On hieno paikka haudan povi

Bazar, 2018. 397 s.

Flavia de Luce -dekkareiden yhdeksäs osa osoittautui yllättäen erääksi suosikeistani koko sarjassa. Flavia on kokenut kovia ja synkeitä asioita jo useamman kirjan verran, ja väkisin alkoi jo hiukan itsekin ahdistua de Lucen perheen asioiden onnettomasta tilasta, varsinkin edeltävän teoksen lopussa tapahtuneen järkyttävän perhetragedian jälkeen.

Tämän kirjan alussa Flavia onkin melko toivottomissa mietteissä, mutta sitten Florence-täti patistaa koko siskoparven perheen palvelija Doggerin kanssa kesälomamatkalle keskelle Englannin idyllistä maaseutua. St-Mildred´s-in-the-Marshin kylä kirkkoineen kiinnostaa jo valmiiksi Flaviaa, joka tietää kyseisen seurakunnan pastorin murhanneen kolme viatonta rouvashenkilöä myrkyttämällä heidät ehtoollisviinillä.

Dogger viekin Daffyn, Feelyn ja Flavian jokiretkelle veneellä, jonka laidan yli kättään uittaessa Flavia tuntee jonkinlaisen hipaisun. Flaviahan on löytänyt ruumiita jos jonkinlaisista paikoista takan hormeista kurkkupenkkeihin asti, mutta tämä kyseisen kalmon löytötapa on ehkä herkullisella tavalla kammottavin ikinä. Flavian tarratessa kiinni vedenalaiseen saaliiseensa, hän havaitsee työntäneensä sormensa ruumiin avonaiseen suuhun ja pitävänsä etuhampaiden takaa tiukasti kiinni.

Suorastaan kauhistuttavan ihana sattuma! Siskojen järkyttyessä ja oksennellessa Flavia riemastuu, on kuin aurinko alkaisi jälleen paistaa nuoren etsivämme elämässä. Silkkisiin komeljanttarin varusteisiin pukeutunut nuori miesvainaja herättää Flavian mielenkiinnon välittömästi, ja kemian saloihin vihkiytynyt tutkija ottaa hänessä vallan jälleen kerran.

Tällä kertaan salapoliisin työssä on mukana myös Dogger, joka on ottanut vastuun tytöistä perheen murhenäytelmän jälkeen. Myös Daphne-sisko kiinnostuu tapauksesta ja vie Flavian mukanaan runouden ihmeelliseen maailmaan. Oli ihanaa havaita lukemisen edetessä että tällä kertaa päällimmäisenä oli alkuaikojen lämpimän humoristinen ote tarinaan omintakeisine sivuhahmoineen, joita tässäkin maaseutupitäjässä riitti yllin kyllin. Olin iloinen siitäkin, että Flavian suhteet siskoihin lähentyivät ja he löysivät tekemistä ja puuhailtavaa yhdessä pelkkien piikittelyjen ja riitojen sijaan.

Toki monenlaisia jännitysmomentteja riitti pitkin matkaa, kuten salapoliisiromaanissa kuuluukin, mutta liian synkkiin vesiin ei onneksi sukellettu. Ja luojan kiitos Peltokanalinnut ja fasaanipaistivoileivät oli unohdettu tämän tarinan ajaksi, olen lopen kyllästynyt koko Salainen palvelu-kuvioon, joka on jäänyt itselleni vähäisten vihjeiden vuoksi hämärän peittoon.

Viimeisin Flavia-kirja, Kuolon kultaisen kiehkurat on vielä lukematta, innolla odotan pääseväni sen kimppuun kenties jo pian.

Unbelievable

Tositapahtumiin perustuva 8-osainen Netflix-draama tuo esille kaikessa raadollisuudessaan sen, minkälaista on olla raiskauksen uhri, jota ei uskota.

" Kukaan ei tullut hänen kanssaan oikeuteen sinä päivänä, paitsi hänen julkinen oikeusavustajansa."
Näillä sanoilla alkaa vavahduttava Pulizer-palkittu artikkeli, jonka muistan lukeneeni jo taannoin, ja ajatelleeni silloin, kuinka järkyttäviä asioita ihminen voikaan joutua kokemaan systeemin rattaissa. Unbelievable (Epäuskottava, 2019)  mukailee artikkelin kuvaamia tapahtumia lähes täydellisesti, tuoden mukanaan myös omia näkökulmia asiaan.

Sarja näyttää aluksi kuinka nuori Marie Adler (Kaitlyn Dever) on päässyt vihdoinkin parempaan vaiheeseen elämässään rankkojen sijaisperhevuosien ja siellä tapahtuneiden kaltoinkohtelujen ja hyväksikäyttöjen jälkeen. Hänellä on tukiasunto yhteisössä, joissa nuorista huolehditaan useamman ohjaajan voimin, työpaikka, ystäviä, ajokortti tuloillaan ja tulevaisuus näyttäytyy kaikin puolin positiivisena. 

Sitten kauhein tapahtuu, naamiomies tunkeutuu yölllä hänen asuntoonsa ja raiskaa hänet veitsellä uhaten. Yhteisö ja aiemmat sijaisperheiden äidit ovat Marien vankkana tukena ja tapahtuneesta käynnistetään poliisitutkinta. Tästä eteenpäin kaikki kääntyykin jonkinlaiseksi kammottavaksi spiraaliksi joka vie Marien elämän täysin pois raiteiltaan. Kuulusteluja jatketaan loputtomiin, Marie saa yhä uudelleen selittää karmeat tapahtumat niin yksityiskohtaisesti kuin suinkin kykenee, vaikka onkin tapahtuneesta täysin shokissa. 

Jostain syystä Marien kertomusta ei pidetäkään uskottavana. Dna-jälkiä tai muita todisteita löytyy liian vähän. Marien kerronnassa nähdään epäjohdonmukaisuuksia. Hänen reaktioitaan ei pidetä normaaleina. Tyttö on sekä sijaisäitien että etsivien mielestä liian rauhallinen ja koko tarina tuntuu heistä kuin jostain elokuvasta vedetyltä. Joten etsivät (keski-ikäisiä miehiä molemmat, by the way) alkavat viedä kuulusteluja ihan eri suuntaan, he haluavat että Marie tunnustaa valehdelleensa. Ja viimein, ihan loppuun ajettuna ja haluten päästä eroon koko jutusta, Marie tekeekin juuri niin. 

Seuraamukset ovat Marielle täysin kohtuuttomat, tapauksesta tehdään julkinen ja hänet vedetään oikeuteen perättömän rikosilmoituksen tekemisestä. Tämän seurauksena Marie menettää käytännössä kaiken, asuntonsa, työpaikkansa, ystävänsä ja maineensa. Vihapuhelut ja -viestit alkavat tulvia herkän tytön puhelimeen, ja pian Marie alkaa harkita itsemurhaa.

Sitten ajassa hypätään 3 vuotta eteenpäin ja aletaan seurata ihan toisenlaista poliisintyötä kuin Marien tapauksessa nähtiin. Kaksi etsivää, Karen Duvall (Merritt Wever) ja Grace Rasmussen (Toni Collette) selvittävät eri tahoilla Yhdysvaltoja raiskaustapauksia, jotka osoittautuvat hämmentävän samankaltaisiksi, naamiomies murtautuu yksinasuvien naisten koteihin ja raiskaa heitä tuntikausia, jättäen kuitenkin jälkeensä uskomattoman vähän dna-todisteita.

Tutkimusten yhdistyttyä seuraa sarjaraiskaajan jahti, joka hakee vertaistaan. Käsittämättömällä tarmolla ja intensiteetillä tapaukseen paneutuvat Duvall ja Rasmussen osoittavat, millaista on, kun naisten kertomukset raiskauksista otetaan tosissaan ja uhrien kokemuksiin suhtaudutaan kunnioittaen ja ymmärtäen. Esimerkiksi uhri, joka hymyillen kertoo kokemastaan uskomattomalla pikkutarkkuudella, otetaan yhtä vakavasti kuin toinen, joka haistattelee poliiseille ja haukkuu heidät alimpaan maanrakoon. Ymmärretään, että jokaisella on oma tapansa reagoida järkyttäviinkin asioihin, eikä mikään niistä ole se ainoa oikea. 

Pääosissa naiskolmikko loistaa. Jokainen tuo herkällä näyttelijäntyöllä lihaa rooliensa luiden ympärille niin, että hahmoista kasvaa kokonaisia, ristiriitaisia persoonia. Rakastin Merritt Weveriä jo Nurse Jackien hulvattomana hoitajana, ja rakastan häntä tässä vielä enemmän. Miten uskottava ja luonnollinen hän onkaan Duvallina, toki hänelle annettiin kenties kiitollisempi rooli etsiväparin untuvikkona, Colletten kovaksikeitetympi Rasmussen saa laukoa ankaria totuuksia nuoremmalle työtoverilleen, mutta lopulta nähdään että hänenkin sisällään sykkii hellä ja lämmin sydän. 

Pääentiteetteinä sarjassa voi pitää myös Yhdysvaltojen poliisilaitosta ja oikeusjärjestelmää. Naisiin kohdistuvia raiskauksia kohdellaan toisen luokan rikoksina, ja tutkinnan alla on aina myös uhrin uskottavuus. Miksi raiskausten uhreja syytetään valehtelusta, kun vaikka ryöstön uhreille niin ei tehdä koskaan? Hienosti tuodaan myös esiin valtavat luvut poliisien parissa esiintyvästä perheväkivallasta ja sen peittelystä. Itse raiskaajan jahti on varsinaista palapeliä, kuukausia kestävää pikkutarkkaa työtä, joka vaatii tutkijoilta kovia uhrauksia myös yksityiselämässä.

Niin rankkaa katsottavaa kuin tämä sarja onkin, suosittelen sen katsomista kaikille. Jollain tapaa se oli loppujen lopuksi puhdistava ja kohottava kokemus, ensin särkee sydämen ja sitten korjaa sen. Se tuo mukanaan toivon siitä, että MeToo-liikkeen tuella sukupuolittunut väkivalta aletaan ottaa yhä vakavammin eikä oikeutta olisi enää niin vaikeaa saada. 

Kolmasti naukui kirjava kissa

Bazar, 2018. 367 s.

Kesti suorastaan luokattoman kauan edellisen Flavia de Luce-kirjan jälkeen, että pääsin taas uppoutumaan hänen seikkailuihinsa. Blogitekstejä selaillessa kauhistuin, kun huomasin että edellisestä kerrasta oli jo melkein kaksi vuotta. Synti ja häpeä! Nyt luinkin sitten kaksi Flavia-kirjaa peräjälkeen, kun murhien ja myrkkyjen maailma veti minut syövereihinsä oikein kunnolla. 

Edellisessä, Nokisen tomumajan arvoitus -kirjassa Flavia joutui karulle kotimatkalle Miss Bodycoten tyttökoulusta, johon hänet oli lähetetty opiskelemaan.  Sarjan kahdeksannen, Kolmasti naukui kirjava kissa -teoksen alkumetreillä Flavian odottama riemuisa kotiinpaluu kuitenkin karahtaa järkyttävään uutiseen, hänen isänsä Haviland on joutunut keuhkokuumeen vuoksi sairaalaan, eikä vierailu tule kysymykseen ennen isän terveydentilan paranemista.

Vaikka Buckshaw´n kartanon uskollinen palvelija Dogger ja taloudenhoitaja rouva Mullet ovatkin Flavian tukena ja turvana, kokee hän kotinsa ilmapiirin liian ahdistavaksi siskojensa Ophelian ja Daphnen ollessa yhtä tylyjä kuten aina ja nuoren serkkunsa Undinen ahdistellessa häntä seurankipeydessään. Flavia hyppää pyöränsä Gladysin selkään, ja suuntaa Bishop´s Laceyn kylään papinrouva Cynthian pakeille. Saadakseen Flavialle muuta ajateltavaa, pyytää pastorin rouva häntä kuljettamaan viestin seudulla erakkona elelevälle puunveistäjälle.

Harrastelijasalapoliisimme tarttuu hanakasti tehtävään ja ketään ei varmastikaan yllätä se, että puunveistäjä Sambridge löytyy kotoaan kuolleena, ripustettuna kummalliseen kehikkoon pää alaspäin. Paikalla häärii myös kissa, joka näyttää olevan kuin kotonaan puunveistäjän luona. Tämä tilanne, joka normaalisti saisi kenet tahansa järkyttymään, herättääkin Flavian eloon horroksesta ja saa hänen älynsä taas toimimaan kristallinkirkkaasti. Uusi mysteeri ratkottavaksi on parasta, mitä Flavia voisi toivoa, ja nuori etsivä alkaakin tarmokkaasti selvittää tapahtumien kulkua. 

" Voin aivan hyvin myöntää, että juuri sillä hetkellä ylitseni pyyhkäisi yhtäkkinen ja syvä helpotuksentunne, aivan kuin pitkään piilossa pysytellyt aurinko olisi äkisti tullut esiin. Minusta tuntui samalta kuin Atlaksesta hetkellä, jolloin laupias samarialainen lopulta säälii häntä ja nostaa painavan maapallon hänen särkeviltä harteiltaan."

Vainukoiran lailla Flavia seuraa johtolankoja naapurissa salaperäisesti heilahtelevista verhoista ja murhapaikalta löytyneistä lastenkirjoista lähtien. Tutkimukset vievät Flavian Lontooseen asti, jossa Miss Bodycoten koulusta tuttu opettaja Mildred Bannerman ottaa asiakseen auttaa entistä oppilastaan selvittämään murhaa. Kuuluuhan neiti Bannerman Peltokanalintuihin, tuohon samaan salaisen palvelun haaraan, johon myös Flavian äiti Harriet kuului ennen kuolemaansa.  

Kun selviää, ettei murhattu Sambridge ollutkaan se, joka hän oli jo vuosia väittänyt olevansa, juoni tihenee toden teolla. Flavia saa urakalla käyttää veitsenterävää älyään, josta sekä Miss Marple että Hercule Poirot olisivat kateellisia, sen verran nerokkaasti Flavia asioita päättelee. Vaikka asiat lopulta selviävätkin ja syyllinen löytyy, ei kirja pääty riemukkaisiin tunnelmiin, päinvastoin. Seuraa sellainen käänne, jota oli ehkä odottanut, mutta ei olisi millään toivonut tapahtuvaksi. Samanaikaisesti pelkää, onko tämä käännekohta sellainen, joka musertaa Flavian alleen ja odottaa, mihin suuntaan asiat lähtevät etenemään tästä edespäin. Mielenkiinto seuraavaa kirjaa kohtaan nousi ainakin huippuunsa! 

Tässä kirjassa päästiin mielessäni jo samanlaisiin tunnelmiin kuin sarjan alkupään teoksissa, vaikka tummemmat sävyt olivat edelleen läsnä. Flavia kokee kauheita ja hieman epäuskottavat juonenkäänteet seuraavat toistaan, mutta sen antaa anteeksi, sillä lukijana haluaa seurata mukana ja saada selville mitä sankarittarellemme seuraavaksi tapahtuu. Onneksi seuraava opus olikin jo yöpöydällä odottelemassa. :)

Kesäkirja

WSOY, 1973. 143 s.  Bon-pokkarit, 2014.

Olen lukenut Tove Janssonin Kesäkirjan jo joskus nuorena, muistaakseni ihan teininä, enkä silloin arvostanut teosta kovinkaan paljon. Vaikka olin jo silloin suuri Muumi-kirjojen ja Toven taiteen ja piirrosten fani, pidin tätä kirjaa verrattain tylsänä.

Nyt syysflunssan kourissa kärvistellessä ja selatessani kirjoja, joita minulla oli käden ulottuvilla, päätin antaa Kesäkirjalle uuden mahdollisuuden. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, ikä ja kokemus oli tuonut asioihin uuden katsantokannan ja nautin opuksesta suuresti. Hiukan minua häiritsivät vanhahtavan suomennoksen kummalliset sanankäänteet, mutta kun pääsin niistä yli, sulauduin kirjan tunnelmaan täydellisesti. Suolainen merituuli puhalsi hiuksissani, kuulin aaltojen liplatuksen veneen laitoihin ja tunsin kallioiden kuumuuden hohkaavan varpaitteni alla.

Lyhyydestään huolimatta Kesäkirja sisältää monta tarinaa ja monenlaisia tunnelmia. Lämpimän huumorin lisäksi pohdiskellaan syvempiä ajatuksia vanhenemisesta ja lapsuudesta. Teoksen kirjoittamishetkellä Muumeistaan jo pitkään maailmankuuluna ollut Tove kertoo kirjassa Suomenlahden pienellä saarella kesiään viettävistä isoäidistä, isästä ja pienestä Sophia-tytöstä. Tunnettua on, että henkilöiden esikuvia ovat Toven äiti Signe Hammarsten, veli Lars ja Larsin tytär Sophia, joka nykyään toimii muumihahmojen käyttöoikeuksia valvovan Moomin Characters Oy Ltd:n pääosakkaana ja taiteellisena johtajana. 

Kesäkirjan tarinoissa keskiössä ovat isoäiti ja Sophia, isä lähinnä "tekee töitä" taustalla, näkymättömänä hahmona. Isoäidin ja Sophian suhde on läheinen ja välillä räiskähtelevä, kumpikin auttaa toistaan omalla tavallaan saaren askareissa ja luonnossa liikkuessa. Kesäpaikka on rauhaisa, muutamia vierailijoita lukuunottamatta kolmikko viettää kesät keskenään. Kirjan henkilöiden näkökulmista ja puheista voi aistia yhtymäkohtia muumihahmoihin, isoäidin ihastuttavan boheemi hälläväliä-asenne tiettyihin normeihin heijasteli Muumitalon asukkeja ja Sophian järkähtämättömät lausahdukset, kuten kirje, joka livautettiin oven alta hänen ollessaan suutuksissa isöäidilleen; "Minä vihaan sinua, sydämellisin terveisin Sophia", toivat mieleen sekä draamantajuista Niiskuneitiä että välillä leppymätöntä pikku Myytä.

"Metsää sanottiin kummitusmetsäksi. Verkkaisen vaivan alaisena se oli kasvanut muotoonsa, ja säilymisen ja häviön raja oli niin arka, ettei pieninkään muutos ollut ajateltavissa. Jos olisi raivattu aukko tai eroteltu maahan vajonneita runkoja, olisi kummitusmetsä saattanut tuhoutua. Suovettä ei saanut johtaa pois, tiiviin suojamuurin taakse ei saanut mitään istuttaa.Kauimpana tiheikössä, aina pimeinä pysyvissä onkaloissa asui lintuja ja pikkueläimiä, tyynellä ilmalla sattoi kuulla siipien suhinaa tai äkillistä käpälien rapinaa. Nämä eläimet eivät koskaan tulleet näkyviin."

Luontokuvaus on kirjan parasta antia, saaren luonto on oma entiteettinsä joka elää omaa elämäänsä vaikka siihen yrittäisikin vaikuttaa istutuksilla, kasteluilla tai muilla. On myrskyä, hellettä, uimista, kalastusta. Kesä tuntuu loppumattomalta kuin joskus lapsena, kun tuntui että helteiset viikot jatkuvat ikuisesti eikä koulu ala enää milloinkaan. Yhtäkkiä kuitenkin syystuulet alkavat puhaltaa ja kylmyys levitä luihin ja ytimiin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja isoäidin heikkenevä terveys antaa osviittaa myös elinkaaren loppumisesta, ja laittaa hänet ja lukijan pohtimaan, mikä loppujen lopuksi on elämässä tärkeää. 

Olen iloinen, että annoin Kesäkirjalle toisen mahdollisuuden, sillä se nousi heittämällä suosikkien joukkoon lukulistallani. Tällaisia lämminhenkisiä, päältäkatsoen mutkattomia mutta tarkemmin katsasteltuna viisaita teoksia ei ole koskaan liikaa. Suosittelen lämpimästi.

Ikuisesti, siskoni

Gummerus, 2019. 471 s.

Mitä jos voisit elää ikuisesti? 

Ikiaikainen toive, joka näyttäytyy kenties suurena onnenpotkuna, toiveita herättävänä mahdollisuutena saavuttaa elämässä mitä haluaa, kun aika ei olisi rajoitteena. Pysyä loputtomasti nuorena ja kauniina, mikä fantastinen taivaan lahja se olisikaan.

Vai olisiko?

Muun muassa tätä perustavanlaatuista kysymystä käsittelee Katri Alatalon kelttiläisfantasia Ikuisesti, siskoni. 

Tarinaa kuljettaa Caitriona, joka kulkee ympäri Andughanin maata druidina, parantajana ja elämän varjelijana. Mukana vaeltaa Gilly, oppilas jolla on sisällään valtavia myyttisiä voimia. He saapuvat pääkäupunki Dun Eirichiin, jonka on vallannut pelottava ruttotauti, varjokuolema. Caitrionan ja Gillyn parantajanlahjat käyvät ajan myötä selväksi myös hallitsija Aeghall Tulilinnulle, ja lisäksi äärimmäisiin tekoihin valmis Aeghall saa selville Caitrionan pitkään varjeleman salaisuuden.

He kävelevät labyrinttiin, syveneviin varjoihin, karkeiden tummanharmaiden kivien sekaan, ja ulkopuolelle jää tuuli, lehdon tuoksut, koko muu maailma. Kun Cat hengittää, hän hengittää kivien ikuista, kolkkoa, silti lämmintä tuoksua.

Kirjan toisessa aikatasossa käydään läpi Caitrionan nuoruutta perheensä ja pikkusiskonsa Doilidhin kanssa. Siskokset huomaavat kotinsa lähellä sijaitsevien kivipaasien vetävän heitä oudosti puoleensa, ja lopulta kuulevat druidijumalien puhuvan heille kivien kautta. Tapahtumat seuraavat toistaan, ja synkkä petos saa lopulta jumalat langettamaan Caitrionan ylle koettelemuksen, jonka painolastia hän ei aluksi edes tajua. Kirouksen myötä Caitriona on kuolematon.

Tämä on tietysti loistava ase taistelijalle ja soturille, samhnaille, joka Caitrionasta kehkeytyy vuosien myötä. Toisaalta aikojen kuluminen näyttää hänelle, kuinka raskasta onkaan olla ikuisesti nuori. Vuodet vierivät, ystävät, perhe ja rakastetut vanhenevat ja kuolevat, mutta Cat jatkaa elämäänsä, häneen eivät pysty luodit, miekat eikä tuli. Sielua painava raskas syyllisyys ei hellitä otettaan, vaikka kuinka yrittäisi sovittaa syntejään tai painaa ne taka-alalle mielessään. Aika kiertää kehää, kaikki, mikä on tapahtunut, tapahtuu uudelleen, siltä ainakin vaikuttaa. Voiko Caitriona saada koskaan sovitusta ja mielenrauhaa?

Ikuisesti, siskoni on tyylipuhdas genrensä edustaja ja uskomattoman kauniilla ja soljuvalla kielellä kerrottu. Keskiaikaiseen kelttiläismaailmaan uppoutuu huomaamattaan täysin, ja kirjan unenomainen tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa. Rakastin kirjan henkilöiden ja paikkojen vanhahtavia, teemaan sopivia nimiä; Giorsal, Peadrus, Cagair, Luadh.  Tämä teos kääntyisi mielestäni loistavasti myös eeppiseksi elokuvaksi tai tv-sarjaksi. Hieno lukukokemus ja kirjailija, jonka muuhunkin tuotantoon tekee mieli tutustua tämän jälkeen. Isot suositukset!

Chernobyl

Vuonna 1986 tapahtui kaikenlaista, joka ylitti uutiskynnyksen ja jäi mieleen jopa yläastetta aloittelevalle varhaisteinille.
Halleyn komeettaa tirkisteltiin tummalta talvitaivaalta, tulisihan se näkyviin kiertoradallaan seuraavan kerran vasta 76 vuoden päästä, kauhisteltiin Olof Palmen salamurhaa, järkytyttiin Mikkelin panttivankidraamasta ja hämmästeltiin "Jumalan kättä".
Kaikkein dramaattisin ja kauhua herättävin tapaus myös maailmanlaajuisesti sattui kuitenkin huhtikuun 26. päivä Tšernobylissä Ukrainassa, silloisen Neuvostoliiton alueella.

70-ja 80-luvun lapsena oli tottunut kylmään sotaan suurvaltojen välillä ja koko ajan väreilevään pelon tunteeseeen uhkaavasta ydinsodasta. Samantapaista koko maailman tuhoutumisen hätää tuntevat varmasti nykylapset ja -nuoret ilmastonmuutoksen myötä. Tänään ilmastolakkoillaan ja -mielenosoitetaan, 80-luvun alussa rauhanmarssittiin.
 Vuonna -85 oli Neuvostoliiton johtoon noussut toisaalta mies, jolta länsi odotti suuria. Mihail Gorbatshov toi mukanaan perestroikan ja glasnostin ja lopetti kylmän sodan, vaikka hänen uudistuksensa lopulta johtivatkin Neuvostoliiton hajoamiseen.

Omat mielikuvani vuodesta 1986 ovat kutakuinkin iloisia, neonvärit hehkuivat, hiuksia krepattiin ja poppi soi. Suomi eli nousukautta ja kaikki tuntui mahdolliselta. HBO:n loistavassa minisarjassa Chernobyl sen sijaan näkyy rautaesiripun takainen nikotiininruskea, synkkä, ahdistava maailma. Ihmisten arki on karua, maalit rapisevat seiniltä ja kukin yrittää selviytyä miten parhaiten taitaa. Kun kammottavien erehdysten ja ketjureaktioiden jälkeen Tsernobylin ydinreaktori räjähtää, ei kukaan tiedä, miten sellainen katastrofi pitäisi hoitaa.

Eivät ydinvoimalan työntekijät, ei mahtava NKP, ei edes Gorbatshov. Tutkimusryhmä nimitettiin, johtajaksi määrätyt ydinfyysikko Valeri Legasov (Jared Harris) ja poliitikko Boris Shcherbina (Stellan Skarsgård) olivat lähes mahdottoman tehtävän edessä tajuttuaan tragedian laajuuden ja yrittäessään säästää mahdollisimman monen ihmisen hengen. Säteilyä vapautui ilmaan käsittämättömiä määriä, kun kukaan ei aluksi halunnut myöntää tapahtuneen vakavuutta. Vasta kun laskeuman aiheuttamaa säteilyä havaittiin ulkomailla, oli Neuvostoliiton pakko nöyrtyä ja pyytää apua. Kasvojen menettäminen oli suurvallalle hirveintä, mitä saattoi tapahtua.

Evakuoinnit ja pelastustoimet aloitettiin auttamattoman myöhässä, ja kaiken lisäksi tuhansia ihmisiä velvoitettiin pelastustöihin kertomatta säteilyn vaaroista mitään. Sarja näyttääkin kaikessa karmeudessaan, mitä yksilöt joutuivat kokemaan tapahtumien pyörteissä. On oikeasti ahdistavaa seurata tarinan kulkua, kun tietää ja muistaa, että se kaikki tapahtui oikeasti. Itsekin pelkäsin ydinlaskeumaa ja sen seurauksia, jotka Chernobylissä tulevat esille melkein sietämättömän realistisesti. Säteilyn vaurioittamat ihmiset kuolivat ehkä hirvittävimpiin tuskiin, mitä maailmassa voi olla.

Sarjassa puhutaan englantia, mutta sen unohtaa hetkessä ja elää mukana Neuvostoliittolaisten ihmisten murhenäytelmässä. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia, visuaalinen toteutus unenomaista mutta todentuntuista samaan aikaan.
Mikä on valheen hinta? Se on kysymys, joka esitetään sekä sarjan aluksi että lopuksi. Jotain tapahtuneesta ehkä opittiin, varsinkin yksilöiden uhrautuvien sankaritekojen myötä, mutta monelle hinta oli käsittämättömän ankara. Vaikuttavasti dramatisoitu Chernobyl on tällä hetkellä maailman suosituin sarja eikä ihme, se pitää otteessaan tiukasti kaikki viisi jaksoa. Ei voi muuta kuin suositella lämpimästi.

After Life

Ricky Gervais on oma itsensä tässä komediallisessa Netflix-draamassa, jossa huumori ei ole ehkä niin räävitöntä kun olemme häneltä tottuneet näkemään. Ricky on sarjassa Tony, leskimies joka ei näe elämällään mitään tarkoitusta vaimonsa kuoltua syöpään. Ainoastaan huoli koirasta saa Tonyn sinnittelemään hengissä jonkinlaisena ilkeänä, piittaamattomana versiona entisestä itsestään.

"It´s like a superpower, really", toteaa Tony käytöksestään, joka saa tuttavat, sukulaiset ja työtoverit pikkukaupungin uneliaassa paikallislehdessä raivon partaalle. Tonyn mielestä on kätevää saada olla niin ilkeä ja suorapuheinen kuin haluaa, voihan hän aina lopulta tappaa itsensä, jos asiat menevät lopullisesti pieleen.

Tony kiduttaa itseään katselemalla videoita, joita vaimon kanssa on onnen ja sairauden hetkinä kuvattu, ja lompsii sitten töihin tekemään pilkkaa kaikesta ja kaikista. Mutta elämä kulkee kulkuaan eteenpäin ja aika alkaa tehdä ihmeitä Tonynkin asenteelle. Tapahtuu asioita, sekä hyviä että pahoja, jotka saavat Tonyn pohtimaan olisiko elämällä jotain muutakin annettavaa kuin itsemurha.

Sarjassa on monia aikaisemmista töistään tuttuja mainioita sivuhahmoja kuten (esim. Harry Pottereissa nähdyn) David Bradleyn esittämä seniili isäukko ja Downton Abbeystä tutun Penelope Wiltonin Anne, johon Tony tutustuu hautausmaalla. Keskustelut viisaan Annen kanssa ovat suuri sysäys sille, että Tony alkaa suuntautua enemmän elämää kuin varjoja kohti.

Vaikka After Life oli omaan makuuni vähän turhan hidastempoinen ja huumoriltaan aavistuksen hampaaton, silti se jätti jälkeensä hyvän mielen. Mukaan mahtui koskettavia ja sydäntälämmittäviä hetkiä, joiden opetus voisi olla, että ei kannata koskaan luovuttaa. Jossain nurkan takana voi odottaa jotain kaunista, vaikka synkimmillä hetkillämme emme ikinä sitä uskoisikaan.

Lopputekstien pyöriessä piti halata omaa rakasta tiukasti ja olla kiitollinen siitä että itsellä ja läheisillä ovat asiat kuitenkin suhteellisen hyvin.