torstai 25. toukokuuta 2017

Nainen junassa

Helatorstai, vapaapäivä. Pihahommia, kaikenlaista siivousduunia ja reippailua piti harrastella. Mitäpä tein? No, otin seslongilla löhöasennon ja aloin katsella elokuvaa. (Henkinen hyvinvointihan on yhtä tärkeää kuin fyysinenkin, vai mitä?)








Nainen junassa -elokuva perustuu Paula Hawkinsin romaaniin The Girl on the Train. En ole lukenut kyseistä teosta, joten minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia leffaa kohtaan. Olin lukenut viime vuoden puolella arvosteluja, joissa ei oltu leffasovitukseen täysin tyytyväisiä, mutta koska pääosissa oli eräitä lempinäyttelijöistäni, kuten Emily Blunt ja Justin Theroux, joita katselen mielelläni vaikka vähän huonommassakin leffassa, en ollut huolissani.

Emily Blunt esittää Rachel Watsonia, alkoholisoitunutta naista joka on ottanut tavakseen matkustaa junalla päivittäin läpi New Yorkin esikaupunkialueiden. Näillä matkoillaan hän tarkkailee entistä kotiaan, jossa ex-mies Tom Watson (Justin Theroux) asuu uuden vaimonsa ja pienen lapsensa kanssa. Samasta naapurustosta Rachel bongaa pariskunnan; Megan ja Scott Hipwellin (Haley Bennet ja Luke Evans), joiden elo vaikuttaa onnettoman naisen mielestä täydelliseltä, rakkaudentäyttämältä idylliltä. Pariskunta halailee parvekkeella ja suuteloi pihanuotion loimussa, joten Rachel on päiväunelmissaan varma että he ovat sellainen pari jollainen Rachelin olisi miehensä kanssa kuulunut olla.

Rachel kantaa suurta syyllisyyttä avioliittonsa hajoamisesta, sillä hän ei pystynyt saamaan kaipaamansa lasta Tomin kanssa edes hedelmöityshoitojen avulla. Tämä taas ajoi Rachelin tarttumaan pulloon, ja hänen juomisensa oli niin humalahakuista että hänellä oli tapana sammua ja kärsiä totaalisista blackouteista herättyään. Aviomies yleensä kertoi kammottavat yksityiskohdat Rachelin käytöksestä ja kuvio masensi Rachelia entisestään. Nyttemmin hän on menettänyt sekä työnsä että avioliittonsa ja asustaa ystävänsä Cathyn (Laura Prepon) luona. 

Junassa istuu siis ihmisraunio, joka on kehittänyt pakkomielteen hänelle täysin vieraista ihmisistä. Kun Rachel yhtäkkiä havaitsee Megan Hipwellin tekevän jotain sellaista, mitä hän ei ikimaailmassa olisi odottanut, jotain hänen sisimmässään hajoaa. Alkaa tapahtumaketju johon liityy juomista, muistinmenetys, katoaminen, valehtelua, pettämistä ja lopulta murha. Kaameinta on ettei Rachel muista mitä hän on taas juomaputkensa aikana tehnyt, ja sen selvittämisessä kuluukin aikaa.

En halua spoilata juonta ja loppuratkaisua kertomalla liikaa, mutta tästä leffasta tulee elävästi mieleen Gone girl -elokuva, joka myöskin perustuu kirjaan. Itse olin lukenut Gillian Flynnin Kiltti tyttö-kirjan ennen elokuvasovituksen katsomista, joten jäin pohtimaan olisiko tässäkin tapauksessa kirja ollut elokuvaa parempi. Myös Nainen junassa -elokuvassa haettiin painostavuutta, yllä väijyvää uhkaa ja erilaisia twistejä, jotka veivät juonta täysin eri suuntaan kuin mitä alussa annettiin ymmärtää. Kuitenkin, Emily Bluntin hyvästä näyttelijäsuorituksesta huolimatta, päällimmäiseksi tunteeksi jäi jonkinlainen laimeus. Jotenkin hahmoihin ei kiintynyt, tai ainkaan jaksanut isommasti välittää mitä heille tapahtuu. 

Kyllä tämän elokuvan parissa silti ihan mielellään kulutti aikaa. Jo pelkästään Luke Evansin paidatta näkeminen on tämän parituntisen väärti. 😉 Haley Bennet oli myös kiinnostava uusi tuttavuus, voisin nähdä hänelle tulevaisuuden uutena Jennifer Lawrencena.  Lisäksi sivurooleissa vilahtelee melkoisia helmiä, kuten Alison Janney ja Lisa Kudrow. Laiskan päivän laiskotteluelokuvaksi varsin sopiva ehdokas siis. 

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kevyttä sunnuntaikatselua



Tuli tuijoteltua HBO Nordicilla vastikään ilmestynyt dokumenttielokuva "Mommy dead and dearest", joka jätti jälkeensä hyvin hämmentyneen olon. Erin Lee Carrin ohjaama dokkari kertoo Dee Dee ja Gypsy Rose Blanchardesta, äidistä ja tyttärestä jotka ulkopuolisten silmin olivat hellyttävin pieni perhe ikinä. Vakavasti sairas, monivammainen tytär ja hänestä pyyteettömästi huolehtiva yksinhuoltajaäiti, joille yhteisöt ja vapaaehtoiset tarjosivat monenlaista rahallista apua aina asumisesta Disneylandin matkoihin.

Kaikki ei ollut kuitenkaan sitä miltä näytti. Dee Dee olikin kulissien takana manipuloiva ja häikäilemätön hyväksikäyttäjä, joka aiheutti lääkitsemällä tyttärensä sairaudet ja pakotti tämän esim. käyttämään pyörätuolia, vaikka Gypsyn kävelytaidoissa ei ollut minkäänlaista vikaa. Tällaista sairasta ja häiritsevää käytösmallia kutsutaan välilliseksi Münchausenin oireyhtymäksi. Tässä tapauksessa Dee Dee sai toimillaan suurta rahallista hyötyä, mutta myös tyttärensä täydellisesti valtansa alle. Dee Dee halusi pitää Gypsyn ikuisesti pienenä lapsena, joka olisi ollut hänestä kaikilla tavoin riippuvainen. Mitä karmeampia yksityskohtia väkivallasta ja monenlaisesta hyväksikäytöstä ilmenee pitkin dokumenttia.

Ihmetyttää, miten lääkärit ja muu hoitohenkilökunta eivät huomanneet, mitä tapahtui, vaan Gypsy alistettiin muun muassa syöpähoitoihin, vatsaan asennettuun kivuliaaseen ruokintaletkuun ja lukuisiin tarpeettomiin leikkauksiin. Gypsy itsekin oli suuren osan elämästään tietämätön omasta terveydentilastaan, vaan uskoi äitiään joka oli näitä tarinoita hänelle pikkulapsesta asti syöttänyt. Myöskin Gypsyn isä pidettiin pimennossa asioiden todellisesta laidasta.

Ihmistä ei voi kuitenkaan ikuisesti estää kehittymästä ja kapinoimasta. Ja koska hyväksikäyttö oli ollut näin äärimmäistä, oli vapaudentarve niin kova, että Gypsy sortui kaikkein äärimmäisimpään tekoon, oman äitinsä murhaan. Löydettyään salaisen poikaystävän internetistä, he päätyivät tekoon, josta molemmat ovat nyt vangittuina. Gypsy Rosen oikeudenkäynti on jo pidetty, ja lieventävien asianhaarojen takia hän sai Usa:n mittakaavassa kohtuullisen lievän tuomion, vain 10 vuotta vankeutta. Tänä vuonna pidettävässä oikeudenkäynnissä selviää mitä varsinaisen teon suorittanut poikaystävä saa tuomiokseen. 

Katsottuani tämän elokuvan muistin, että hiukan samanlainen olo jäi taannoisesta Netflix-dokumentista "Making a murderer". Tyyliin:  Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Miten ihmisille voi käydä noin? Miten systeemistä voi löytyä noin isoja rakoja, joihin joku voi luiskahtaa kenenkään pystymättä auttamaan?  Making a muderer -dokkarissa minua säälitti eniten nuori Brendan Dassey, joka pakotettiin tunnustamaan murha jota hän ei mitä ilmeisimminkään ollut tehnyt, ja hän istuu edelleenkin vankilassa odottamassa tuomionsa kumoamista. Toisaalta Gypsy Rose voi päästä ehdonalaiseen vapauteen vähän yli kolmekymppisenä ja hänellä on vielä pitkä elämä edessään senkin jälkeen. Hänellä on perhe sisaruksineen isänsä ja äitipuolensa luona, joten täysin tyhjän päälle hän ei jää. Toivon kuitenkin todella, että tyttö saa vankilassa sitä psykiatrista apua jota hän varmasti erittäin kipeästi tarvitsee.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Jupiterin kuut

Tammi, Keltainen  kirjasto, 2017. 321 s. 

Alice Munro on eräs lempikirjailijoistani. Vaikka hän nyttemmin onkin eläköitynyt kirjoittamisesta, on hänen aikaisempaa tuotantoaan ilmestynyt suomeksi tänä keväänä.
Jupiterin kuut on kirjoitettu jo vuonna 1982, mutta nämä tarkkanäköiset tekstit voisivat olla kirjoitettu vaikka eilen, yhtä hyvin ne resonoivat nykyajassakin. Novellikokoelmaan kuuluu 11 novellia jotka kerrotaan useimmiten naisnäkökulmasta.

Ei mikään ihme, että Alice Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon kolme vuotta sitten. Hänen tekstinsä ovat niin käsittämättömän samaistuttavia, että voin kuvitella kaikkien löytävän niistä jonkinlaista kosketuspintaa. Näennäisen yksinkertaiset, eri aikoihin ja paikkoihin sijoittuvat novellit kuvaavat naisten kokemuksia rakkaudessa ja suhteissa miehiin, perheeseen sekä ystäviin. Jotkut kertomuksista sijoittuvat sota-aikaan, jotkut nykyaikaan, mutta kaikissa määräävimpänä teemana on rakkauden haasteellisuus. Useimmat ajattomista tarinoista sijoittuvat Munron kotiseudulle Kanadan Ontarioon, jossa on ollut myös paljon suomalaissiirtolaisia ja Onnettomuus-novellin hahmoihin ilmestyikin arvaamatta myös suomalaissyntyistä porukkaa, mikä oli hupaisa yllätys. 

Miehiä tässä teoksessa ei säästellä, lähes kaikki mieshahmot pettävät, ovat tylsimyksiä, päättämättömiä, itsekkäitä ja aiheuttavat naisille määräämättömästi sydänsuruja. Mutta ehkäpä asia ei olekaan niin yksinkertainen. Voi havaita myös itseironiaa ja pientä kritiikkiä naisten ajatuskulkuja kohtaan, joskin Munrolla ei ole tapana sanoa asioita suoraan vaan jättää tulkintoja lukijan itsensä tehtäväksi. 

Lempinovellini kirjassa oli "Rouva Cross ja Rouva Kidd", jossa kerrottiin yli 70 vuotta sitten ystävystyneistä leskirouvista, jotka asuivat jo vanhainkodissa. Kun kyseiseen hoivakotiin tuli asukiksi myös reilusti nuorempi aivohalvauksesta kärsinyt ja puhekykynsä menettänyt mies, alkoi tapahtumasarja, josta kenties nämä kaiken nähneet ja kaikesta kaiken tietävät mummelit oppivat jotain uutta. Tai ehkäpä ei...? Sekin jää lukijan pääteltäväksi. 

Rauhallista, pohdiskelevaa luettavaa etsivälle tässä loistava teos. Suosittelen lämpimästi.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kadotettujen hedelmätarha

Sisällissodan runtelema Somalia, kolme eri-ikäistä naista sen keskellä. Todella rankka aihe, joka ei päästä lukijaa helpolla. Kun kaikki ympärillä on kaaoksessa, yrittää jokainen selvitä parhaaksi katsomallaan tavalla. 


Atena, 2014. 283 s.

Neuvokkaan pakolaisleiriltä karkaavan Deqo-tytön, vallan sokaiseman naissotilas Filsanin ja vanhan, elämänhalunsa kadottaneen Kawsarin kohtalot kietoutuvat yhteen diktatuurin luhistumisen aikoihin vuonna 1987.  Kirjailija Nadifa Mohamed sijoittaa sukunsa historiaan perustuvan tarinansa Hargeisaan, yhteen Somalian suurimmista kaupungeista. Kuumuus, rankkasateet, köyhyys, pelko, sota. Kun lukee näistä riipaisevista kohtaloista, koettelemuksista joita ihmiset läpikäyvät, ei enää suurestikaan ihmettele miksi Somaliasta on niin sankoin joukoin lähtenyt ihmisiä maanpakoon.


"Kawsarin silmät kohdistuivat häneen arvioiden, lyhyistä varpaista kiillottomiin, takkuisiin hiuksiin. Tyttö näyttää yhdeltä niistä nälänhädän aikoina syntyneistä sitkeistä, loismaisista lapsista, joita kannettiin luultavasti Etiopiasta vain muutaman viikon ikäisinä ja ruokittiin sadevedellä ja sokerilla ja jotka pysyivät hengissä tahdonvoimallaan, jo teräksenlujalla ja aikuismaisella."

Tällaisia kirjoja ei oikeastaan lue huvikseen, vaan muistuttaakseen itseään siitä maailman karummasta puolesta, joka tälläkin hetkellä pakolaisleireineen on tosiasia. Ja toisaalta tämäkin kirja toteaa sen saman minkä niin moni muukin, ihmisen tarve selviytyä ja ponnistaa johonkin parempaan on suunnaton. Jos et luovuta, voit saavuttaa jotain mistä olet unelmoinut koko ikäsi. 




Älä mamma lue enää... :D


P. S.
Oikein ihanaa äitienpäivää kaikille äideille! 





perjantai 12. toukokuuta 2017

Van Helsing



Tulipas ukkokullan kanssa vaihteeksi töllötettyä Netflixiä, katsoimme lähestulkoon putkeen viime vuonna ilmestyneen Van Helsing-sarjan ensimmäisen tuotantokauden. (13 jaksoa) Meille on tullut tavaksi aika randomisti valita suoratoistopalveluista sarjoja, joista joihinkin jää koukkuun ja ne tulee katsottua alusta loppuun. Tämän kyseisen sarjan lähtökohta tuntui ensin hiukan aikaisemmin nähdyltä, mutta sitten tarina ja toiminta veivät mukanaan. 

Vanessa "Van" Helsing on vanhan kunnon vampyyrinmetsästäjä Abraham Van Helsingin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, ja hänen taidoillaan ja mystisillä ominaisuuksillaan onkin käyttöä kun zombien kaltaiset vampyyrit ovat vallanneet maailman.
Vanessa herää koomasta kolmen vuoden jälkeen tilanteeseen, jossa koko yhteiskunta on romahtanut ja ihmiset yrittävät kaikin keinoin pyristellä valtaa pitäviä verenimijöitä vastaan. Päällimmäisenä tavoitteena Vanessalla (Kelly Overtone) on löytää kadonnut tyttärensä Dylan, mutta myös käyttää verenperintönä saamiaan kykyjä vampyyrien nujertamiseen.

Ei voi välttyä vertaamasta sarjaa Walking Deadin meininkeihin, varsinkin kun tämän sarjan vampyyrit eivät todellakaan ole mitään ihmismäisiä herrasmiehiä- ja naisia, vaan todella zombienoloisia ärhäköitä irvistelijöitä ja petoja. Sarjan keskiössä on WD:n tapaan myös ihmisporukka, joka lähtee liikkeelle tukikohdastaan marssimaan pitkin metsiä ja pölyisiä teitä miekat taisteluvalmiudessa, vaaran vaaniessa koko ajan kintereillä. Päähenkilöitä kuolee yllättävissä tilanteissa aika rivakkaan tahtiin ja tyyppien taustalta paljastuu melkoisia yllätyksiä. Molemmat sarjat perustuvat niin ikään sarjakuviin. 

Mutta eroavaisuuksiakin löytyi siinä määrin, ettei ihan rip off-tunnetta tullut, ja pidin paljon päähenkilö Vanessasta. Loppujaksoja kohti hänestä alkoi kuoriutua sellainen taistelija-bitch, että vampyyrit olivat pikkuhiljaa helisemässä. Naispuolisia actionsankareita ei ole muutenkaan koskaan liikaa!  Olin myös iloinen nähdessäni taas Hell on Wheels-sarjasta tutun the Sweden eli Christopher Heyerdahlin tositoimissa. Sarjasta on myös tulossa toinen tuotantokausi, jonka varmastikin katsomme jahka se Netflixiin putkahtaa. Katsokaa ihmeessä muutkin, jos haluatte laittaa aivot välillä narikkaan. (ja kukapa ei haluaisi, heh) 

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Nuoruuteni kirjat



Kun on oppinut lukemaan todella pienenä, on vaikea muistaa mistä kirjoista piti eniten silloin. Tein tutkimusretkiä  olkkarimme kirjahyllyyn tuon tuostakin ja luin välillä täysin ikätasolleni sopimattomia kirjoja, joista en onneksi välttämättä ymmärtänyt kovin paljoa. (toivottavasti) Toki 70-luvun lapsilla oli kaikilla kotona ne perus-PupuTupunat ja Tammen kultaiset kirjat ja niitä luettiin minulle ääneen vaikka osasinkin jo itse lukea. Silloin olivat muotia myös opettavaiset kirjat, kuten Teemu -ja Sanna -kirjat joissa käytiin läpi arjen perusasioita;  päiväkotiin menoa ja lääkärissä käyntiä yms.  Minusta silti mielenkiintoisempia olivat kunnon vanhanajan sadut kuten Tuhkimo, Lumikki ja Pieni Merenneito. Minulle luettiin usein tätä mahtavaa satukirjaa. Parhaiten muistan kuitenkin ihan varhaislapsuudesta kuinka rakastin Muumeja.



On kello viis' kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien'
On pitkä taival metsätien.
Puut kolkon korven kohisee
ja tuuli ähkyy, huokailee.
Yö vaihtuu aamuun hämärään,
vaan kuinkas sitten kävikään?

"Kuinkas sitten kävikään"  ja "Kuka lohduttaisi Nyytiä" olivat ehdottomia lempikirjojani, ja niitä lainasinkin tiheään pikkukylämme sivukirjastosta. Kuinkas sitten kävikään-kirja oli erityisen jännittävä, sivuilla oli aukkoja joista saattoi kurkistaa seuraavalle sivulle ja arvailla mitä siellä näkyi. Piirrokset ja runot vetosivat suuresti lapsenmieleeni, ja aina yhtä mukavaa oli päästä kirjan onnelliseen loppuun.



Muumipeikko ja pyrstötähti on Muumilaakson tarinoista suosikkini. Sen tihenevä tunnelma, kun taivaalla loimottava pyrstötähti hiljaa mutta väistämättä lähestyy maata, imaisi mukaansa joka kerta niin että tuntui siirtyvänsä toiseen todellisuuteen. Tämän tunteen koen nykyäänkin kun oikein hyvä kirja tempaisee mukaansa.  Tove Jansson on mielestäni nero, jonka kirjat, sarjakuvat, taide ja erityisesti muumiluomukset tulevat kestämään aikaa. Nykyäänkin työssäni lasten parissa näen kuinka muumitarinat vetoavat pieniin lapsiin, ja hänen kirjojaan on myöskin mukava lukea ääneen, sillä niihin on ripolteltu oivalluksia ja pohdintoja myös aikuisille.

Kouluikään tullessani luin jo enimmäkseen kovakantisia kirjoja, ja silloin löysin tyttökirjojen ihanan maailman. Lukemattomat määrät erilaisia kirjasarjoja kantautui mukanani kotiin kirjastosta, ja monia hyviä löytyi jo kotikirjahyllystä sisareni jäljiltä. Tässä joitakin näistä:

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla-sarja
L.M. Montgomery: Anna-sarja ja Runotyttö-sarja
Louisa May Alcottin kirjat, esim. Pikku naisia
Merri Vik: Lotta-kirjat
Anni Polva: Tiina-kirjat
Carolyn Keene: Neiti Etsivä-kirjat
Enid Blyton: Viisikot, Salaisuus-sarja ja Seikkailu-sarja
Rauha S. Virtanen: Selja-sarja ja muut teokset
Susan Coolidge: Katy-sarja
Mary Marck: Eevan luokka-kirjat
Anni Swan: Iris rukka ja muut kirjat
Astrid Lindgren: Marikki-kirjat ja Melukylän lapset-sarja
K.M. Peyton: Christina-sarja

Sarjakuvia tuli luettua lapsena myöskin runsaasti. Minulle tuli vuosikausia Aku Ankka -lehti ja keräilin lisäksi Aku Ankan ja Roope-sedän taskukirjoja. Mustanaamio-lehti minulle oli tilattu myös ja kuuluin tietenkin legendaariseen Naamiokerhoon. Asterixit ja Tintit kuuluivat niin ikään suosikkeihini.

Fantasiatyylisistä kirjoista pidin erityisesti C.S Lewisin Narnian tarinoista ja Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa-kirjoista. Vähän pelottavampia mutta silti kiehtovia olivat Tolkienin Taru Sormusten herrasta, Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat ja Susan Cooperin Pimeä Nousee.  Kaikki nämä, ja paljon, PALJON muuta tuli tietysti luettua useampaan kertaan. Tutut kirjat olivat hyviä lukea siinä mielessä, että tiesi, mihin mielentilaan niillä pääsi ja minkälaisiin mielentiloihin niillä sai muutosta. Eräänlaisiä luonnollisia mielialalääkkeitä siis. ;)  Yläasteelle siirryttyäni aloin lukea enimmäkseen paksuja tiiliskiviromaaneja ja aikuisten kirjoja, vaikka olen toki palannut näihin lapsuus-, ja nuoruusiän suosikkeihin myöhemminkin ja löytänyt niistä joka lukukerralla uutta ammennettavaa. Mutta niistä aikuisemman iän suosikeista riittääkin kerrottavaa sitten myöhemmin.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Yön kantaja

                                                               Otava, 2017. 380 s.


Työt ovat vieneet mukanaan viime aikoina niin, ettei ole entiseen tapaan ehtinyt bongailla tulevia kirjauutuuksia ja miettiä valmiiksi mitähän tulisi lukemaan. En ole harmikseni ehtinyt edes pääkirjastoon asioimaan, vaan olen tehnyt viikoittaisia pikapyrähdyksiä kirjastoautoon, josta nappaillut mukaani kirjoja, joiden lainaamiseen pääsyy on ollut "tätä ainakaan en ole muistaakseni lukenut aiemmin".

Tällä tapaa mukaani tarttui Katja Kallion uusin teos "Yön kantaja". Olen aikoinani lukenut Kallion kaksi ensimmäistä romaania Kuutamolla ja Sooloilua, joista ensimmäisestä pidin todella paljon ja siitä tehty elokuvasovituskin on mielestäni onnistunut. (Peter Franzen, aahhh...💕) Sooloilua jäi minun mielestäni jotenkin puolitiehen, vähän pintaraapaisuksi aiheestaan, joka kylläkin oli ideana hyvä, enkä erityisemmin välittänyt kirjasta tehdystä elokuvasta. Ehkä siksi minulta on jäänyt tutustumatta Katja Kallion seuraaviin teoksiin, mutta nyt aion kyllä jossain vaiheessa tarttua niihinkin, sillä mielestäni Kallio on kehittynyt kirjoittajana aivan valtavasti ja tästä kyseisestä kirjasta pidin erittäin paljon.

Yön kantajan tarina perustuu oikeasti eläneen naisen Amanda Aaltosen (1865-1918) vaiheisiin nuorena irtolaisena ja maailmanmatkaajana, kuumailmapallolentäjän rakastajattarena sekä Seilin mielisairaalasaaren asukkaana. Teos herätti monenlaisia tunteita, on suorastaan haastavaa koittaa jäsennellä ajatuksiaan Amandan tarinasta. Päällimmäisenä tunteena on jonkinasteinen helpotus; onneksi emme enää elä tuonkaltaisessa maailmassa, jossa mielenterveyspotilaita ja naisia ja köyhiä kohdellaan noin tyrmistyttävän huonosti ja epäoikeudenmukaisesti.  Eihän enää nuori ihminen joutuisi vankilaan useaan otteeseen siitä syystä, ettei hänellä ole kotia, minne mennä? Eihän naista enää laittettaisi loppuiäkseen mielisairaalaan, jos hänellä on ollut suhteita useisiin miehiin ja viettänyt "rietastelevaa" elämää, vaikka onkin usein harrastanut niitä suhteita henkensä pitimiksi.
Eihän ketään laiteta enää pakkopaitaan päivä,- ja viikkokausiksi jos hänen mielialansa vaihtelevat, eikä kaikki suju kuten hoitajien mielestä pitäisi. Eihän?

Kuinka vähän naiselta sallittiinkin maailmankaikkeuden mittakaavassa silmänräpäys sitten, viime vuosisadan alussa, kuinka ahtaisiin raameihin piti sopia että sai elää muiden ihmisten joukossa. Hienoja henkilöhahmoja sisältyy tähän teokseen, joka tuo lähelle ne ajat, jolloin yhteiskuntaluokka ja sukupuoli määrittivät jo syntymässä sen, mihin ihminen saattoi elämässään pyrkiä.  Amanda oli tyttö, joka halusi kokea, elää, matkustaa, olla vapaa ja tehdä mitä haluaa. Hänen toimissaan ja käytöksessään voi nähdä toki piirteitä monestakin mielenterveyteen liittyvästä ongelmasta kuten esim. keskittymishäiriöistä tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mutta voi olla että  Amanda oli vain vapaa sielu. Auktoriteetteihin ja käskyihin Amanda suhtautui välinpitämättömästi niin kauan, kunnes niiden tottelemisesta tuli Seilin saarella välttämätön pakko.

Kuitenkin, vankinakin ollessaan täysin eristyksissä muusta maailmasta
 Amanda saa luotua saarelleen itselleen jonkinlaisen elämän. Hän ystävystyy muiden, monista eri syistä saarelle joutuneiden naisten kanssa ja saa kokea jopa salaisen rakkauden. Elämä on karua, rankkaa ja välillä sietämätöntä, mutta kuten ihmisissä yleensä, jostain kohoaa aina toivo ja elämänhalu. Kirja kieli on notkeaa ja oivaltavaa, mennyt aika viriää silmien eteen kuin elokuvassa. (tästä kirjasta saisi muuten upean elokuvan tai tv-sarjan!) Ihmisen mieli on myös notkea, vaikka se välillä säröilee ja melkein hajoaa, löytää se kuitenkin jostain voimaa sopeutua. Kallio on selvästikin tehnyt runsaasti tutkimustyötä aiheestaan, entisaikojen miljööt ja mielisairaiden hoitokäytännöt ovat ilmeisen hyvin hallussa.

Taaskin, kuten The Handsmaid´s Tale - sarjaa katsoessa,  mielenpäälle kohoaa huoli tästä ajasta ja naisen asemasta maailman mittakaavassa. Mitä on tapahtumassa? Onko miehisellä politiikalla tarkoitus ajaa naisia taas johonkin muottiin, miesten vallan alle. Toivottavasti emme anna sen tapahtua. Katja Kalliolle kiitokset mahtavasta lukuelämyksestä.