tiistai 27. helmikuuta 2018

The Shape of Water

Joskus, ihan odottamatta törmäät elokuvaan, jollaista et ehkä olisi kuvitellut meneväsi katsomaan, mutta kun menet, rakastut siihen ihan täydellisesti.









The Shape of Water on juuri sellainen elokuva. Kotikulmillani sijaitseva EU:n pohjoisin elokuvateatteri, ihana ja tunnelmallinen Aslak mainosti sivuillaan Facebookissa yhden illan näytäntöä kyseisestä leffasta, ja jokin etiäinen kutkutti mielenpohjalla sen verran vahvasti, että houkuttelin serkkutytön mukaan ja kävimme katsomassa tuon Golden Globejakin kahmineen tuotoksen.

Monesti on niin, että jos ihastut johonkin kirjaan tai elokuvaan, jokin siinä resonoi senhetkiseen elämäntilanteeseesi ja pystyt samaistumaan tunteisiin joita protagonistit kokevat. Tuo eriskummallinen, visuaalisesti näyttävä, värikäs ja sentimentaalinen rakkaustarina iski suoraan sydämeeni sellaisella voimalla, että harvoin niin käy.

Tarinan lähtökohta on mykän siivoojanaisen Elisan (Sally Hawkins) elämän mullistava kokemus, hän rakastuu työpaikalleen huippusalaiseen tutkimuslaitokseen tuotuun vesiolentoon, joka on kuin puoliksi kala, puoliksi mies. Aikakausi on vainoharhainen ja kylmän sodan riivaama 60-luku, ja laboratorio haluaa turvallisuuspäällikkö Richard Stricklandin (Michael Shannon) johdolla tappaa olennon ja tutkia sen sisukset saadakseen luontokappaleen salaisuudet selville, mutta Elisa ryhtyy pelastustoimiin työtoverinsa Zeldan (Octavia Spencer) ja naapurinsa Gilesin (Richard Jenkins) kanssa.

The Shape of Water on täynnä loistavia näyttelijäsuorituksia, aivan kärjessä tietysti pääpari Sally Hawkins ja käsittämättömän uskottavan amfibihahmon tekevä Doug Jones. Kumpikaan hahmoista ei pysty puhumaan, mutta silti heidän tunteensa ja rakkautensa tulevat käsinkosketeltavan selviksi ja heidän mukanaan myötäelää jokaisen käänteen ja jännitysmomentin.

Sivuosarooleissa on myös kertakaikkisen sydäntäsärkeviä suorituksia, kuten Mullan alla- sarjasta tutun Richard Jenkinsin Giles, joka Sallyn parhaana ystävänä joutuu tapahtumien pyörteisiin mukaan. Oli myös miellyttävä yllätys nähdä eräästä lempisarjastani Boardwalk Empirestä tutut Michael Shannon ja Michael Stuhlbarg jälleen yhdessä.

Lavastus on upeaa, 60-luku herää henkiin silmien edessä väreineen ja tunnelmineen. Kauneus ja väkivalta, hyvyys ja raakuus vuorottelevat tarinan keskiössä. Ohjaaja Guillermo del Toro on onnistunut luomaan vaikuttavan elokuvaelämyksen, joka kiidättää katsojaa tunnelmasta ja tyylilajista toiseeen taian hetkeksikään särkymättä. Suosittelen tätä ihmeellistä aikuisten satua kaikille riipaisevista elokuvaelämyksistä kiinnostuneille.

1 kommentti:

  1. Sun kirjotus kyllä herätti mun mielenkiinnon tätä leffaa kohtaan. Pitääki kattoa, miten meilläpäin ois näytöksiä.

    VastaaPoista