Power

Jos guilty pleasureista puhutaan, on HBO nordicilla pyörivä Starz-kanavan Power ehdottomasti yksi niistä. Häpeämättömän ylellinen, väkivaltainen ja seksikäs sarja ei ole ehkä syvällisyyden taidonnäyte, mutta se osaa viihdyttää. 

Power kertoo tarinaa rikkaasta yökerhonomistaja James St. Patrickista (Omari Hardwick) , joka salaa on myös "Ghost", yksi New Yorkin pelottavimmista huumeparoneista. James haluaisi olla oikea, vakavastiotettava bisnesmies ja jättää huumekuviot taakseen. Lapsuudentoverinsa Tommy Eganin (Joseph Sikora) kanssa he ovat keränneet suunnattoman omaisuuden ja paljon valtaa alamaailman piireissä, mutta kuten James saa huomata, sieltä irrottautuminen ei olekaan kovin helppoa. 

James kohtaa sattumalta eräänä iltana yökerhossaan nuoruusaikojensa ensirakkauden, Angela Valdezin, ja vaikka James onkin perheellinen kolmen lapsen isä, heidän välilleen syntyy kuuma suhde. James ei toki tiedä että Angela on FBI-tutkija, joka sattumoisin on juuri selvittämässä kuka on pahamaineinen Ghost. James on myös saanut pahan vihamiehen entisestä rikoskumppanistaan Kananista (50 Cent), joka on istunut vankilassa Ghostin puolesta. 

Näistä kuvioista aiheutuu tietenkin monenlaista draamaa ja käännettä, joita on ollut ilo seurata jo neljättä kautta. (Power on muuten ensimmäinen Starz-kanavan tv-sarja jolle on tulossa viides kausi.)  Tällä hetkellä James istuu vankilassa, mutta rikoksesta jota hän ei ole tehnyt, vaan korruptoitunut FBI-agentti lavasti hänet murhasta jonka teki itse. 

Silloin tällöin minulla menee hermot sarjan näyttelijäntyöhön. Osa porukasta, kuten Joseph Sikora ja ja Ghostin vaimoa Tashaa esittävä Naturi Naughton ylinäyttelevät silmienmuljautteluineen raivostuttavasti, kun taas sarjan tuottajanakin toimivan 50 Centin muminasta ei tahdo saada välillä mitään selvää. Itse Ghost on melkoinen kivikasvo jonka ilmegalleriaan kuuluu suunnilleen kaksi vivahdetta, murjotus tiukan tuijotuksen kera ja hymy. 

Siltikin Power on kietonut minut otteeseensa, ja jokin sen tunnelmassa kiehtoo. Musiikki, miljöö ja juoni tempaavat mukaansa. Ghostin pyristely kohti lainkuuliaista elämää tuntuu mahdottomalta, mutta on kiinnostavaa seurata onnistuuko hän siinä. Käsikirjoituksessa on onnistuttu, henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisen pahoja tai hyviä, vaan jokaisessa on monia puolia, ja heidän kamppailunsa eri tilanteissa on inhimillistä. Näissä merkeissä jatkan mieluusti sarjan seuraamista tulevaisuudessakin. 

Kuolleet linnut eivät laula

Bazar, 2017. 365 s. 

Olen täysiverinen Flavia de Luce -fani, ja suorastaan puhkuin intoa lukea uuden suomennetun opuksen kyseisestä sarjasta. Edellinen kirja jäi niin sykähdyttävään cliffhangeriin, että kun Kuolleet linnut eivät laula -kirjan ensimmäinen luku oli luettu, olin ihan murtunut asioiden saamasta käänteestä. En halua spoilata juonta Flaviaa tuntemattomille, mutta kirjan lukeneet ymmärtävät taatusti mistä on kyse.

 Että pitikin! Olisi jo toivonut dysfunktionaaliselle de Lucen perheen isälle ja kolmelle tyttärelle ripauksen onnea ja parempaa tuuria, he ovat nimittäin räpiköineet aika syvissä vesissä kymmenisen vuotta. Perheen äitihän on kadonnut Himalajalle vuorikiipeilyonnettomuudessa perheen kuopuksen Flavian ollessa vasta pieni vauva, ja peribrittiläisen pidättyvä isä ei ole välttämättä osannut käsitellä asiaa tyttäriensä kanssa kovinkaan hyvin.

Tässä kirjassa Flavian rikoksen- ja murhienratkaisutaidot eivät oikein pääse oikeuksiinsa, sillä tällä kertaa väläytellään enemmän menneisyyttä ja sitä, miksi Flavian äiti Harriet ylipäätään oli Himalajalla silloin kun oli. 50-luku ja kylmän sodan aika vakoiluineen, vastavakoiluineen ja salaliittoineen alkaa tunkea Flaviankin tietoisuuteen, ja melkein käy sääliksi superälykästä myrkynkeittäjäämme, hänhän on kuitenkin vasta alle 12-vuotias pikkutyttö. Jo sen lisäksi, että suvusta paljastuu täysin uusia ja yllättäviä seikkoja, Flavialle ovat koittamassa uudet ajat, opinnot sisäoppilaitoksessa ja muutto toiseen maahan.

Seuraavassa kirjassa seikkaillaankin jo varmasti aivan uudessa ympäristössä, mutta tässä opuksessa saamme vielä viettää aikaa Buckshaw´n kartanossa, sen puutarhoissa ja lammella, ja pääsemme jopa lentokoneen kyytiin. Tuttuun tapaan kirjassa on mysteeri ratkottavana ja jopa Winston Churchill vilahtaa kuviossa, mutta se jää paitsioon suuremman, koko perhettä ravistelevan tapahtuman alle. Flavian kemistintaidotkaan eivät näyttele valtavan suurta roolia tässä kirjassa, vaikka hänellä onkin suhteellisen kammottava suunnitelma työn alla eräässä vaiheessa. Tämä manööveri jää kuitenkin Flavialta kokeilematta, ja ehkä hyvä niin...

 Jäin jollain tasolla kaipaamaan tyttökirjamaisen lämmintä huumoria ja hassuja kohtaamisia paikallisten ihmisten kanssa. Flavian ilkeät isosiskot Daffy ja Feelykin ovat jotenkin sivuosaakin pienemmässä roolissa tämänkertaisessa tarinassa. Toki loppua kohti käy ilmi, miksi siskojen käytös on ollut Flaviaa kohtaan vuosien varrella ajoittain niin tympeää, mutta ei se kuitenkaan pikku kemistin elämää ainakaan helpommaksi tee. Hauskan vanhahtavat sanaparret ja mukavat hahmot kuten taloudenhoitaja rouva Mullet ja miespalvelija Dogger tuovat kuitenkin tuttua sydämellisyyttä tarinaan. Vaikka vähän väliteokselta tuntuukin, oli tämäkin osio Flavian tarinaa mielenkiintoinen ja kiinnostus seuraavaa kirjaa kohtaan on jo suuri. Lukemisiin siis!

Mitä tapahtui Velhosuolla

Lasten oma kirjakerho, 1979. 44 s.

Luen työssäni lähestulkoon päivittäin kirjoja ääneen lapsille, mutta harvoin törmää näin lumoavaan teokseen kuin tämä ihana noitatytön tarina. :)
Kaarina Huhtisen kirjoittama Mitä tapahtui Velhosuolla oli minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka kirja onkin kirjoitettu jo 70-luvulla. Pidän paljon myös uusista lastenkirjoista, kuten Siiristä, Risto Räppääjästä, Ellasta kavereineen ja monista muista, mutta tämä suomalaiskansallinen velhotarina kosketteli sielussani sellaisia sopukoita joihin nämä nykylasten suosikit eivät yletä.

Tarina kertoo kuinka kauan sitten syntyi noitaäidille pitkään kaivattu tyttövauva. Hänestä odotettiin tulevan noitien työn jatkaja, vihreäsilmäinen yöeläjä ja kyöpelinvuorelle lentäjä.

 " Noitatyttö, onnen tyttö, uuden noitaheimon henki, emo suurten sukunoitain, yrttitiedon ymmärtäjä, tallettaja taikakielen, loitsulaulujen lukija "

 

Mutta noita-akkojen kauhuksi tulokkaalla olikin harmaat silmät! Moista onnettomuutta he eivät olleet tienneet aiemmin kenellekään sattuneen. Harmaasilmästä kasvoi erilainen noita, hän nukkui yöt ja valvoi päivät, ja koska hän ei nähnyt milloinkaan muita noitia hereillä, hän ei oppinut puhumaan noitien kieltä. Kuinka hän olisi voinut oppia, kun ei sitä koskaan kuullut. Harmaasilmä oppi puhumaan luonnon kieltä, lintujen ja kasvien kanssa. Hän eli suon mukana luonnon kiertokulkua, näki kasvien kukkivan, marjojen kypsyvän ja eläinten saavan poikasia.

Aina omasta suvustaan ja muista velhoista erossa hän oppi auttamaan muita luonnoneläviä ja hankkimaan suosta elantonsa. Ikinä hän ei ryöstänyt lintuemojen pesiä eikä syönyt koko marjamätästä tyhjäksi. Niin häntäkin autettiin ja hän sai aina vatsansa täyteen.

Mutta kun suon laidasta alkoi kuulua mitä kummallisempaa meteliä, kolkutusta ja jyrinää, tiesi koko suon väki Harmaasilmän kanssa että nyt oli ihmisten tekosista kyse. Ihmiset aikoivat kuivattaa suon, ja myydä sen palasina rikkaille, ulkomaille polttoaineeksi ja sisäkukkien mullaksi. Silloin alkoi huolestua myös reipas ja pieni Harmaasilmä. Miten kävisi kävisi heidän kaikkien kodille, rakkaalle Velhosuolle? Kun hänen koko maailmaansa uhattiin, löysi Harmaasilmäkin sisältään loitsimisen taidon. 

" Ilma jylisi ja maa järisi, kun Harmaasilmä lauloi loitsunsa. Hänen hartioilleen laskeutuivat kaikki linnut, käärmeet kiertyivät hänen vyötäisilleen ja kaikki kasvit kerääntyivät hänen jalkojensa juureen. Ja hirvittävä oli Harmaasilmän loitsu. " 

 Noitatyttö näytti loitsunsa avulla ihmisille, minkälainen olisi maailma, jos luonto hävitettäisiin ja kaupiteltaisiin. Linnuttomat suot, pohjavesien ehtyvät lähteet ja janoon kuolevien epätoivo maalattiin suoraan ihmisten silmien eteen. Ja auta armias, silloin perääntyivät nuo ahnaat koneet kuljettajineen ja ihmiset jättivät suon rauhaan. Kukaan ei tajunnut mistä oli kyse, ihmiset selittelivät toisilleen kuinka oli järkevämpää ja kestävämpää kehitystä antaa suon olla. Hepä eivät tienneetkään että kaiken takana oli nyt noitien uuden kunnioituksen ansainnut Harmaasilmä. 

En yhtään ihmettele, että tämä kirja on innoittanut kirjailija Johanna Valkamaa hänen rautakauden pohjolaan sijoittuvien romaaniensa (Itämeren Auri, Linnavuoren Tuuli)  luomisessa. Tämän teoksen intuitiivisessa eläimellisyydessä ja kauniissa, karussa luontokuvauksessa on paljon samaa kuin Valkaman romaaneissa. Kuvitus oli myös kertakaikkiaan ihastuttavaa. Tottakai tässä tunnistaa 70-luvulle tyypillistä opettavaisuutta jossain määrin, mutta sen hyväksyy koska se on puettu niin mahtavan runolliseen, lähes kalevalamaiseen kaapuun. Itse metsän vieressä ja vaaran kyljessä kasvaneena ihastutti lukea niin perin juurin tutuista kasveista; niittyvillasta ja suopursuista, linnuista, jäniksistä, talven kinoksista ja kesän paisteesta. Voin suositella tätä lukemiseksi kaikille lapsille ja lapsenmielisille. :)

Grimm

Juhannus tuli vietettyä todella rauhallisissa merkeissä pitkittyneestä flunssasta johtuen, joten oli aikaa lukea useampaakin opusta yhtäaikaa ja katsella välillä telkkuakin. Olemme vastikään löytäneet mieheni kanssa  HBO Nordicilla ja Netflixissä esitettävän Grimm-sarjan, joka on pyörinyt ihan normikanavillakin Suomessa, mutta jostain syystä se ei ole kiinnostanut aiemmin. Ja ihan hyvä niin, onpahan nyt sitten töllötettävää taas pidemmäksi aikaa ja saa seurata kaikki viisi tuotantokautta alusta loppuun. Sarja on ottanut löyhästi osviittaa Grimmin veljesten saduista, ( joista tyttäreni muuten bloggaa täällä 😊 ) mutta konteksti on täysin nykyaikaa ja meininki uudenlaista.

Grimm kertoo Portlandilaisesta murharyhmän etsivä Nick Burkhardtista, jolla on elämä mallillaan. Kotona on kaunis eläinlääkärinä toimiva tyttöystävä Juliette (Elizabeth Tulloch), töissä työpari Hank Griffin (Russel Hornsby) , jonka kanssa hommat luistavat mainiosti. Nickin vanhemmat ovat kuolleet autokolarissa hänen ollessaan pieni poika, ja sen jälkeen hänestä piti huolta Marie-täti, joka nyt yhtäkkiä ilmaantuu Portlandiin vakavasti sairaana.

Nick on huomannut omituisia tapahtumia ympäristössään, ja epäilee olevansa tulossa hulluksi; ihmiset näyttäytyvät hänelle välillä välähdyksenomaisesti mitä kaameampina hirviöinä. Marie-täti ehtii ennen kuolemaansa kertoa Nickille mistä on kysymys, Nick on ikiaikaista Grimmien sukua, ja he kykenevät havaitsemaan Weseneitä, ihmisiä jotka ovat sisimmässään esim. ihmissusia tai muita tarujen hahmoja.  Tavalliset ihmiset eivät Weseneitä näe, jos nämä eivät sitä nimenomaisesti halua, mutta Grimmit näkevät niitä esim. niiden stressaantuessa tai hermostuessa.

Grimmit ovat historian aikana taistelleet Weseneitä vastaan, ja Marie-tädin perintönä Nickille jääkin asuntovaunullinen kirjoja, aseita, piirroksia ja muuta tietoutta jota käyttää hyväkseen tässä uudessa ja odottamattomassa tilanteessa. Nick ei halua olla perinteinen Weseneiden metsästäjä, ja tutustuessaan Monroeen (Silas Weir Mitchell) joka on todellisuudessa blutbad eli ihmissusi, mutta on päättänyt elää ilman verenvuodatusta ihmisten joukossa, hän haluaa ystävystyä tämän kanssa. Monroesta tuleekin Nickille henkireikä, ainoa jonka kanssa hän voi keskustella pimeyden voimista ja niiden ilmenemismuodoista.

Ensimmäinen kausi on aika kevyt ja välillä hauskakin hirviöistä huolimatta. Nick on kertakaikkiaan hurmaava, komea ja miellyttävä vastahakoinen sankari joka ottaa uuden roolinsa todella urheasti vastaan vaikka se tarkoittaakin sitä ettei hän voi enää yhtä vapautuneesti kommunikoida tyttöystävän tai työparin kanssa, vaan joutuu elämään jossain mielessä kaksoiselämää. Hahmojen ja hirviöiden kavalkadi tuntuu olevan loppumaton, lähes joka jaksossa saa tutustua uudenlaiseen Weseniin. 

Toinen kausi, jota olemme nyt katsomassa, on tunnelmaltaan jo aavistuksen verran synkempi ja tummempi. Ilmenee että on olemassa seitsemän kuninkaallista sukua, jotka hallitsevat Weseneitä ja haluavat päästä Grimmeistä tietysti eroon hinnalla millä hyvänsä. Tilannetta ei helpota se, että poliisilaitoksen päällikkö Sean Renard (Sasha Roiz) kuuluu näihin kuninkaallisiin Nickin tietämättä.
Mielenkiinnolla jatkamme seuraamista. 

Luxus

Eipä olisi voinut parempaa kirjaa kesäflunssaiseen kesälukumaratoniin valita kuin Milja Kauniston Purppuragiljotiini -sarjan aloitusosan. Luxus on täydellinen kirja tällaiselle historiafriikille kuin allekirjoittanut, sisältäähän se historiallisen kontekstin lisäksi sekä moniulotteisia henkilöhahmoja, seikkailuja, hurjia juonenkäänteitä että seksiä ja irstailuja. :D

Gummerus, 2016. 550 s.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat erääseen maailmanhistoriaa eniten ravisuttaneeseen ajankohtaan,  Ranskan suuren vallankumouksen alkumetreille vuosiin 1790-92. Olen lukenut useitakin samoihin ajankohtiin liittyviä viihteellisiä romaaneja, kuten esim. Rosalind Lakerin Kuningas kutsuu tanssiin ja Punainen neilikka-sarjasta muutaman kirjan, ja Luxus kyllä puolustaa paikkaansa vaikka maailmankirjallisuuden joukossa viihdyttävyydellään.

Teoksessa kolmen hyvin erilaisen henkilön tiet kohtaavat ja vievät lopulta samaan paikkaan, ylelliseen ilotaloon Maison de Luxeen. Pyövälinkisälli Isidore on työssään loistava, mutta yksityiselämässään syntyperänsä epämääräisyyden ja isättömyyden merkitsemä mies. Palatsin palvelusväessä kasvaneena ja lukemaan oppineena hän on kaltaistensa joukossa sivistyneempi ja hyvätapaisempi kuin useimmat. Hänen ammattinsa toki on omiaan työntämään luotaan varsinkin naispuoliset henkilöt, ja lisäksi vallalla oli käsitys että mestaajan käsiin ei saanut koskea. 

" Olin ylpeä voidessani todeta, että hallitsin jokaisen teloitusmenetelmän täydellisesti. Kun tuomittu makasi edessäni kärrynpyörällä ja minun oli osuttava polvilumpioon, osui moukarini juuri siihen, ei reiteen eikä sääreen. Kun minun oli hirtettävä miehentaposta tuomittu vaimo, pidin huolta siitä, että kaularanka venähti kuolettavaan asentoon ensi nykäisyllä. Kaikkein ylpein olin kuitenkin kirveeni ja miekkani tarkkuudesta. Jos pölkylle sattuva kirkonmies tai markiisi piti saada hengiltä siististi ja yhdellä iskulla, minun kanssani saattoi olla varma iskun voimasta ja tarkkuudesta."

 Marie-Constance de Boucard on leskikreivitär, joka on miesvainajansa petollisuuden takia menettänyt omaisuutensa ja joutunut kadulle. Isidore pelastaa hänet matalaan majaansa Pariisin kuohuista, ja heidän välilleen syntyy syvä yhteys täysin erilaisista lähtökohdista huolimatta. Marie ei hyväksy nykyistä tilaansa vaan kaipaa alituiseen takasin ylellisyyksien täyttämään elämäänsä, vaikka kaikki merkit olosuhteissa kertovat että menneeseen ei ole enää paluuta. Ja kun Markiisi de Sade ilmestyy houkuttelemaan Marieta ihan uusiin kuvioihin, lähtevät tapahtumat liikkeelle toden teolla.

" Tämä kaikki oli painajaista, aviomiehen petos, huoneen pimeys, huumaava savu, kädet hänen ihollaan, synnillinen kurimus, jonka syvyyksiin hän oli vajonnut eikä kyennyt uimaan pintaan. Mitä voimallisemmin hän koetti taistella vastaan, sen lujemmin se piti otteessaan, veti pyörteeseen, kunnes hän ei enää saattanut erottaa päivää yöstä, hyvettä paheesta."

Teoksen Pariisi ei ole todellakaan mikään romanttinen rakastavaisten kaupunki, vaan vallankumouksen näyttämönä toimiva väkivaltainen, verinen, kuohuva, löyhkäävä noidankattila. Marie Antoinetten ja Ludvig XVI:n loiston päivät alkavat olla luetut kun kansa alkaa kapinoida aateliston valtaa ja ylellistä elämäntyyliä vastaan. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat kunniakkaina tavoitteina, joskin keinot noihin päämääriin pääsemiseksi eivät aina kunniakkuudellaan häikäise. Mestattavia on niin paljon, että joudutaan kehittelemään jopa uusi vallankumouksellinen laite, giljotiini, päiden katkomisen nopeuttamiseksi. Milja Kaunisto on asunut Ranskassa nuoresta lähtien, ja perehtynyt aiheeseensa toden teolla. Eikä kukaan tai mikään kirjassa ole paperinmakuista tai tylsää, vaan juoni kulkee jouhevasti ja samalla yllättävänä.

Eri syistä kirjan päähenkilöt ovat niin tukalissa tilanteissa, että he kokevat pelastuksekseen luksusbordellin perustamisen. Paikkaan saadaan houkuteltua kaikki ajan merkkihenkilöt Robespierrestä ja Marat´sta lähtien, vaikka vallankumous vaatii samanaikaisesti uhrejaan eri puolilla kaupunkia tapahtuvissa aatelistoon kohdistuvissa hyökkäyksissä. Sarjan seuraava kirja jatkaa tapahtumia siitä mihin Luxus jää, ja suurella innolla käynkin seuraavaksi Corpuksen kimppuun. Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille seikkailupitoisesta historiapläjäyksestä kiinnostuneille. 

Olihan minulla onneksi koko ajan kaverikin lukemisen aikana. ;)

Kesälukumaraton

Ihka ekaa kertaa osallistun mihinkään Blogistanian haasteeseen, sattui kesäflunssassa niin sopiva sauma Hannan kirjokannen emännöimälle kesälukumaratonille, että lähden mukaan. :)
Minulla on odottamassa Milja Kauniston Luxus ja Corpus, kokeilen onneani Luxuksen kanssa ja katson kuinka pitkälle pääsen. Luen siis la 17.6 klo 19.00 - su 18.6 klo 19.00 välisen ajan. Kivaa! 😄

Päivitän tähän samaan postaukseen sitten kuinka sujuu/ sujui. Lukemisiin! 📖



18.6. klo 9.20
Illalla tupsahti kylään yllättäen vieraita, joiden kanssa kului muutama tunti lukuaikaa. Jossain vaiheessa pääsin sitten lukemaan pyövälinkisälli Isidoren seikkailuista Ranskan vallankumouksen pyörteissä. Olin nukahtanut kirja kädessä sivun 247 kohdalla. Tänään jatkuu...kirja on mukavan vauhdikas, tapahtumia täynnä.


klo 19.22
Lukumaratoniin toi haastetta kuume ja huononeva vointi, jonka takia täytyi lähteä päivystykseen keskellä päivää. Antibioottiresepti kourassa raahauduin takaisin kotiin useamman tunnin päikkäreille. Sain silti Luxuksen jo lähes loppusuoralle, pääsin sivulle 481 joka on siis kesälukumaratonin saldo minun kohdallani.
Kirja on huippuviihdyttävä, kun Markiisi de Sade tuli kuvioihin, meno vain kiihtyi. :D Ihan parasta että toinen osakin on vielä odottamassa.

Jos olisit tässä

Gummerus, 2016. 450 s. 

Jojo Moyesin "Kerro minulle jotain hyvää" oli melkoinen hittikirja muutama vuosi sitten ja silloin se tuli luettua itsekin. Kirjasta on myös tehty mukava elokuvasovitus Me before you, jossa pääosassa on iki-ihana Emilia Clarke eli GoT:in Daenerys Targaryen. Bongasin vasta nyt kirjalle ilmestyneen jatko-osan, ja koska olin utelias tietämään miten Louisa oli pärjännyt rakastamansa miehen menettämisen jälkeen, päätin tarttua opukseen. 

"Jos olisit tässä" sijoittuu pari vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeiseen aikaan. Louisan elo on aika hapuilevaa, työpaikka lentokentän pubissa on karmea, uusi asunto on jäänyt sisustamatta ja välit perheeseenkään eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla. Willin kuoleman julkiset jälkimainingit löivät tapahtumiin osallistuneisiin sen verran lujaa, että värikkäästä Louisasta on tullut harmaa huomiota herättämätön hiirulainen. Viinikin maistuu siksi hyvin, että tapahtuu onnettomuus, joka vie Loun pitkäksi aikaa sairaalaan ja sen jälkeen takaisin kotikonnuille haavoja nuolemaan.

Yllätysmomenttina juonessa on erään odottamattoman teinitytön ilmaantuminen Louisan oven taakse. Alkaa tapahtumasarja, jossa kyseisen teinin ärsyttävä käytös saa lukijan miltei raivon partaalle, tyttö on niin rasittava että Louisana olisin heittänyt hänet pihalle jo alkumetreillä. Taustalta ilmenee kuitenkin jotain karmeaa, joka selittää kyseisen käyttäytymisen ja saa myös tuntemaan sympatiaa teiniä kohtaan.

Muita elementtejä kirjassa ovat Louisan osallistuminen sururyhmän toimintaan, uuden mahdollisen rakkauden löytyminen ja potentiaalinen muutto New Yorkiin uuden työpaikan perässä. Uskaltaako Louisa luottaa että elämä kantaa, vaikka sydän on jo kerran särkynyt? Saako hän elämästä otteen sillä tavoin kun Will olisi toivonut? Louisalle on ollut kova paikka tuntea pettäneensä Willin odotukset. Kaikki ei suju kuten etukäteen olisi odottanut, vaan matkan varrella on monennäköisiä mutkia ja kiemuroita. Kirjan kansilehdellä todetaankin, että tämä ei ole ehkä sellainen jatko-osa jota toivoit, mutta se on sellainen jonka tarvitsit. En tiedä olenko samaa mieltä asiasta, mutta kyllä tämä kirja ihan miellyttävä lukuelämys oli kaikkinensa. Voin suositella tätä varsinkin edellisen osan lukeneille.