Siemen

Tammi, 2016. 454 s. 

Bongasin kirjastoauton hyllystä Anna Kortelaisen viime syksynä ilmestyneen kirjan ja lainasin sen innoissani, sillä olen pitänyt monista hänen teoksistaan aiemmin. Kenties suosikkini kaikista lukemistani  Kortelaisen kirjoista on eräs hänen ensimmäisistä romaaneistaan; Virginie!: Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina, jossa kuljetaan Pariisiin Edelfeltin teoksissa useasti esiintyneen naishahmon jäljillä ja yritetään selvittää kuka hän oli. 

Myös Levoton nainen: Hysterian kulttuurihistoriaa ja Naisen tie - L.Onervan kapina olivat mainioita tutkielmia naisen asemasta menneisyydessä ja samalla viihdyttäviä romaaneja. 
Kunnioitan suuresti  Anna Kortelaisen tapaa historioitsijana ja tutkijana perehtyä aiheisiinsa ja tuoda niitä esille suurelle yleisölle. Selvästikin hän tempautuu täysillä kuhunkin työn alla olevaan teemaansa.

Tämä kyseinen tutkijan mentaliteetti on suuresti esillä myös Siemen -teoksessa. Pääosassa on nelikymppinen sukututkija Nina Humina, joka muuttaa Viipuriin toimeksiannon perässä. Hänen on määrä kartoittaa mitä tapahtui majuri Asser Luikalle toisen maailmansodan tiimellyksessä hänen kadottuaan jäljettömiin vuonna 1943. Kortelainen asui Viipurin taitelijaresidenssi Lallukassa kirjoitusprosessin aikana ja sen huomaa. Viipurin kadut sekä venäläisessä nykyisyydessä että Suomen-aikaisessa menneisyydessä heräävät henkiin uskomattomalla tarkkuudella. 

Kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa, Ninan mukana nykyajassa ja Asserin kanssa 1900-luvun alkupuoliskolla. Nina tuntee olonsa juurettomaksi Viipurissa, mutta löytää onneksi paikallisesta Café Miristä suomalaisten viikoittain kokoontuvan joukon jonka kanssa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia. 
Asser taas on syntyjään viipurilainen innokas kasvienkeräilijä ja botanisti, joka on perehtynyt erityisesti  vieraslajeihin, kasveihin jotka siementen mukana kulkeutuvat uusille asuinalueille. 
Rajat voivat siirtyä ja kaupungit tuhoutua sodissa, mutta kasvikunta jatkaa eloaan raunoissa ja nousee kirjaimellisesti tuhkasta uuteen kukoistukseen. 

Mielenkiintoisinta antia kirjassa oli mielestäni Viipurin suomalainen menneisyys kukoistavana kaupunkina puistoineen ja vesistöineen. Kontrasti nykyiseen kaupunkiin kulahtaneine kolhoosikerrostaloineen  on tietysti valtava. Kortelaisen kiinnostus kaupunkiin varmasti juontaa hänen viipurilaissyntyisestä äidinisästään Reino Peltosesta, josta hänen ensimmäinen romaaninsa "Ei kenenkään maassa" kertoo. Kyseisen isoisän tarinaan perehdytään myös 2015 ilmestyneessä romaanissa "Huonon matkailijan päiväkirja". 

Harmittavaa kyllä, Siemenessä tietokirjailija kävelee romaanikirjailijan yli niin että varsinainen tarinankerronta tuntuu unohtuvan. Kasvitieteeseen perehdytään sellaisella pieteetillä ja latinalaisten nimien kavalkadeilla, että heikompaa hirvittää. Sodanaikaisten huoltojoukkojen ja viljavarastojen luetteloimisen tärkeyden ymmärtää, mutta niistä ei kiinnostu.
Ninan kahvilaystävät keskustelevat asioista käsittämättömän kuivasti ja esitelmöivästi, kuin suoraan Wikipedia-artikkeleita toistaen. Lisäksi tarinaan ympätty koiranpuremaepisodi tuntui kummallisen irralliselta ja mihinkään liittymättömältä. 

Loppuun oli kehitelty hauska twisti, mutta odotettua latteampi oli Asser Luikan kohtalon selvittäminen. Silti, oli mukavaa ottaa aikamatka Viipurin menneisyyteen ja ihmiskohtaloihin siellä, mutta toivotaan että Anna Kortelainen inspiroituu seuraavaksi jostain ihan muusta. :)