sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Outlander

Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden pois täältä, tahtomattani. Elämä pyörteilee joskus niin vahvasti, että tuntee hukkuvansa, mutta nyt tuntuu että pää alkaa pysyä pinnan yläpuolella. Kirjoitushalut ja ennen kaikkea aika blogitekstien kirjoittamiseen ovat palanneet. Sen takia halusinkin tehdä postauksen ehkä suurimmasta obsessiostani sekä kirjallisuuden että tv-sarjojen saralla. 






Löysin Diana Gabaldonin kirjat joskus n. 12-13 vuotta sitten, kun Matkantekijä -sarjasta oli ilmestynyt neljä kirjaa. Jäin koukkuun kertalaakista, vaikka Muukalainen-romaanin aloitus, n. 100 ensimmäistä sivua oli aika pitkäpiimäistä luettavaa. Kirjathan kertovat Claire Randallista, toisen maailmansodan aikaisesta sairaanhoitajasta, joka matkallaan Skotlannissa aviomiehensä Frankin kanssa tempautuu mystisesti Stonehenge-tyyppisen kivikehän kautta menneisyyteen 1700-luvulle.

Siellä sisukas sankarittaremme tapaa Jamie Fraserin, skotin joka on ehkä kuuminta hottia koko kirjallisuuden mieshistoriassa. ( tähän joku hikeä pyyhkivä hymiö...) Olosuhteiden pakosta he joutuvat menemään naimisiin, mutta juttu ei osoittaudukaan miksikään mukavuus/pakkoavioliitoksi, vaan Claire ja Jamie rakastuvat toisiinsa aidosti ja oikeasti. Heidän tarinaansa seuraavat siis tällä hetkellä 8-osainen massiivisista tiiliskiviromaaneista koostuva kirjasarja sekä kolmannelle kaudelleen ennättänyt tv-sarja. 

Muistan tunteen kun neljä ensimmäistä romaania oli luettu eikä enempää ollut vielä ilmestynyt, tai ainakaan suomennettu...se tyhjyyden tunne ja valtava halu saada lisää sitä samaa muistutti varmaan jotakuinkin narkomaanin vieroitusoireita. En tarkalleen osaa osoittaa sormella, mikä näissä käsilihasten kestokykyä koettelevissa opuksissa on niin kiehtovaa, mutta tiedän että se on monien tekijöiden summa. Historiallinen konteksti vetoaa minuun aina. Puoleensavetävät henkilöhahmot ja paljon seksiä kirjoissa eivät myöskään ole varsinaisesti haitaksi. Yllättävät juonenkäänteet, vastoinkäymiset, niistä selviämiset, mahtavat sivuhahmot ja moneen suuntaan rönsyilevä tarina  addiktoivat ainakin minut todella pahasti.

Kirjoja on varsinaisen pääsarjan lisäksi myös monia muita, itse olen lukenut niistä pari, erään lempihahmoni Lord John Grayn elämää valottavat Lordin yksityisasia ja Lordi John ja veitsenterän veljeskunta. Diana Gabaldon on siis käsittämättömän tuottelias kirjailija. Tälläkin on toki varjopuolensa, mielestäni useampaa kirjoista olisi voitu editoida aika raskaalla kädellä. Uuvuttavan pitkät jaksot sotakuvioineen yms. jotka eivät vie juonta mihinkään suuntaan, voisi mielestäni jättää väliin ja keskittyä olennaiseen, Clairen, Jamien ja heidän jälkeläistensä ja lähipiirinsä tarinan kertomiseen. Siinäkin olisi jo enemmän kuin tarpeeksi.

Hienosti toteutettu tv-sarja on ollut kuitenkin créme de la créme ja piste i:n päälle. Tietenkään sarjassa ei ole voitu toistaa jokaikistä kohtausta kirjoista tismalleen samanlaisina ( se tuntuu joitakin hc-faneja hiertävän äärimmäisen pahasti), mutta adaptaationa ja omana taiteenlajinaan se on vallan mainio. Ja pakko vielä päivitellä, kuinka mahtava tyyppi löydettiinkään esittämään Jamie Faseria; Sam Heughan on minun silmissäni täydellinen JAMMF. (eli James Alexander Malcolm MacKenzie Fraser) Eikä myöskään Caitriona Balfen Claire jää jälkeen vähääkään. Harvalla naisnäyttelijällä on samanlainen paine olla sarjan päätähti, mutta ainakaan Caitin suoritukseen se ei tunnu vaikuttavan, hän suoriutuu osastaan mallikkaasti.  Yle on tänä vuonna hienosti kartalla ja esittää uusinta kautta vain parin viikon viiveellä Starz-kanavan esityksiin.

Jos valtaviin tiiliskiviromaaneihin tarttuminen pelottaa, suosittelen ainakin katsomaan Outlander-sarjaa tv:stä. Kohtsillään ovat edessä ehkä kutkuttavimmat hetket koko sarjassa, ainakin tähän mennessä. Mielenkiinnolla katselen, onko tv-versiossa päästy likikään samoihin sfääreihin kuin kirjoissa. Uskon ja toivon, etten tule pettymään. :D

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Teemestarin kirja





Teos, 2012. 256 s. 


Minä rakastan kirjoja. Joskus rakastan niitä erityisen paljon, kuten nyt, kun omassa elämässäni pyörii sellainen turbulenssi että hengittäminenkin sattuu. Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja kietoi minut soljuvaan syleilyynsä ja lohdutti minua kauniilla, virtaavilla lauseillaan paremmin kuin mikään muu olisi niinä hetkinä voinut tehdä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, kun maapallon vesivarannot ovat käymässä uhkaavan vähiin. Talvet ovat ilmastonmuutoksen myötä kadonneet maailmasta ja merenpinta on noussut niin että Uudessa Skandinaviassa on asuttavia alueita enää Lapissa. Jonkinlainen ympäristökatastrofi on myös tehnyt alueita asumattomiksi ja vesivarantoja myrkyllisiksi. Armeijan diktatuuri on ottanut vallan, ja ihmisten vedenkulutusta säädellään armottomasti. 


Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. 

Noria Kaitio on nuori teemestarin tytär, jolle isä on siirtämässä arvoaan ja salaisia tietojaan pikkuhiljaa. Kun isä paljastaa tyttärelleen salaisuuden, jonka vain suvun teemestarit ovat tienneet kautta aikojen, alkaa kaikki Norian elämässä vähä vähältä muuttua. Noria ja hänen paras ystävänsä Sanja löytävät entismaailman esineistä koostuvasta valtavasta muovihaudasta salaperäisiä hopeisia kiekkoja ja muita laitteita joiden käyttötarkoituksen tytöt oivaltavat sattumalta.

Kiekkojen sisältämästä tiedosta ja teemestarien vanhoista päiväkirjoista tytöt tajuavat, että heille koko elämän ajan syötetty historiantieto saattaakin olla vääristeltyä. Ehkä Menetetyillä mailla olisikin jotain, mikä voisi pelastaa ihmiskunnan tulevaisuuden. Kun tytöt huomaavat että armeijan verkko heidän ympärillään alkaa kiristyä, he tekevät uhkarohkean suunnitelman. Mutta onnistuuko se? Kirjan tihenevä tunnelma kietoi minut täysin pauloihinsa ja kun loppu koitti, olin hyvin iloinen että myös Itärannan seuraava teos on odottamassa lukemistaan yöpöydällä.


Vaikka Teemestarin kirja on suhteellisen pahaenteistä scifiä ja tapahtumat dystooppisen ankaria, päällimmäisenä siitä jäi mieleen suunnaton kauneus. Kirjan kieli on niin lohduttavan rauhallista, luontevaa ja tyynnyttävää, että koki valaistuneensa kun lukeminen oli ohi. Kuoleman, elämän ja veden ikiaikainen liitto tuotiin esille viisaasti ja samalla nousi taas hieman pelottava tunne siitä, mihin olemme ihmiskuntana menossa. Osaammeko varjella maailmaa kuvatunlaiselta katastrofilta vai onko se vain vääjäämätön ajan kysymys? Ihan mahtavaa että joku laittaa pohdiskelemaan näitä teemoja. En ihmettele yhtään että kirja on menestynyt myös ulkomailla ja saanut tukuittain palkintoja. Seuraavaksi aion lukea suurella innolla Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin. 



torstai 10. elokuuta 2017

Corpus


Gummerus, 2017. 584 s. 



Tämän kesän ensimmäisen lukumaratonin aikaan luin Milja Kauniston Luxuksen ja heti perään Purppuragiljotiini-trilogian toisen osan, Corpuksen. Ranskan vallankumouksen ja tasavaltaistumisen pyörteissä kului 1134 sivua kuin siivillä. Aistillisuus oli edelleen suuressa roolissa tarinassa, unohtamatta salaliittoja, väkivaltaa ja pyörteilevää juonta. Valta turmelee, viettelee ja vie tuhoon.

Ensimmäisessä osassa alkanut tarina pyövälinkisälli Isidoren ja aateluutensa menettäneen kreivitär Mariannen seikkailuista jatkuu vielä astetta tummemmissa merkeissä. Toki giljotiini välähteli jo Luxuksessa tiuhaan tahtiin, mutta nyt ollaan vallankumouksen kenties synkimmässä vaiheessa, terrorin ajassa. Kuningas ja kuningatar menettävät päänsä, mutta heidän jäljiltään jää salaisuus, jonka suojelemisessa sekä Marianne että Isidore käyttävät paljon aikaa.

Maison de Luxe, ylellinen ilotalo saa harjoittaa tointaan yllättävän kauan, vaikka kaikenlaiset pröystäilyn merkit ovat tavallisilta kansalaisilta, jopa ex-aatelisilta kiellettyjä. Marianne aiheutti minulle harmaita hiuksia jäämällä koukkuun Markiisi de Saden avokätisesti jakelemiin kalkutanpillereihin. Aika kauan kesti, että ylellisyyksiä haikaileva kreivitär löysi sisäisen vahvuutensa ja tajusi että menneisyyteen ei ollut paluuta. Ranskassa oli alkanut täysin uusi aika, kaikilla oli oltava tasavaltalaisnaamio päällä, vaikka ei aidosti olisi vallankumouksen airueen Robespierren oppeihin uskonutkaan.


Täysin käsittämättömät ja totalitaariset säännöt ottavat vallan Ranskassa.  Kellonajat, kuukausien nimet ja jopa ihmisten etunimet muutetaan uuteen uskoon monarkian ja katolilaisuuden kadotessa ihmisten elämästä. Teloitetuksi voi joutua pelkän epäilyn perusteella, ja epäilyyn ei tarvita sen kummempia syitä kuin vaikka vääränlainen pukeutuminen tai tapa kävellä. Kaikki kuninkaallinen on häpäistävä, jopa hautakammiot revitään auki ja ruumiit saavat tuta mitä vallankumous tarkoittaa. 


Kansalaiset! Vapauden nimessä, luopukaa teitä kahlitsevista monarkistisista ja taikauskoisista katolisista etunimistä. Fructidor-kuussa syntyneet lapset on nimettävä seuraavan esimerkin mukaisesti. Mikäli teille on esimerkiksi syntynyt poikalapsi 14. päivä Fructidor-kuuta, pähkinän päivänä, illalla kello neljän ja viiden lyöntien välillä, on hänen nimensä Punoix. Jos lapsi on tyttö ja syntynyt kello neljän ja viiden lyöntien välillä aamulla, tulee hänen nimekseen Junoix. Täydelliset isänmaalliset etunimilistat löydätte Tasavaltalaisnimien luettelosta, joka tulee noutaa lähimmästä vallankumousjaostosta. 

Uskollinen Isidore rakastaa salassa Mariannea ja suojelee häntä Maison de Luxessa käyviltä toinen toistaan sikamaisemmilta miehiltä ja vehkeilevältä Francoise-kurtisaanilta niin kauan kuin kykenee. Kun Marianne lopulta tajuaa, kuinka pilviä hipovan ritarillinen ja upea mies Isirore on, he joutuvat erilleen elämän heittelehtiessä rajusti ympärillä.

Isidore pääsee Napoleon Bonaparten perheen palvelukseen ja todistaa sielläkin luotettavuutensa monin tavoin. Marianne saa riuhtaistua itsensä kalkutanpillereiden ja Saden kurimuksesta ja osoittautuu ovelammaksi ja älykkäämmäksi kuin valtaapitävät miehet ovat uskoneetkaan. Kirja jää tietysti ihan sietämättömään cliffhangeriin, joka varmistaa sen että tuleva trilogian kolmas osakin on ehdottomasti luettava. 


maanantai 7. elokuuta 2017

Hell on Wheels







Kun ensimmäistä mantereen ylittävää rautatietä rakennettiin Amerikassa, valtavan rakennusporukan mukana kulki liikkuva telttakaupunki, jonka kuvaava nimi oli Hell on Wheels. Tämän hurjan, energisen, julman ja väkivaltaisen mobile cityn meininkeihin keskittyy eräs mielestäni parhaista länkkärisarjoista (heti Deadwoodin jälkeen!) koskaan.

Viime vuonna päättyneen sarjan viidennen ja viimeisen kauden loppujaksot tulivat äskettäin HBO Nordicille, ja katselimme ne mieheni kanssa melko pikaisessa tahdissa, sillä olimme jo ehtineet odotella näitä viimeisiä episodeja. Tapahtumat lähtivät alunperin liikkeelle tilanteesta, jossa Yhdysvaltojen sisällissota on juuri päättynyt, orjat on vapautettu ja Abraham Lincoln on murhattu. Kansakunta on niin jakautuneessa tilassa, että maan eri puoliskot yhdistävälle rautatielle on tilausta.

Union Pasific Railroadin työntekijäksi värväytyy muuan entinen etelävaltioiden sotilas Cullen Bohannon (Anson Mount), jonka pääasiallisena tavoitteena on kuitenkin löytää vaimonsa ja pienen poikansa tappamisesta vastuussa oleva mies. Bohannon osoittautuu päteväksi työssään ja nousee työnjohtajaksi ja juonittelevan pomonsa Thomas Durantin ( Colm Meaney) oikeaksi kädeksi. Sarjan protagonistina tapahtumia katsellaan ikäänkuin hänen kauttaan, mutta saamme huomata, että Bohannon itsekin on todella ristiriitainen persoona ja kaikki hänen tekonsa eivät välttämättä ole oikeutettuja.

Kun valtavalla rahamäärällä ja pääomalla tehdään jotakin suurta, mukaan liittyy tietysti kaikenlaista muutakin opportunismia. Ilotalot, saluunat, peliluolat, kirkot ja hotellit kulkivat Hell on Wheelsin mukana tarjoamassa raskaan ruumiillisen aherruksen väsyttämälle halpatyövoimalle sitä tekemistä mitä kukakin halusi vapaa-ajallaan tehdä. Eri sosioekonomisille luokille toki omanlaisensa- ja hintaisensa huvitukset. Peliin sekaantuu luonnollisesti myös pahiksia jotka haluavat osansa kakusta. The Swede (Christopher Heyerdahl) on yksi pätevimpiä kelmejä mitä olen tv-sarjoissa nähnyt. Pomon kirjanpitäjänä tutuksi tuleva, täydellisellä norjalaisaksentilla ( sillä the Swede on oikeasti siis norjalainen :D) puhuva ukkeli kerkiää sarjassa niin moneen kolttoseen, että hänen lopullinen kohtalonsa on hänelle tismalleen sopiva.

Henkilögalleria kautta linjan on äärimmäisen laatuunkäypää. Mahtavat roolit sarjassa tekevät ainakin räppäri Common Elam Fergusonina, vapautettuna orjana joka etsii uudenlaista elämää rautateiltä ja Robin McLeavy Evana, mojave-intiaanien kidnappaamana ja tatuoimana naisena. Muutenkin koko sarjan maailma on mahtava, intensiivisyydestään ja raakuudestaan huolimatta kaunis ja uskottava. Vaikka ihmisen henki oli tuolloin halpa, jollei suorastaan arvoton, on näidenkin tapahtumien realistinen kuvaaminen tärkeää. Kuvauspaikat ovat henkeäsalpaavia, lavasteet todenmukaisen karkeita ja hiomattomia kuten telttakaupungissa kuuluukin ja juonenkehittelyyn on käytetty selvästi paljon aikaa.

Tapahtumat muotoutuvat kausien edetessä, tyyppejä kuolee, lapsia syntyy ja fokus siirtyy ajoittain muihinkin asioihin kuin radan rakentamiseen. Mormonit, intiaanit, roistojoukkiot ja kiinalaiset tuovat omia käänteitä mukanaan ja vievät juonta erilaisiin suuntiin. Viimeisen kauden kilpailu radan rakentamisessa kahden suuryhtiön välillä palauttaa loppujen lopuksi kiskojen kolinan taas sarjan punaiseksi langaksi.
Tätä maailmaa tulee kyllä ikävä. Mistä löytäisi samantyyppisen karheankauniin sarjan johon uppoutua? Se jääkin etsintään, mutta kaikki te , jotka ette ole vielä kokeneet helvettiä pyörien päällä, suosittelen! :D







keskiviikko 2. elokuuta 2017

Saturnuksen viettelys



Like, 2016. 286 s. 




Taas omaan henkilökohtaiseen haasteeseeni (lue enemmän uusia suomalaisia naiskirjailijoita!) tuli ennenlukematon nimi plakkariin, Stinke A. Itäniemi. Hänen esikoisromaaninsa Saturnuksen viettelys on niin erikoislaatuinen teos, että on aavistuksen verran  haasteellista yrittää arvioida sitä.

Kirjan päähenkilöitä ovat Sanna ja Ilari, joiden elämät kietotuvat yhteen sairaalloiseksi piirileikiksi ja eräänlaiseksi psykologiseksi kokeeksi. Sanna on ahdistunut opiskelu- ja työelämän paineissa niin, että on romahtamispisteessä. Saturnus (hulluus? paniikkihäiriö?) viettelee Sannaa ja hän pyytää apua lääkäriksi opiskelevalta Ilarilta, joka kuuleman mukaan tietää tekniikan, "jolla tehdä hänestä se, joksi hän on tuleva".

Ilari, eli Hän, kuten Sanna miestä kutsuu, aloittaa karmaisevaan vallankäyttöön perustuvan kokeensa, jossa Sanna hajotetaan pieniksi palasiksi monin eri tavoin. Muiden muassa nälkiinnyttäminen, lihottaminen, seksuaalinen hyväksikäyttö, mielisairaala, hylkääminen, prostituutio ja strippaus kuuluvat näihin erittäin kyseenalaisiin keinoihin. Sanna pääsee kuitenkin tiloihin jossa hän alkaa muistaa tukahdutettuja lapsuudenkokemuksia, jotka mahdollisesti ovat olleet ahdistuksen ja pahoinvoinnin takana.

Näistä henkilöistä ei ota selvää, ovatko he hyvällä asialla, mutta tietämättömyyttään ajautuvat ihan kammottaviin tilanteisiin, vai ovatko he kertakaikkiaan niin itsekkään typeriä, etteivät tajua mistään mitään. Nuorista ihmisistä on toki kysymys, ja nuorenahan sitä tekee kaikenlaista hullua...nämä kaksi vievät sen hulluuden silti ihan äärirajoille. On kirjassa ihan mielenkiintoista pohdintaa rakkauden ja ihmisyyden olemuksesta ja filosofisia mietteitä yhteiskunnan eri kulmista, mutta karut ja puistattavat tapahtumat nousevat lukukokemuksessa kuitenkin päällimmäisiksi.

Kirjan kieli on ihan mieletöntä tajunnanvirtaa, ja suhteelliseen lyhyeen kirjaan on saatu sisällytettyä paljon tapahtumia, tylsiä hetkiä tässä ei pääse tulemaan. Siitä huolimatta tämäntyyppiset kirjat eivät ole suosikkejani. Elämän karut, synkät ja pimeät puolet tulevat niin lähelle ja konkreettisiksi, että oli miltei väkipakolla luettava kirja loppuun. Jos tämä olisi ollut jokin tiiliskiviromaani, en olisi halunnut käyttää aikaani näin rauhattomien ja pessimististen henkilöiden tarinan seuraamiseen. Nyt tämän sai luettua yhdessä illassa ja hyvä niin.

Lahjakkaasta kirjoittajasta on selvästikin kyse, toivotaan että Itäniemi jatkaa kirjoittamista vastedeskin.



sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Pikku Pegasos


Otava, 1980. 288 s. Kuvitus Jori Svärd.




Runous on aivan mahtava aarreaitta, josta ammentaa sisältöä hetkiin lasten kanssa. Moni muksu, joka ei välttämättä jaksa (vielä) keskittyä kovin pitkiin satuihin, kuuntelee kuitenkin mielellään loruja tai runoja. Itsestänikin niitä on tosi hauska lukea ääneen. Lapsen kieli, puhe, mielikuvitus ja tunneilmaisu kehittyvät kun hänelle luetaan mahdollisimman paljon.

Pikku Pegasos : 400 kauneinta lastenrunoa (toim. Kaarina Helakisa) on varsinainen lasten klassikkorunojen perusteos. Vuonna 1980 ensimmäisen kerran julkaistu teos esittelee melkoisen kavalkadin Suomen tunnetuimpia lastenrunoja, kirjoittajina mm. Kirsi Kunnas, Marjatta Kurenniemi, Aale Tynni ja Lauri Viita. Joukkoon mahtuu monenmoista sanataidetta, ihan  sormiloruista ja äänneharjoituksista:


" Riisin raasin rusina, kärrynpyöriä tusina "

" Ynneli jynneli jyrinä, yltyy hyttysen hyrinä " 


tuttuakin tutumpiin loruihin: 


" Körö körö kirkkoon,
papin muorin penkkiin,
ruskealla ruunalla, 
valkealla varsalla,  
 kolipäällä koiralla,
kirjavalla kissalla, 
laukkipäällä lampaalla - 
peltojen ylitse,
aitojen alitse, 
kilikello kaulassa, 
punaisessa nauhassa, 
pom pom, pom pom, pom! "


     

 Onhan siellä myös ihanan haikeita loppusoinnillisia vanhan ajan runoja:

 

"Kauppa on täynnä mahdottomuutta, 
siinä on kaikkea vanhaa ja uutta: 
peninkulmansaappaat, viisasten kivi, 
Aladdinin lamppuja pitkä rivi. 
Lentävä matto, noidan luuta,
taikurin hattu ja paljon muuta 
kissan siivet ja linnun maito, 
siellä on purkissa tieto ja taito. 
Mutta mistään ei saa semmoista taikaa, 
joka takaisin toisi mennyttä aikaa." 


Ja osa oli aika karuja :D

Tai tai taipaleen ämmä,

katkaisi viisaalta vasikalta hännän,

teki siitä kirnun männän, 
kirnusi sillä leiviskän voita.
Missä se voi?
Susi sen söi.
Missä se susi?
Kirves sen tappoi.
Missä se kirves?
Kannon päässä.
Missä se kanto?
Mätäni pois. 



Osa runoista oli aikansa eläneitä sanastoltaan, niissä puhuttiin esim. neekereistä tai mustalaisista, mikä ei tietenkään ole tänä päivänä korrektia. Itseäni miellyttivät eniten Immi Hellénin, Laura Latvalan, Ilse Saareksen ( rakastin Pikku Akka-kirjaa lapsena!) ja Kirsi Kunnaksen runot. Jonkinlaista nostalgiaa niissä varmasti on, ehkä sentyyppisiä runoja on eniten kuullut lapsuudessa ja kouluikäisenä. Lapsista hauskimpia olivat ne joissa toistettiin hassuja sanoja, joissa oli erikoinen rytmi tai joissa yritettiin vaikeita sanayhdistelmiä kuten "yksikseskös yskiskelet" tms.

Tämä kokoelma esittelee vanhempaa lastenrunoutta todella kattavasti. Uudemmista runoista on myös omia kokoelmia, joihin kannattaa myös ehdottomasti tutustua. Oman työn parhaita puolia on, että saa lukea ääneen ja tutustua monenlaiseen lastenkirjallisuuteen. 



Kuun vene on ikkunan takana.
se kimaltaa kuin lasi.
Pane silmäsi kiinni, lapsonen,
nuo pienet ikkunasi. 
Kuun vene on ikkunan takana.
Se kimaltaa ja kiikkuu.
Ja kukka ruukussa liikahtaa.
Ja ikkunaverho liikkuu. 
Kuun vene on ikkunan takana.
Kuun vene vartoo lasta.
Saat aamulla kertoa, mihin se vei, 
kun nouset nukkumasta. 
(Aale Tynni)







keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kaikki minkä menetimme

Minerva, 2017. 250 s. 

Inhorealismi ja tragikoomisuus kamppailivat viistolla pinnalla ja muodostivat vyyhden, josta syntyi Riina Paasosen esikoisteos Kaikki minkä menetimme. Harvemmin jaksaa sellainen kirja, jossa ei ole ainoatakaan miellyttävää henkilöä ja aika vähän miellyttäviä tapahtumiakaan, pitää mielenkiintoa yllä niin että sen jaksaisi lukea loppuun. Tämän kyseisen teoksen kohdalla niin kuitenkin tapahtui, jostain kumman syystä minun täytyi saada tietää mitä tälle hirvittävälle perheelle, josta kirja kertoo, oikein loppujen lopuksi tapahtuu.

Tapahtumat sysäytyvät liikkeelle kun perheen isä Johannes ajaa supikoiran päälle autollaan, ja ottaa elätiksi sen yksinjääneen puolison. Kipakka Orvokki-vaimo on täysin kyllästynyt nyhjäkemieheensä ja mielestään epäonnistuneisiin lapsiinsa Auraan ja Arviin. Lapset ovat jo nuoria aikuisia, mutta asuvat edelleen kotona vanhempiensa kanssa. Arvi on ollut lahjakas taiteilija ja oppilas joka on nyttemmin lyyhistynyt sisäisten paineidensa alla, eikä enää liikahdakaan kotoaan mihinkään. Aura on huomaamaton hiirulainen joka tempoilee tylsässä työssään ja idolisoi vankilassa istunutta lahkosaarnaaja Maria Åkerblomia.

Minkäänlaisia selityksiä sille, miksi perheen suhteet ovat niin tulehtuneet, ja miksi kaikki rimpuilevat niin hirmuisissa kriiseissä, ei anneta. Toki Johanneksen ja Orvokin parisuhde ja vanhemmuus eivät ole mitenkään ihanteelliset, ja ehkä asiat ovat olleet huonolla tolalla jo pidempään. Johanneksen päättämättömyys ja ressukkamaisuus selittyy tosin hänen äitinsä Tuovin ilmestyessä kuvioihin, vanha rouva on niin sietämätön päällepäsmäri ja negatiivisuuden sanansaattaja että hänen karua kohtaloaan kirjan tapahtumissa ei sure lainkaan.

Perheen talo lahoaa ympärillä kuin symbolina siellä sinnitteleville onnettomille ihmisparoille, joista ensimmäisenä irtioton tekee Orvokki. Hän ottaa ja häipyy kolmekymppisen rakastajansa Kain (joka on kaikin lisäksi Johanneksen serkku) luokse asumaan. Onko hän sielläkään silti onnellinen, voiko niin kriittinen ja ylemmyydentuntoinen persoona ylipäätään kokea onnea kenenkään kanssa, jää lukijan arvailtavaksi. Sisarusten välinen kanssakäyminen on myöskin väliin melko normeista poikkeavaa, eikä tällaisellekaan toiminnalle anneta paljon selityksiä. Nuoret tuntuvat olevan todella hukassa itsensä kanssa ja varsinkin Arvi ammattiavun kipeässä tarpeessa.

Orvokin lähdettyä ja hänen lemmikkikoiransa Pyhän-Hengen kuoltua, Johannes päästää supikoira Volmarin taloon sisälle mellastamaan, ja miehen elämä alkaa pyöriä lähestulkoon yksinomaan supikoiran tarpeiden ympärillä. 


" Ylöspäin viettävät silmät tuijottivat herkeämättä. Eläin avasi ja sulki suutaan esitellen pieniä alahampaitaan. Poskikarvat pörröttivät. Turkki kohosi pidempänä niskasta. Sen poikkiraidat ja vivahteikkaat sävyt sulautuivat toisiinsa. Nyt Johannes tajusi, mitä Orvokki tarkoitti puhuessaan häivyttämisestä tai taiteesta ylipäätään. Edessä oli puhdas mestariteos. "


Piha jää hoitamatta ja talo siivoamatta kun isä ja lapset tempautuvat suhteellisen groteskien tapahtumien pyörteisiin.( Sieluni silmin voin nähdä tästä tehdyn elokuvan, Aku Louhimies ohjaajana Pahan maan tyyliin ja pääosassa vaikkapa Mikko Kouki.) Kenties villin ja vapaan eläimen läsnäolo vapauttaa jotakin myös kirjan henkilöiden sisimmässä, sillä loppua kohti kuitenkin valo alkaa kajastaa jostain kaukaa ja antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta kaikille.

Omintakeisen teoksen oli Riina Paasonen onnistunut luomaan, kiitokset kirjailijalle siitä. Taas uusi suomalainen naiskirjailija plakkarissa itselläni, (hyvä minä 😊) kiinnostuneena jään odottamaan hänen tulevia teoksiaan.