Piia Leino: Taivas

S & S, 2018. 250 s. 

Tämä Maailman laita -romaanikilpailun voittanut kirja on pahaenteinen tarina siitä, mihin Suomi ja maailma ovat kenties menossa, jos emme tee asioille jotakin hyvissä ajoin.

Teos sijoittuu rappeutuneeseen Helsinkiin vuonna 2058. Suomi on sisällissodan runtelema paikka, jonka on vallannut kauttaaltaan kaikennielevä lamaannus. Kansallismieliset ovat ottaneet vallan ja ihmiset on jaettu eri yhteiskuntaluokkiin jotka koettavat selvitä elämästä kukin tavallaan. Kirjan toinen päähenkilö Akseli työskentelee tutkijana yliopistolle, mutta koko hänen innottoman olemisensa päämääränä on päästä päivittäin maksimiajaksi Taivaaseen, virtuaalimaailmaan, jonka käyttöoikeus maksaa mutta jonne päästessä kaikki maalliset murheet unohtuvat. Virtuaalipuku ja lasit tekevät taivaskokemuksesta niin täydellisen kiehtovan ja värikkään kaikkine tuntemuksineen, että sieltä poistuminen aiheuttaa pahoja vieroitusoireita.

" Taivaassa ihme tapahtuu välittömästi joka ikinen kerta, tänäänkin. Rauha lipuu Akseliin jokaisen aistin kautta, lehdenvihreänä ja ruohontuoksuisena tai vitivalkoisena ja pakkasenkirpeänä, aina pohjimmiltaan samana. Akseli unohtaa ajan ja itsensä. Hän vain lepää olemassaolossaan, täydellisenä, vailla rajoitteita. "

Akselin täytyy siis tehdä töitä, että pystyisi viettämään utopisessa Taivaassa mahdollisimman paljon aikaa. Työn tarkoituksena olisi selvittää, minkä takia Suomi kansakuntana vajosi niin suureen lamaannukseen, että kaikki halut ja mielenkiinnon kohteet menettivät ihmisille merkityksensä. Lapsia ei enää synny, kukaan ei jaksa taistella vallitsevaa harmautta ja toivottomutta vastaan. Akselia ei kuitenkaan asia kiinnosta isommin, ennenkuin hän tapaa taivaassa Iinan, jonka hän yllätyksekseen huomaa haluavansa tavata myös todellisessa elämässä.

Akseli ja Iina pääsevät osallisiksi lääkekokeiluun, joka tempaisee heidät irti vuosia kestäneestä passiivisuuden tilasta ja saa heidän elinvoimansa palaamaan. Varsinkin Iina kokee, että vallitsevalle asiantilalle täytyy tehdä jotakin, ihmiset on laajemminkin saatava ymmärtämään Taivaan ja sen omistajatahon Valon koukuttava vaikutus. Mutta pystyykö Akseli enää irtautumaan niin suurta riippuvuutta aiheuttavasta asiasta, se onkin toinen kysymys.

" Olitko sinä onnellinen lapsi, Akseli kysyy. - Olin, kai. Taidan olla aika onnellinen ihminen, tiedätkö, jostain ihan pohjalta. Että minut tarkoitettiin sellaiseksi. - Mistä sen tietää?  - Sen  vain tietää. Ihmisen pohjavirran. Se voi mennä tukkoon kaikesta kamalasta, mutta silti se on siellä. Uskotko? "

Kirja herättää levottomuutta vähän samaan tapaan kuin vaikkapa aikaisemmin lukemani dystooppiset teokset Teemestarin kirja ja Ready Player One. Välinpitämättömyys ilmastoasioista, ympäristökatastrofit, maahanmuuton vastustaminen, kansallismielisyyden nousu,  älylaitteisiin ja peleihin koukuttuminen ovat jo tätä päivää. Laiminlyömme kanssaihmisiämme ja vietämme yhä suuremman osan aikaamme netin syövereissä. Mihin tämä kehitys johtaa? Näitä teemoja ansiokkaasti pohdiskellaan tässä kirjassa.

Olisin toivonut, että enemmän aikaa kirjassa olisi suotu myös sille, mitä tapahtuu toivon ja innokkuuden uudelleen viriämisen jälkeen. Mutta ehkä se onkin ihan toisenlaisen tarinan aihe.

Ricky Gervais: Humanity

"We´re all going to die so we should have a laugh." 

Tätä Ricky Gervaisin stand up-performanssia on kehuttu ja ylistetty sen verran paljon, että pakkohan se oli katsastaa. Ja koska Ricky on siinä oma itsensä, ärsyttävyyksineen kaikkineen, pidin siitä kovasti.

En ehkä ihan osta kaikkia ylisanoja ja hehkutuksia mitä olen esityksestä lukenut, enkä nauranut maha kippurassa alusta loppuun niinkuin jotkut ovat kuuleman mukaan tehneet. Pikemminkin hymyilin ja ajoittain naureskelinkin Gervaisin osuville oivalluksille.

Olen tietysti aikoinani katsonut alkuperäisen The Officen ja pitänyt sitä loistavana sarjana, nauttinut jabeista joita Ricky on nakellut julkimoille houstaamissaan Golden Globe-gaaloissa ja niin edelleen. Erityisesti olen kuitenkin diggaillut Rickyn Twitter-presenssistä. Ensinnäkin hänellä on aivan ihana kissa, Ollie, jota hän postaa kuvia lähes päivittäin.😄 Lisäksi hän on mahtavan itseironinen eikä kaihda pilkata itseään yhtä julmasti kuin kaikkia muitakin. Mutta tärkein syy, miksi seuraan häntä somessa, on että hän kannattaa ja tuo esiin sellaisia teemoja, joilla itsellenikin on merkitystä, kuten eläimiin kohdistuvien julmuuksien (niinkuin trophy hunting tai ketunmetsästys) lopettaminen ja tieteelliset faktat vs. uskonnollinen fanaattisuus.

Myöskään Humanity-showssa näiden aiheiden esiin nostamista ei vältellä. Rickyn kasvoista voi nähdä aitoa tuskaa ja välittämistä, kun hän kertoo esim. kammottavasta Yulinin dog eating -festivaalista ja siihen liittyvästä koirien kiduttamisesta. Minusta on yksinkertaisesti loistavaa, että massiivista suosiota nauttiva koomikko käyttää vaikutusvaltaansa tällaisiin asioihin.

I should´ve left it. Olisi pitänyt jättää asia siihen. Tätä lausahdusta Ricky käyttää taajaan kuvaillessaan keskusteluja ja myrskyjä joihin hän on joutunut alkaessaan vängätä näennäisen itsestäänselvistä asioista tyyppien kanssa Twitterissä. Sananvaihdot joita hän on aikojen saatossa erinäisistä asioita käynyt, ovat hulvattomia. Selittelyynkin Ricky välillä sortuu. Saatuaan kovaa kritiikkiä transfobisuudesta pilkattuaan Caitlyn Jennerin ajotaitoja, kokee koomikkomme suurta tarvetta purkaa vitsi osiin ja selittää juurta jaksain miksi se EI ollut transfobinen. Tämä on aivan turhaa, olen sitä mieltä että huumori nyt vain on sellaista että toisille sitä ei tarvitse selittää ja toisille ei voi. Kaikkia ei voi miellyttää.

Ricy Gervais on nykyään megarikas Hampsteadissa asuva kartanonomistaja. Hän ei ole kuitenkaan unohtanut työväenluokkaisia juuriaan ja sitä, että saavutti menestyksen vasta nelikymppisenä. Tästäkin kahtalaisuudesta irtoaa monenlaisia sutkauksia ja itseironiaa. Lisäksi hänen koko perheensä ja sukunsa tuntuvat olevan melkoisia irvailijoita, ja heidänkin tekemisistään riittää kerrottavaa.  Kaiken kaikkiaan hyvä pläjäys on Humanity-show. Katsokaa ihmeessa muutkin. 👍

Laura Lehtola: Takapenkki

Otava, 2017. 270 s.

Tuntuu, että on tuhat vuotta siitä kun on saanut luettua romaanin (loppuun asti) näillä koulukirjojen ylirasittamilla aivoilla. Nyt kuitenkin osui kohdalle kirja, joka tempaisi mukaansa sen verran tiukasti, että se tuli luettua yhdessä illassa.

Pidän kovasti siitä, kun kirjailija osaa vaihdella tyylilajeja ja käyttää uskottavasti erilaisia kertojanääniä. Laura Lehtola asettuu kolmen pääkertojanäänensä nahkoihin ajoittain suorastaan riemastuttavasti. Kirjan keskiössä viisikymppinen työvoimaneuvoja Tuula on elämässään taitekohdassa, ainoa lapsi on muuttamassa kotoa ja avioliittokin tuntuu väljähtyneeltä. Kaikki muuttuu kuitenkin eräänä arvaamattomana hetkenä juuri kun kesäloman pitäisi alkaa. Eräs hänen asiakkaistaan, älykäs mutta alisuoriutuva 19-vuotias  Aleksi kaappaa Tuulan autonsa takapenkille matkalle, jossa mukana on myös Aleksin lasta odottava teini-ikäinen lukiolaistyttö Elina.

Tarinaa kuljetetaan näiden kaikkien kolmen näkökulmista, ja mukaan hupaisina sivuhenkilöinä mahtuvat ainakin Aleksista huolta pitävä teräksinen, itäsuomalaista murretta viäntävä Mummo sekä Tuulan käytännöllinen ja hieman hajamielinen aviomies Topi.

Kirjailija osaa sekä teinien käyttämät puheenparret sometuksineen, lyhenteineen ja kiroiluineen mutta ymmärtää silti koskettavasti nuorten elämän kipuilua ja kokemattomuutta. Kirjassa pohditaan eri näkökulmista moninaisia yhteiskunnallisia seikkoja, kuten syrjäytymistä, tunnekylmyyttä, puhumattomuutta ja niiden aiheuttamia ongelmia jotka voisivat olla vältettävissä jos ihmiset vain keskustelisivat  enemmän ja välittäisivät muistakin kuin itsestään. Ihmiselämän pienet ja suuret  mullistukset nähdään eri sukupolvien edustajien kautta eri vinkkeleistä, ymmärtäen ja lämmöllä.

Itse panttivankidraama kirjan ytimessä on hiukan (tarkoituksella?) absurdi, ja koen että tarinan olisi voinut saada päätepisteeseen jollain muullakin tapaa. Mutta lopun twisti, jossa annetaan ymmärtää että kaikkien kaoottisten ja dramaattisten tapahtumien jälkeen päähenkilöille käy elämässä paremmin kuin olimme odottaneetkaan, oli sympaatinen ja jätti päällimmäiseksi hyvän mielen. Voin suositella sydämellisesti tätä kirjaa muillekin.