Kolmasti naukui kirjava kissa

Bazar, 2018. 367 s.

Kesti suorastaan luokattoman kauan edellisen Flavia de Luce-kirjan jälkeen, että pääsin taas uppoutumaan hänen seikkailuihinsa. Blogitekstejä selaillessa kauhistuin, kun huomasin että edellisestä kerrasta oli jo melkein kaksi vuotta. Synti ja häpeä! Nyt luinkin sitten kaksi Flavia-kirjaa peräjälkeen, kun murhien ja myrkkyjen maailma veti minut syövereihinsä oikein kunnolla. 

Edellisessä, Nokisen tomumajan arvoitus -kirjassa Flavia joutui karulle kotimatkalle Miss Bodycoten tyttökoulusta, johon hänet oli lähetetty opiskelemaan.  Sarjan kahdeksannen, Kolmasti naukui kirjava kissa -teoksen alkumetreillä Flavian odottama riemuisa kotiinpaluu kuitenkin karahtaa järkyttävään uutiseen, hänen isänsä Haviland on joutunut keuhkokuumeen vuoksi sairaalaan, eikä vierailu tule kysymykseen ennen isän terveydentilan paranemista.

Vaikka Buckshaw´n kartanon uskollinen palvelija Dogger ja taloudenhoitaja rouva Mullet ovatkin Flavian tukena ja turvana, kokee hän kotinsa ilmapiirin liian ahdistavaksi siskojensa Ophelian ja Daphnen ollessa yhtä tylyjä kuten aina ja nuoren serkkunsa Undinen ahdistellessa häntä seurankipeydessään. Flavia hyppää pyöränsä Gladysin selkään, ja suuntaa Bishop´s Laceyn kylään papinrouva Cynthian pakeille. Saadakseen Flavialle muuta ajateltavaa, pyytää pastorin rouva häntä kuljettamaan viestin seudulla erakkona elelevälle puunveistäjälle.

Harrastelijasalapoliisimme tarttuu hanakasti tehtävään ja ketään ei varmastikaan yllätä se, että puunveistäjä Sambridge löytyy kotoaan kuolleena, ripustettuna kummalliseen kehikkoon pää alaspäin. Paikalla häärii myös kissa, joka näyttää olevan kuin kotonaan puunveistäjän luona. Tämä tilanne, joka normaalisti saisi kenet tahansa järkyttymään, herättääkin Flavian eloon horroksesta ja saa hänen älynsä taas toimimaan kristallinkirkkaasti. Uusi mysteeri ratkottavaksi on parasta, mitä Flavia voisi toivoa, ja nuori etsivä alkaakin tarmokkaasti selvittää tapahtumien kulkua. 

" Voin aivan hyvin myöntää, että juuri sillä hetkellä ylitseni pyyhkäisi yhtäkkinen ja syvä helpotuksentunne, aivan kuin pitkään piilossa pysytellyt aurinko olisi äkisti tullut esiin. Minusta tuntui samalta kuin Atlaksesta hetkellä, jolloin laupias samarialainen lopulta säälii häntä ja nostaa painavan maapallon hänen särkeviltä harteiltaan."

Vainukoiran lailla Flavia seuraa johtolankoja naapurissa salaperäisesti heilahtelevista verhoista ja murhapaikalta löytyneistä lastenkirjoista lähtien. Tutkimukset vievät Flavian Lontooseen asti, jossa Miss Bodycoten koulusta tuttu opettaja Mildred Bannerman ottaa asiakseen auttaa entistä oppilastaan selvittämään murhaa. Kuuluuhan neiti Bannerman Peltokanalintuihin, tuohon samaan salaisen palvelun haaraan, johon myös Flavian äiti Harriet kuului ennen kuolemaansa.  

Kun selviää, ettei murhattu Sambridge ollutkaan se, joka hän oli jo vuosia väittänyt olevansa, juoni tihenee toden teolla. Flavia saa urakalla käyttää veitsenterävää älyään, josta sekä Miss Marple että Hercule Poirot olisivat kateellisia, sen verran nerokkaasti Flavia asioita päättelee. Vaikka asiat lopulta selviävätkin ja syyllinen löytyy, ei kirja pääty riemukkaisiin tunnelmiin, päinvastoin. Seuraa sellainen käänne, jota oli ehkä odottanut, mutta ei olisi millään toivonut tapahtuvaksi. Samanaikaisesti pelkää, onko tämä käännekohta sellainen, joka musertaa Flavian alleen ja odottaa, mihin suuntaan asiat lähtevät etenemään tästä edespäin. Mielenkiinto seuraavaa kirjaa kohtaan nousi ainakin huippuunsa! 

Tässä kirjassa päästiin mielessäni jo samanlaisiin tunnelmiin kuin sarjan alkupään teoksissa, vaikka tummemmat sävyt olivat edelleen läsnä. Flavia kokee kauheita ja hieman epäuskottavat juonenkäänteet seuraavat toistaan, mutta sen antaa anteeksi, sillä lukijana haluaa seurata mukana ja saada selville mitä sankarittarellemme seuraavaksi tapahtuu. Onneksi seuraava opus olikin jo yöpöydällä odottelemassa. :)

Kesäkirja

WSOY, 1973. 143 s.  Bon-pokkarit, 2014.

Olen lukenut Tove Janssonin Kesäkirjan jo joskus nuorena, muistaakseni ihan teininä, enkä silloin arvostanut teosta kovinkaan paljon. Vaikka olin jo silloin suuri Muumi-kirjojen ja Toven taiteen ja piirrosten fani, pidin tätä kirjaa verrattain tylsänä.

Nyt syysflunssan kourissa kärvistellessä ja selatessani kirjoja, joita minulla oli käden ulottuvilla, päätin antaa Kesäkirjalle uuden mahdollisuuden. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, ikä ja kokemus oli tuonut asioihin uuden katsantokannan ja nautin opuksesta suuresti. Hiukan minua häiritsivät vanhahtavan suomennoksen kummalliset sanankäänteet, mutta kun pääsin niistä yli, sulauduin kirjan tunnelmaan täydellisesti. Suolainen merituuli puhalsi hiuksissani, kuulin aaltojen liplatuksen veneen laitoihin ja tunsin kallioiden kuumuuden hohkaavan varpaitteni alla.

Lyhyydestään huolimatta Kesäkirja sisältää monta tarinaa ja monenlaisia tunnelmia. Lämpimän huumorin lisäksi pohdiskellaan syvempiä ajatuksia vanhenemisesta ja lapsuudesta. Teoksen kirjoittamishetkellä Muumeistaan jo pitkään maailmankuuluna ollut Tove kertoo kirjassa Suomenlahden pienellä saarella kesiään viettävistä isoäidistä, isästä ja pienestä Sophia-tytöstä. Tunnettua on, että henkilöiden esikuvia ovat Toven äiti Signe Hammarsten, veli Lars ja Larsin tytär Sophia, joka nykyään toimii muumihahmojen käyttöoikeuksia valvovan Moomin Characters Oy Ltd:n pääosakkaana ja taiteellisena johtajana. 

Kesäkirjan tarinoissa keskiössä ovat isoäiti ja Sophia, isä lähinnä "tekee töitä" taustalla, näkymättömänä hahmona. Isoäidin ja Sophian suhde on läheinen ja välillä räiskähtelevä, kumpikin auttaa toistaan omalla tavallaan saaren askareissa ja luonnossa liikkuessa. Kesäpaikka on rauhaisa, muutamia vierailijoita lukuunottamatta kolmikko viettää kesät keskenään. Kirjan henkilöiden näkökulmista ja puheista voi aistia yhtymäkohtia muumihahmoihin, isoäidin ihastuttavan boheemi hälläväliä-asenne tiettyihin normeihin heijasteli Muumitalon asukkeja ja Sophian järkähtämättömät lausahdukset, kuten kirje, joka livautettiin oven alta hänen ollessaan suutuksissa isöäidilleen; "Minä vihaan sinua, sydämellisin terveisin Sophia", toivat mieleen sekä draamantajuista Niiskuneitiä että välillä leppymätöntä pikku Myytä.

"Metsää sanottiin kummitusmetsäksi. Verkkaisen vaivan alaisena se oli kasvanut muotoonsa, ja säilymisen ja häviön raja oli niin arka, ettei pieninkään muutos ollut ajateltavissa. Jos olisi raivattu aukko tai eroteltu maahan vajonneita runkoja, olisi kummitusmetsä saattanut tuhoutua. Suovettä ei saanut johtaa pois, tiiviin suojamuurin taakse ei saanut mitään istuttaa.Kauimpana tiheikössä, aina pimeinä pysyvissä onkaloissa asui lintuja ja pikkueläimiä, tyynellä ilmalla sattoi kuulla siipien suhinaa tai äkillistä käpälien rapinaa. Nämä eläimet eivät koskaan tulleet näkyviin."

Luontokuvaus on kirjan parasta antia, saaren luonto on oma entiteettinsä joka elää omaa elämäänsä vaikka siihen yrittäisikin vaikuttaa istutuksilla, kasteluilla tai muilla. On myrskyä, hellettä, uimista, kalastusta. Kesä tuntuu loppumattomalta kuin joskus lapsena, kun tuntui että helteiset viikot jatkuvat ikuisesti eikä koulu ala enää milloinkaan. Yhtäkkiä kuitenkin syystuulet alkavat puhaltaa ja kylmyys levitä luihin ja ytimiin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja isoäidin heikkenevä terveys antaa osviittaa myös elinkaaren loppumisesta, ja laittaa hänet ja lukijan pohtimaan, mikä loppujen lopuksi on elämässä tärkeää. 

Olen iloinen, että annoin Kesäkirjalle toisen mahdollisuuden, sillä se nousi heittämällä suosikkien joukkoon lukulistallani. Tällaisia lämminhenkisiä, päältäkatsoen mutkattomia mutta tarkemmin katsasteltuna viisaita teoksia ei ole koskaan liikaa. Suosittelen lämpimästi.

Ikuisesti, siskoni

Gummerus, 2019. 471 s.

Mitä jos voisit elää ikuisesti? 

Ikiaikainen toive, joka näyttäytyy kenties suurena onnenpotkuna, toiveita herättävänä mahdollisuutena saavuttaa elämässä mitä haluaa, kun aika ei olisi rajoitteena. Pysyä loputtomasti nuorena ja kauniina, mikä fantastinen taivaan lahja se olisikaan.

Vai olisiko?

Muun muassa tätä perustavanlaatuista kysymystä käsittelee Katri Alatalon kelttiläisfantasia Ikuisesti, siskoni. 

Tarinaa kuljettaa Caitriona, joka kulkee ympäri Andughanin maata druidina, parantajana ja elämän varjelijana. Mukana vaeltaa Gilly, oppilas jolla on sisällään valtavia myyttisiä voimia. He saapuvat pääkäupunki Dun Eirichiin, jonka on vallannut pelottava ruttotauti, varjokuolema. Caitrionan ja Gillyn parantajanlahjat käyvät ajan myötä selväksi myös hallitsija Aeghall Tulilinnulle, ja lisäksi äärimmäisiin tekoihin valmis Aeghall saa selville Caitrionan pitkään varjeleman salaisuuden.

He kävelevät labyrinttiin, syveneviin varjoihin, karkeiden tummanharmaiden kivien sekaan, ja ulkopuolelle jää tuuli, lehdon tuoksut, koko muu maailma. Kun Cat hengittää, hän hengittää kivien ikuista, kolkkoa, silti lämmintä tuoksua.

Kirjan toisessa aikatasossa käydään läpi Caitrionan nuoruutta perheensä ja pikkusiskonsa Doilidhin kanssa. Siskokset huomaavat kotinsa lähellä sijaitsevien kivipaasien vetävän heitä oudosti puoleensa, ja lopulta kuulevat druidijumalien puhuvan heille kivien kautta. Tapahtumat seuraavat toistaan, ja synkkä petos saa lopulta jumalat langettamaan Caitrionan ylle koettelemuksen, jonka painolastia hän ei aluksi edes tajua. Kirouksen myötä Caitriona on kuolematon.

Tämä on tietysti loistava ase taistelijalle ja soturille, samhnaille, joka Caitrionasta kehkeytyy vuosien myötä. Toisaalta aikojen kuluminen näyttää hänelle, kuinka raskasta onkaan olla ikuisesti nuori. Vuodet vierivät, ystävät, perhe ja rakastetut vanhenevat ja kuolevat, mutta Cat jatkaa elämäänsä, häneen eivät pysty luodit, miekat eikä tuli. Sielua painava raskas syyllisyys ei hellitä otettaan, vaikka kuinka yrittäisi sovittaa syntejään tai painaa ne taka-alalle mielessään. Aika kiertää kehää, kaikki, mikä on tapahtunut, tapahtuu uudelleen, siltä ainakin vaikuttaa. Voiko Caitriona saada koskaan sovitusta ja mielenrauhaa?

Ikuisesti, siskoni on tyylipuhdas genrensä edustaja ja uskomattoman kauniilla ja soljuvalla kielellä kerrottu. Keskiaikaiseen kelttiläismaailmaan uppoutuu huomaamattaan täysin, ja kirjan unenomainen tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa. Rakastin kirjan henkilöiden ja paikkojen vanhahtavia, teemaan sopivia nimiä; Giorsal, Peadrus, Cagair, Luadh.  Tämä teos kääntyisi mielestäni loistavasti myös eeppiseksi elokuvaksi tai tv-sarjaksi. Hieno lukukokemus ja kirjailija, jonka muuhunkin tuotantoon tekee mieli tutustua tämän jälkeen. Isot suositukset!