaanin vieroitusoireita. En tarkalleen osaa osoittaa sormella, mikä näissä käsilihasten kestokykyä koettelevissa opuksissa on niin kiehtovaa, mutta tiedän että se on monien tekijöiden summa. Historiallinen konteksti vetoaa minuun aina. Puoleensavetävät henkilöhahmot ja paljon seksiä kirjoissa eivät myöskään ole varsinaisesti haitaksi. Yllättävät juonenkäänteet, vastoinkäymiset, niistä selviämiset, mahtavat sivuhahmot ja moneen suuntaan rönsyilevä tarina  addiktoivat ainakin minut todella pahasti.

Kirjoja on varsinaisen pääsarjan lisäksi myös monia muita, itse olen lukenut niistä pari, erään lempihahmoni Lord John Grayn elämää valottavat Lordin yksityisasia ja Lordi John ja veitsenterän veljeskunta. Diana Gabaldon on siis käsittämättömän tuottelias kirjailija. Tälläkin on toki varjopuolensa, mielestäni useampaa kirjoista olisi voitu editoida aika raskaalla kädellä. Uuvuttavan pitkät jaksot sotakuvioineen yms. jotka eivät vie juonta mihinkään suuntaan, voisi mielestäni jättää väliin ja keskittyä olennaiseen, Clairen, Jamien ja heidän jälkeläistensä ja lähipiirinsä tarinan kertomiseen. Siinäkin olisi jo enemmän kuin tarpeeksi.

Hienosti toteutettu tv-sarja on ollut kuitenkin créme de la créme ja piste i:n päälle. Tietenkään sarjassa ei ole voitu toistaa jokaikistä kohtausta kirjoista tismalleen samanlaisina ( se tuntuu joitakin hc-faneja hiertävän äärimmäisen pahasti), mutta adaptaationa ja omana taiteenlajinaan se on vallan mainio. Ja pakko vielä päivitellä, kuinka mahtava tyyppi löydettiinkään esittämään Jamie Faseria; Sam Heughan on minun silmissäni täydellinen JAMMF. (eli James Alexander Malcolm MacKenzie Fraser) Eikä myöskään Caitriona Balfen Claire jää jälkeen vähääkään. Harvalla naisnäyttelijällä on samanlainen paine olla sarjan päätähti, mutta ainakaan Caitin suoritukseen se ei tunnu vaikuttavan, hän suoriutuu osastaan mallikkaasti.  Yle on tänä vuonna hienosti kartalla ja esittää uusinta kautta vain parin viikon viiveellä Starz-kanavan esityksiin.

Jos valtaviin tiiliskiviromaaneihin tarttuminen pelottaa, suosittelen ainakin katsomaan Outlander-sarjaa tv:stä. Kohtsillään ovat edessä ehkä kutkuttavimmat hetket koko sarjassa, ainakin tähän mennessä. Mielenkiinnolla katselen, onko tv-versiossa päästy likikään samoihin sfääreihin kuin kirjoissa. Uskon ja toivon, etten tule pettymään. :D

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Teemestarin kirja





Teos, 2012. 256 s. 


Minä rakastan kirjoja. Joskus rakastan niitä erityisen paljon, kuten nyt, kun omassa elämässäni pyörii sellainen turbulenssi että hengittäminenkin sattuu. Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja kietoi minut soljuvaan syleilyynsä ja lohdutti minua kauniilla, virtaavilla lauseillaan paremmin kuin mikään muu olisi niinä hetkinä voinut tehdä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, kun maapallon vesivarannot ovat käymässä uhkaavan vähiin. Talvet ovat ilmastonmuutoksen myötä kadonneet maailmasta ja merenpinta on noussut niin että Uudessa Skandinaviassa on asuttavia alueita enää Lapissa. Jonkinlainen ympäristökatastrofi on myös tehnyt alueita asumattomiksi ja vesivarantoja myrkyllisiksi. Armeijan diktatuuri on ottanut vallan, ja ihmisten vedenkulutusta säädellään armottomasti. 


Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. 

Noria Kaitio on nuori teemestarin tytär, jolle isä on siirtämässä arvoaan ja salaisia tietojaan pikkuhiljaa. Kun isä paljastaa tyttärelleen salaisuuden, jonka vain suvun teemestarit ovat tienneet kautta aikojen, alkaa kaikki Norian elämässä vähä vähältä muuttua. Noria ja hänen paras ystävänsä Sanja löytävät entismaailman esineistä koostuvasta valtavasta muovihaudasta salaperäisiä hopeisia kiekkoja ja muita laitteita joiden käyttötarkoituksen tytöt oivaltavat sattumalta.

Kiekkojen sisältämästä tiedosta ja teemestarien vanhoista päiväkirjoista tytöt tajuavat, että heille koko elämän ajan syötetty historiantieto saattaakin olla vääristeltyä. Ehkä Menetetyillä mailla olisikin jotain, mikä voisi pelastaa ihmiskunnan tulevaisuuden. Kun tytöt huomaavat että armeijan verkko heidän ympärillään alkaa kiristyä, he tekevät uhkarohkean suunnitelman. Mutta onnistuuko se? Kirjan tihenevä tunnelma kietoi minut täysin pauloihinsa ja kun loppu koitti, olin hyvin iloinen että myös Itärannan seuraava teos on odottamassa lukemistaan yöpöydällä.


Vaikka Teemestarin kirja on suhteellisen pahaenteistä scifiä ja tapahtumat dystooppisen ankaria, päällimmäisenä siitä jäi mieleen suunnaton kauneus. Kirjan kieli on niin lohduttavan rauhallista, luontevaa ja tyynnyttävää, että koki valaistuneensa kun lukeminen oli ohi. Kuoleman, elämän ja veden ikiaikainen liitto tuotiin esille viisaasti ja samalla nousi taas hieman pelottava tunne siitä, mihin olemme ihmiskuntana menossa. Osaammeko varjella maailmaa kuvatunlaiselta katastrofilta vai onko se vain vääjäämätön ajan kysymys? Ihan mahtavaa että joku laittaa pohdiskelemaan näitä teemoja. En ihmettele yhtään että kirja on menestynyt myös ulkomailla ja saanut tukuittain palkintoja. Seuraavaksi aion lukea suurella innolla Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin.