Ivalo

Pakko sanoa heti kärkeen; tämän tv-sarjan kohdalla en yritäkään olla objektiivinen. :)
Olen vain ja ainoastaan ihan liekeissä siitä, että kotikonnuillani on kuvattu mittava, suorastaan kansainvälisen tason tv-tuotanto. Ajoittain työmatkoillani viime talvena jopa bongasin käynnissä olevia kuvauksia maastossa. Globaalisti Arctic Circle - nimellä esitettävä sarja on kallein Suomessa kuvattu tv-produktio. Hyytävät pakkasolosuhteet ja pimeys loivat myös kuvauksille kokonaan omanlaisiaan haasteita.

Hannu Salosen ohjaaman sarjan lähtölaukaus pamahtaa, kun  Iina Kuustosen ja Janne Katajan esittämä poliisikaksikko löytää syrjäisestä erämökistä Pohjois-Lapista katatonisessa tilassa olevan vangitun naisen. Venäjältä ilotytöiksi tuotuja nuoria naisia löytyy myös murhattuina ja kun heidän verestään löytyy vaarallinen virus, tilanne eskaloituu ihan kunnolla. Juttu siirtyy KRP:lle, joka tilaa avukseen virustutkijan (Maximilian Brückner) Saksasta asti.

Kuustosen esittämän Nina Kautsalon ja tutkija Thomasin Lorenzin välillä kipinöi, vaikka Ninan yksinhuoltajuus ja Thomasin haastava avioerotilanne tuovat mutkia matkaan. Lisäksi erittäin monisäikeinen rikostutkinta osoittautuu kummallekin todella vaaralliseksi ja viruksen leviäminen myös Ninan lähipiiriin on omiaan tuomaan melkoisia jännitteitä jo muutenkin tulenarkaan tilanteeseen.

Sarja pursuilee kaikille tuttuja suomalaisia näyttelijöitä kuten Ninan siskoa esittävä Pihla Viitala, heidän äitään esittävä Susanna Haavisto, KRP:n tosikkomainen pomo Kari Ketonen, poliisipäällikkö Taneli Mäkelä, puolivillaisia roistotyyppejä esittävät Kari Hietalahti, Mikko Leppilampi ja Kristo Salminen jne. Sarjaa on uskoakseni erittäin helppo myydä ulkomaille kokonaisuudessaan erittäin onnistuneen ja kansainvälisen castingin ansiosta. ( Netflix, halooo!) Lisäksi Jari Virmanin Raunola on ehkä eräs jäätävimmistä pahiksista mitä tv:ssä olen ikinä nähnyt.

Elisa Viihteessä tällä hetkellä (ja tulevaisuudessa myös Ylellä) esitettävä sarja on Nordic Noiria parhaimmillaan. Saariselän tunturit luovat tapahtumille taustan, jollaista muualta ei löydy. Talven sininen valo ja huikaisevat maisemat saavat aikaan tunnelman, johon haluaa uppoutua, varsinkin kun tarina vie mennessään ja koukuttaa. Dialogia käydään sekä suomeksi että englanniksi. Natiivina kuuntelin tietysti tarkalla korvalla, kuka näyttelijöistä osasi puhua parhaiten "ivaloa". Kuustonen oli murteella puhumisessa hyvä, mutta yllätyksekseni pisimmän korren veti Mikko Leppilampi, jonka Lapin murre oli uskottavaa, eikä hän isommin tippunut slangista pois kertaakaan. Itsestäni oli tietysti myös ratkiriemukasta bongailla tuttuja ihmisiä, paikkoja ja pihapiirejä kohtausten taustoilta.

Olin myös suunnattoman iloinen, että päähenkilön ihana pikkutytär Venla oli kehitysvammainen, mutta Downin syndrooma ei määritellyt tyttöä millään tavalla negatiivisessa valossa. Hän oli rakastavan äitinsä iloinen pieni tyttö ja henkilönä aivan käsittämättömän hurmaava. Minun on vaikea löytää sarjasta muutenkaan mitään negatiivista sanottavaa. Alkutunnari on huikea, musiikki mieleenpainuvaa ja erilaista ja sarja jää semmoiseen cliffhangeriin että jatkoa on toivottavasti tulossa. Mutta kuten mainitsin, objektiivisuus on tamän sarjan kohdalla niin kaukana minusta kuin voi olla. Ehkä kuitenkin olisin valinnut miespääosaan jonkun aavistuksen verran verevämmän tyypin...mutta kyllä tämä nykyinenkin menetteli.;D

Vaikka töiden takia olen muuttanut Ivalosta etäämmälle ja vielä kauemmas tieni vie, tulen aina olemaan Ivalon tyttö. Se on koti, siellä metsässä ja joella sielu lepää.
Ja kun katsoi sarjassa ahkeraan harjoitettavaa moottorikelkkailua, jo vain se teki mieli hypätä itekki Lynksin selekhän ja lähtiä painattammaan pitkin selekosia. Toki se ois ollu makia tehhä vaikka kynsitulekki ja kissauttaa nokipannukahavit ja vaikka kärräyttää hiillosmakkarat. Sole poika mikhän.

Bird Box - elokuva

Minua on yleensä elokuvissa ja tv-sarjoissa helppo miellyttää. Tykkään jostain kumman syystä suurimmasta osasta tuotantoja joita alan katsomaan. Kirjojen suhteen olen paljon kriittisempi, ja arvioin niitä paljon tiukemmalla mittapuulla. Mutta leffoissa ja sarjoissa olen eri meiningillä liikkellä, monesti sellaisetkin produktiot, joita muut inhoavat melodramaattisuuden, tuotannon huonouden tai muun pöhköyden takia, ovat minusta hyviä ainakin jollain tapaa.

Lähdin katsomaan Netflixistä tätäkin leffaa myönteisellä asenteella, haluten viihtyä sen parissa, kenties jopa kokea jännittävän hetken tai pari. En välittänyt oikeastaan hypetyksestä enkä tuomitsevista arvioinneista, koska olen niin usein havainnut diggailevani kovastikin semmoisista tekeleistä joita pidetään armottoman huonoina. Mutta. Ööh. Mitä ihmettä, Bird Box? Jos genreiksi ilmoitetaan horroria ja scifiä, olettaisi leffan olevan edes jonkin verran pelottava ja yliluonnollisten aspektienkin selittyvän edes jotenkuten.

Elokuvan lähtokohta on siis suhteellisen karmiva ja apokalyptinen, jokin selittämätön voima (ulkona) saa ihmiset tappamaan itsensä mitä karmeimmilla tavoilla, jos sen sattuu näkemään silmästä silmään. Silmät sidottuina tai verhojen takana sisätiloissa ei siis ole mitään hätää. Useammassa aikatasossa liikkuva elokuva näyttää Sandra Bullockin esittämän päähenkilö Malorien pakenemassa lastensa kanssa jokea pitkin kohti mahdollista suojapaikkaa, jonka melko epäselvä lokaatio on kuultu vain radion kautta. Sokkoina matkaavan kolmikon ainut turva on laatikossa mukana kulkeva lintukolmikko, joka vaaran lähetyessä muuttuu levottomaksi. Takaumissa muistellaan, kuinka kaaos alkoi ja levisi ympäri maapallon. Malorie päätyy "voiman" alkaessa jyllätä väliaikaiseen turvaan taloon, johon on olosuhteiden pakosta etsiytynyt sekalainen porukka kaupunkilähiön asujaimistoa.

Pääosissa on loistonäyttelijöitä John Malkovichista Sarah Paulsoniin, kuvaus ja maisemat ovat henkeäsalpaavia ja leffaan on selvästikin käytetty paljon rahaa. En ole lukenut Josh Malermanin kynäilemää kirjaa, johon leffa perustuu, eikä tämän katsominen mitenkään houkuttele sitä lukemaankaan. Jotenkin sietämättömästi elokuva jättää jälkeensä liian paljon avoimia kysymyksiä. Mysteeristä voimaa, joka ihmisiä tapattaa oman käden kautta, ei näytetä. Mikä se on, mistä se tulee ja miksi? Erään randomin talossaolijan mukaan kyse on jokaisen omista pahimmista peloista, joita nähdään, ja End Game on kyseessä, mutta silti, mitä hemmettiä? Ja kaiken kukkuraksi mielenterveydeltään järkkyneet olivat voimalle immuuneja, mutta heidän kontolleen jäi sitten voimalta hengissä säästyneiden onnekkaiden tappaminen.

Pelottavuus on jopa itseni kaltaiselle helposti pelästyvälle todella alhaisella tasolla. Muutama säikäytys alussa ja sen jälkeen vain yhä tihenevää ärsytystä juonen aukkoja ja Sandra Bullockin puisevaa ja yksi-ilmeistä näyttelemistä kohtaan. En välittänyt kenenkään henkilöhahmon kohtalosta, korkeintaan lapsinäyttelijöiden luonnollisuus ihastutti. Jotenkin he olivat aidosti traumatisoituneen oloisia, olivathan he eläneet koko elämänsä pelon vallassa. Leffasta tuli jo alkuasetelmista mieleen umpisurkea Mark Wahlbergin ja Zooey Deschanelin tähdittämä The Happening, jota paremmaksi kuvittelin Bird Boxin väkisinkin yltävän. Mutta ei, ei yltänyt.

Loppuratkaisu oli pateettinen ja uusia kysymyksiä herättävä. Ei kaikkea todellakaan tarvitsekaan selittää ja pureskella valmiiksi katsojalle, sekin on raivostuttavaa, mutta olisi hyvä jos annettaisiin edes jonkinlaisia avaimia mysteerin selvittämiseen. Harmittaa, sillä tästäkin leffasta olisi voinut paremmalla käsikirjoituksella saada hyvän.