lauantai 23. marraskuuta 2019

Unbelievable



Tositapahtumiin perustuva 8-osainen Netflix-draama tuo esille kaikessa raadollisuudessaan sen, minkälaista on olla raiskauksen uhri, jota ei uskota.











" Kukaan ei tullut hänen kanssaan oikeuteen sinä päivänä, paitsi hänen julkinen oikeusavustajansa."
Näillä sanoilla alkaa vavahduttava Pulizer-palkittu artikkeli, jonka muistan lukeneeni jo taannoin, ja ajatelleeni silloin, kuinka järkyttäviä asioita ihminen voikaan joutua kokemaan systeemin rattaissa. Unbelievable (Epäuskottava, 2019)  mukailee artikkelin kuvaamia tapahtumia lähes täydellisesti, tuoden mukanaan myös omia näkökulmia asiaan.

Sarja näyttää aluksi kuinka nuori Marie Adler (Kaitlyn Dever) on päässyt vihdoinkin parempaan vaiheeseen elämässään rankkojen sijaisperhevuosien ja siellä tapahtuneiden kaltoinkohtelujen ja hyväksikäyttöjen jälkeen. Hänellä on tukiasunto yhteisössä, joissa nuorista huolehditaan useamman ohjaajan voimin, työpaikka, ystäviä, ajokortti tuloillaan ja tulevaisuus näyttäytyy kaikin puolin positiivisena. 

Sitten kauhein tapahtuu, naamiomies tunkeutuu yölllä hänen asuntoonsa ja raiskaa hänet veitsellä uhaten. Yhteisö ja aiemmat sijaisperheiden äidit ovat Marien vankkana tukena ja tapahtuneesta käynnistetään poliisitutkinta. Tästä eteenpäin kaikki kääntyykin jonkinlaiseksi kammottavaksi spiraaliksi joka vie Marien elämän täysin pois raiteiltaan. Kuulusteluja jatketaan loputtomiin, Marie saa yhä uudelleen selittää karmeat tapahtumat niin yksityiskohtaisesti kuin suinkin kykenee, vaikka onkin tapahtuneesta täysin shokissa. 

Jostain syystä Marien kertomusta ei pidetäkään uskottavana. Dna-jälkiä tai muita todisteita löytyy liian vähän. Marien kerronnassa nähdään epäjohdonmukaisuuksia. Hänen reaktioitaan ei pidetä normaaleina. Tyttö on sekä sijaisäitien että etsivien mielestä liian rauhallinen ja koko tarina tuntuu heistä kuin jostain elokuvasta vedetyltä. Joten etsivät (keski-ikäisiä miehiä molemmat, by the way) alkavat viedä kuulusteluja ihan eri suuntaan, he haluavat että Marie tunnustaa valehdelleensa. Ja viimein, ihan loppuun ajettuna ja haluten päästä eroon koko jutusta, Marie tekeekin juuri niin. 

Seuraamukset ovat Marielle täysin kohtuuttomat, tapauksesta tehdään julkinen ja hänet vedetään oikeuteen perättömän rikosilmoituksen tekemisestä. Tämän seurauksena Marie menettää käytännössä kaiken, asuntonsa, työpaikkansa, ystävänsä ja maineensa. Vihapuhelut ja -viestit alkavat tulvia herkän tytön puhelimeen, ja pian Marie alkaa harkita itsemurhaa.

Sitten ajassa hypätään 3 vuotta eteenpäin ja aletaan seurata ihan toisenlaista poliisintyötä kuin Marien tapauksessa nähtiin. Kaksi etsivää, Karen Duvall (Merritt Wever) ja Grace Rasmussen (Toni Collette) selvittävät eri tahoilla Yhdysvaltoja raiskaustapauksia, jotka osoittautuvat hämmentävän samankaltaisiksi, naamiomies murtautuu yksinasuvien naisten koteihin ja raiskaa heitä tuntikausia, jättäen kuitenkin jälkeensä uskomattoman vähän dna-todisteita.

Tutkimusten yhdistyttyä seuraa sarjaraiskaajan jahti, joka hakee vertaistaan. Käsittämättömällä tarmolla ja intensiteetillä tapaukseen paneutuvat Duvall ja Rasmussen osoittavat, millaista on, kun naisten kertomukset raiskauksista otetaan tosissaan ja uhrien kokemuksiin suhtaudutaan kunnioittaen ja ymmärtäen. Esimerkiksi uhri, joka hymyillen kertoo kokemastaan uskomattomalla pikkutarkkuudella, otetaan yhtä vakavasti kuin toinen, joka haistattelee poliiseille ja haukkuu heidät alimpaan maanrakoon. Ymmärretään, että jokaisella on oma tapansa reagoida järkyttäviinkin asioihin, eikä mikään niistä ole se ainoa oikea. 


Pääosissa naiskolmikko loistaa. Jokainen tuo herkällä näyttelijäntyöllä lihaa rooliensa luiden ympärille niin, että hahmoista kasvaa kokonaisia, ristiriitaisia persoonia. Rakastin Merritt Weveriä jo Nurse Jackien hulvattomana hoitajana, ja rakastan häntä tässä vielä enemmän. Miten uskottava ja luonnollinen hän onkaan Duvallina, toki hänelle annettiin kenties kiitollisempi rooli etsiväparin untuvikkona, Colletten kovaksikeitetympi Rasmussen saa laukoa ankaria totuuksia nuoremmalle työtoverilleen, mutta lopulta nähdään että hänenkin sisällään sykkii hellä ja lämmin sydän. 

Pääentiteetteinä sarjassa voi pitää myös Yhdysvaltojen poliisilaitosta ja oikeusjärjestelmää. Naisiin kohdistuvia raiskauksia kohdellaan toisen luokan rikoksina, ja tutkinnan alla on aina myös uhrin uskottavuus. Miksi raiskausten uhreja syytetään valehtelusta, kun vaikka ryöstön uhreille niin ei tehdä koskaan? Hienosti tuodaan myös esiin valtavat luvut poliisien parissa esiintyvästä perheväkivallasta ja sen peittelystä. Itse raiskaajan jahti on varsinaista palapeliä, kuukausia kestävää pikkutarkkaa työtä, joka vaatii tutkijoilta kovia uhrauksia myös yksityiselämässä.

Niin rankkaa katsottavaa kuin tämä sarja onkin, suosittelen sen katsomista kaikille. Jollain tapaa se oli loppujen lopuksi puhdistava ja kohottava kokemus, ensin särkee sydämen ja sitten korjaa sen. Se tuo mukanaan toivon siitä, että MeToo-liikkeen tuella sukupuolittunut väkivalta aletaan ottaa yhä vakavammin eikä oikeutta olisi enää niin vaikeaa saada.