 |
| Aula & Co, 2017. 207 s. |
Nelli Hietala oli minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus, vaikka hän onkin julkaissut jo useamman romaanin. Hänen uusin teoksensa, Kielillä puhumisen taito, tarttui mukaani kirjastosta ja se tuli lukaistua yhdessä illassa.
Kielillä puhumisen taito kertoo ärrävikaisesta Sarasta, joka on parikymppisenä päättänyt muuttaa Irlantiin koska siellä r-kirjain lausutaan pehmeämmin ja hänestäkin voisi siis tulla aivan uusi ihminen, ärrää pelkäämätön Sarah.
" Minä kaipasin sanoja ja pelkäsin niitä. Vuosien ajan listasin päiväkirjaan mahdollisimman merkityksellisiä sanoja, joita en koskaan uskaltanut käyttää. Sellaisia kuin meri, ateria, perkele, korahtaa ja mursu. Kammottavia ja houkuttelevia sanoja, niin hurjia ja täsmällisiä, että selässä kulkivat väreet, kun vain kuvittelinkin lausuvani ne. "
Tarjoilijana Dublinissa työskentelevä Sara lähtee ex tempore -roadtripille kämppäkaverinsa ja haaveidensa kohteen, kuvankauniin Celinen kanssa. Matkalla tapahtuu jotain jota Sara muistelee kirjan toisessa aikatasossa viiden vuoden kuluttua. Nuorten naisten ystävyys ja sen muuttuminen kenties joksikin muuksi on aiheena kiinnostava, mutta vielä enemmän minua kiehtoivat pohdinnat kielestä ja sen merkityksestä ihmisen identiteetille.
Saran vaikeudet puhumisessa tuntuvat näennäisesti kadonneen Irlannissa, kun r-sanojen tilalle ei väen vängällä tarvitse kehitellä vaihtoehtoja, mutta jollain tapaa englanniksi puhuminen ei ole yhtä painavaa, se tuntuu keinotekoiselta. Mikään ei kosketa yhtä syvästi kuin suomeksi kommunikoidessa. Tavallaan siitä ympäristöstä, johon on syntynyt, ei pääse pois vaikka muuttaisi minne. Saran kaipuu kohti suomen puhumista, vaikka ärrävikaisena, yltyy jatkuvasti.
Kirjan dialogi ranskatar -Celinen ja Saran välillä on englanninkielistä, mikä oli hauska yksityiskohta ja konkretisoi tietyssä mielessä Saran kokemaa dilemmaa. Teksti oli sujuvaa ja helppolukuista, hupaisana pointtina diagrammeina esitetyt Irlannin käsittämättömät liikennekyltit.
Voisipa tämän mukavan chick lit -opuksen jälkeen tutustua muihinkin Nelli Hietalan romaaneihin. Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla tiiliskiviä, joskus on mielekästä lukea jokin kirja alusta loppuun ihan pikaisessa tahdissa. Voin suositella tätä kepeää tarinaa muillekin.
Spin offit eivät aina onnistu tuomaan alkuperäisen sarjan tai leffan taikaa ruudulle, mutta nyt käveli vastaan sellainen sarja joka taisi ylittää jopa originaalin.
Good Wife oli yksi lempilakisarjoistani koskaan ja niitä harvoja joita enää "lineaarisesta" telkkarista tuli seurattua viikoittain. The Good Fight jatkaa tutulla teemalla muutaman alkuperäisen sarjan hahmon (ja monen uuden) kanssa.
Good Wifen keskiössä olleen lakifirman perustajaosakas Diane Lockhart (Christine Baranski) haaveilee eläkepäivistä ranskalaisella viinitilalla, kunnes karu totuus paljastuu.
Hänen hyvän ystävänsä Henry Rindellin pyörittämä sijoitusrahasto, jossa hänen eläkevaransa ovat olleet kiinni, osoittautuukin miljardiluokan pyramidihuijaukseksi ja rahat ovat kadonneet tuhkana tuuleen.
Myös Henryn tytär ja Dianen kummitytär Maia (Rose Leslie) tulee sotketuksi isänsä rikoksiin oltuaan nimijäsenenä säätiössä johon varoja piilotettiin. Molemmat naiset joutuvat aloittamaan alusta uudessa lakifirmassa, jota johtaa Adrian Boseman (Delroy Lindo). Heidän tukenaan kyseisessä firmassa on Lucca Quinn (Cush Jumbo), Good Wifestä tuttu fiksu ja urallaan kovaa nousua tekevä asianajaja.
Oli riemastuttavaa huomata kuinka alkuperäissarjasta tutut elementit kuten terävä huumori, yllättävät juonenkäänteet ja mielenkiintoiset lainopilliset haasteet olivat edelleen käsikirjoituksen ytimenä. Roolitus oli mielestäni monipuolistunut, ja todellinen piristysruiske oli Dianen ja Maian siirtyminen pompöösistä Lockhart and Lee -lakifirmasta täysin afrikkalais-amerikkalaisten pyörittämään yhtiöön, jossa meininki osoittautuu tyystin erilaiseksi. Sivuhahmoina ja vierailijoina on ihan loistavia tyyppejä, erityisesti Carrie Prestonin esittämän Elspeth Tascionin paluu hykerrytti, sillä harvoin näkee niin hulvattoman hajamielistä neroa missään ohjelmassa. Itse pidin myös suuresti käsikirjoitukseen sisältyneistä heitoista Donald Trumpia kohtaan, ilmeisestikään kirjoittajat eivät ole uuden presidentin suurimpia faneja. 😏
Game of Thrones - ja Downton Abbey -sarjoista tuttu Rose Leslie on nyt ihan toisenlaisessa roolissa verrattuna noihin tunnetuimpiin töihinsä. Poissa on skottiaksentti ja villiys, tilalla nuoren lakinaisen herkkyys ja epävarmuus. Rosella on erittäin puhuttelevat kasvot ja silmät, pelkästään ilmeillään hän kertoo tarinaa loistavasti. Olisi muuten mahtavaa, jos sarjan seuraavalle kaudelle saataisiin vierailevaksi tähdeksi Rosen poikaystävä Kit Harington eli GoT:in Jon Snow. 😍
Tämä pläjäys oli kunnon binge-watchingin arvoinen ja nyt sitten vain odottelemaan seuraavan kauden tupsahtamista HBO Nordicille. Katsokaa ihmeessä muutkin!
Jos kaksi prosenttia maailman väestöstä (eli n. 140 miljoonaa ihmistä) katoaisi yhtäkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä jäljettömiin ja sinä olisit yksi jäljelle jääneistä, mitä tekisit?
Tätä kysymystä käsitteli kolmen kauden ajan yksi ehdottomista lempisarjoistani, The Leftovers. Katsoin juuri riipaisevan päätösjakson HBO Nordicilta ja vaikka minulla jääkin iso ikävä, olen myös samalla iloinen että sarjan luojilla Tom Perrottalla (jonka romaaniin the Leftovers perustuu) ja Lost-sarjan tuottajana tunnetulla Damon Lindelofilla oli rohkeutta, luovuutta ja näkemystä tehdä tästä sarjasta juuri tällainen ja tämänpituinen kuin se oli. Ei turhaa pitkittämistä mutta ei myöskään katkaistu hyvää tarinaa kesken lennon.
The Leftovers lähtee liikkeelle tilanteesta jossa "Lähdöstä" eli Sudden Departuresta on kulunut n. kolme vuotta. New Yorkin lähiökaupungissa Mapletonissa asusteleva Garveyn perhe on jäänyt sekasortoiseen tilaan, poliisipäällikköisä Kevin (Justin Theroux) yrittää pärjätä kapinoivan teini-ikäisen tyttärensä Jillin kanssa miten parhaiten taitaa. Heidän ydinperheestään ei kadonnut Lähdössä kukaan, mutta veli Tom on häipynyt teille tietymättömille ja psykoterapeuttiäiti Laurie on jättänyt perheensä ja liittynyt kulttiin, joka syntyi katoamisten jälkimainingeissa. Guilty Remnants eli "Syylliset jäljellejääneet" ovat julistautuneet eläviksi muistuttajiksi Lähdöstä, he asuvat kommuunissa, pukeutuvat valkoiseen tupakoiden koko ajan eivätkä puhu ääneen vaan kommunikoivat kirjoittamalla lappuja. Heillä on outo tapa mennä hengailemaan ihmisten pihapiirien läheisyyteen ja seurailla viattomia ohikulkijoita tuijottaen heitä syyttävästi.
Herkät ihmiset, kuten Meg Abbott (Liv Tyler) ovat vastaanottavaisempia manipulaatiolle kuin muut ja siksi painostus saakin aikaan Megissä syyllisyydentunteen ja hänkin liittyy sulhasensa kauhuksi Guilty Remnantsiin eli G.R:ään.
Nora Durstille (Carrie Coon) on käynyt pahin mahdollinen, koko hänen perheensä eli aviomies ja kaksi pientä lasta katosi Lähdössä. Nykyään Nora työskentelee organisaatiossa, joka haastattelee läheisiään menettäneitä ja selvittää heidän oikeuksiaan avustuksiin. Hänellä on suuria vaikeuksia selvitä surusta ja menetyksestä ja hän sortuu äärimmäisiin keinoihin hakiessaan helpotusta tuskaansa.
Ensimmäinen kausi onkin aika ahdistava ja synkkä, henkilöt täysin hukassa itsensä ja tilanteen kanssa. Yliluonnollisia ja selittämättömiä asioita tapahtuu erityisesti Kevinille, joka pelkää kulkevansa mielisairaalaan joutuneen isänsä Kevin sr:n jalanjälkiä. Välillä pelotti, tuleeko the Leftoversista uusi Lost, jossa kaikkea mystistä tapahtuu mutta millekään ei anneta kunnollisia selityksiä. Kauden kuluessa Kevin ja Nora kuitenkin löytävät toisensa, rakastuvat ja muitakin toivonpilkahduksia alkaa näkyä eri puolilla.
Toinen kausi vie Garveyt ihan erilaiseen tilanteeseen. He muuttavat yhdessä Noran pappisveljen Mattin (Christopher Eccleston) ja tämän halvaantuneen vaimon kanssa Texasiin, Jardinin kaupunkiin. Kyseinen paikkakunta on maailman ainoa populaatio, josta ei Lähdössä kadonnut ainoatakaan ihmistä. Siksi kaupunki onkin ottanut uudeksi nimekseen Miraclen ja rahastaa epätoivoisia ihmisiä mm. järvensä vettä myymällä. Garveyt tutustuvat välittömästi naapureihinsa, Murphyn perheeseen joka päältäpäin näyttää oikein tasapainoiselta ja onnelliselta mutta fasadin takaa alkaa paljastua mitä kummallisempia asioita. Yliluonnollinen teema jatkuu, vaikka Garveyn perhe onkin eheytymässä, poika Tom on palannut kotiin, äiti Laurie irtaantunut G.R:stä ja luo uudelleen suhdetta lapsiinsa niin Kevinin mieli alkaa järkkyä. Hän huomaa näkevänsä kuolleita, pääsevänsä eri ulottuvuuksiin universumissa ja muutenkin hänen olemassaolonsa on sanalla sanoen erilaista kuin muilla.
Kolmas ja viimeinen kausi on niin ikään täysin erilainen kuin aiemmat. Lähdöstä on kulunut pian 7 vuotta ja vallalla oleva käsitys on, että seuraava vuosipäivä tuo mukanaan suuren tulvan ja maailmanlopun. Kevin ei hyväksy rooliaan uutena Messiaana ja kaiken pelastajana. Tapahtumat siirtyvät Australiaan, jossa Noralle annetaan mahdollisuus päästä uuden teknologian keinoin paikkaan, johon Lähdössä kadonneet ihmiset menivät, missä se sitten lieneekin. Onko juttu pelkkää huijausta vai aito keino Noralle nähdä kadonneet lapsensa uudelleen? Asiat selviävät pikkuhiljaa matkan varrella, ja viimeinen jakso antaakin vastauksia kaikkia askarruttaneisiin kysymyksiin. Minne kaikki ihmiset kadottuaan joutuivat? Mitä heille tapahtuu siellä? Monta asiaa jää myös pimentoon mutta se ei haittaa. Loppu on juuri sellainen kuin tämä loistava sarja ansaitsikin.
Parasta antia The Leftoversissa ovat mielestäni näyttelijäsuoritukset. Joka ikiseen rooliin oli löydetty täydellinen, kaikkensa hahmolleen antava näyttelijä. Kukaan ei patsastele näyttääkseen mahdollisimman kauniilta tai komealta vaan jokainen keskittyy ilmentämään roolihahmonsa monimutkaisia tunteita. Erityisesti Justin Theroux ja Carrie Coon olivat loistavia ja uskon että he ovat täystyöllistettyjä tämän sarjan jälkeen. Carrie Coon onkin yhdessä pääroolissa Fargo-sarjan uusimmalla kaudella. (täytyykin ruveta tiirailemaan sitä seuraavaksi :D ) Vaikka rakastankin pinnallista hömppää, romanttisia komedioita ja räjähtävää toimintaa, olen suunnattoman iloinen etteivät kaikki televisiotuotannot ole sellaisia. Tarvitsemme myös tällaisia havahduttavia, ravistelevia, suuria teemoja käsitteleviä sarjoja, joissa kaikkea ei pureskella katsojalle valmiiksi. Voin suositella tätä sarjaa kaikille hyvästä mysteeristä ja filosofisista pohdinnoista kiinnostuneille, ette tule taatusti pettymään.
 |
| Tammi, 2016. 454 s. |
Bongasin kirjastoauton hyllystä Anna Kortelaisen viime syksynä ilmestyneen kirjan ja lainasin sen innoissani, sillä olen pitänyt monista hänen teoksistaan aiemmin. Kenties suosikkini kaikista lukemistani Kortelaisen kirjoista on eräs hänen ensimmäisistä romaaneistaan; Virginie!: Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina, jossa kuljetaan Pariisiin Edelfeltin teoksissa useasti esiintyneen naishahmon jäljillä ja yritetään selvittää kuka hän oli.
Myös Levoton nainen: Hysterian kulttuurihistoriaa ja Naisen tie - L.Onervan kapina olivat mainioita tutkielmia naisen asemasta menneisyydessä ja samalla viihdyttäviä romaaneja.
Kunnioitan suuresti Anna Kortelaisen tapaa historioitsijana ja tutkijana perehtyä aiheisiinsa ja tuoda niitä esille suurelle yleisölle. Selvästikin hän tempautuu täysillä kuhunkin työn alla olevaan teemaansa.
Tämä kyseinen tutkijan mentaliteetti on suuresti esillä myös Siemen -teoksessa. Pääosassa on nelikymppinen sukututkija Nina Humina, joka muuttaa Viipuriin toimeksiannon perässä. Hänen on määrä kartoittaa mitä tapahtui majuri Asser Luikalle toisen maailmansodan tiimellyksessä hänen kadottuaan jäljettömiin vuonna 1943. Kortelainen asui Viipurin taitelijaresidenssi Lallukassa kirjoitusprosessin aikana ja sen huomaa. Viipurin kadut sekä venäläisessä nykyisyydessä että Suomen-aikaisessa menneisyydessä heräävät henkiin uskomattomalla tarkkuudella.
Kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa, Ninan mukana nykyajassa ja Asserin kanssa 1900-luvun alkupuoliskolla. Nina tuntee olonsa juurettomaksi Viipurissa, mutta löytää onneksi paikallisesta Café Miristä suomalaisten viikoittain kokoontuvan joukon jonka kanssa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia.
Asser taas on syntyjään viipurilainen innokas kasvienkeräilijä ja botanisti, joka on perehtynyt erityisesti vieraslajeihin, kasveihin jotka siementen mukana kulkeutuvat uusille asuinalueille.
Rajat voivat siirtyä ja kaupungit tuhoutua sodissa, mutta kasvikunta jatkaa eloaan raunoissa ja nousee kirjaimellisesti tuhkasta uuteen kukoistukseen.
Mielenkiintoisinta antia kirjassa oli mielestäni Viipurin suomalainen menneisyys kukoistavana kaupunkina puistoineen ja vesistöineen. Kontrasti nykyiseen kaupunkiin kulahtaneine kolhoosikerrostaloineen on tietysti valtava. Kortelaisen kiinnostus kaupunkiin varmasti juontaa hänen viipurilaissyntyisestä äidinisästään Reino Peltosesta, josta hänen ensimmäinen romaaninsa "Ei kenenkään maassa" kertoo. Kyseisen isoisän tarinaan perehdytään myös 2015 ilmestyneessä romaanissa "Huonon matkailijan päiväkirja".
Harmittavaa kyllä, Siemenessä tietokirjailija kävelee romaanikirjailijan yli niin että varsinainen tarinankerronta tuntuu unohtuvan. Kasvitieteeseen perehdytään sellaisella pieteetillä ja latinalaisten nimien kavalkadeilla, että heikompaa hirvittää. Sodanaikaisten huoltojoukkojen ja viljavarastojen luetteloimisen tärkeyden ymmärtää, mutta niistä ei kiinnostu.
Ninan kahvilaystävät keskustelevat asioista käsittämättömän kuivasti ja esitelmöivästi, kuin suoraan Wikipedia-artikkeleita toistaen. Lisäksi tarinaan ympätty koiranpuremaepisodi tuntui kummallisen irralliselta ja mihinkään liittymättömältä.
Loppuun oli kehitelty hauska twisti, mutta odotettua latteampi oli Asser Luikan kohtalon selvittäminen. Silti, oli mukavaa ottaa aikamatka Viipurin menneisyyteen ja ihmiskohtaloihin siellä, mutta toivotaan että Anna Kortelainen inspiroituu seuraavaksi jostain ihan muusta. :)
Olipa erikoinen katselukokemus, pakko sanoa. Mies löysi HBO Nordicilta viime vuonna SyFyllä ilmestyneen sarjan nimeltä Aftermath, ja vaikka sen premissi vaikuttikin juuri sellaiselta mitä monissa tämän hetken sarjoissa on; maailmanloppu tulossa, kuinka selviytyä perheenä uhasta, vihollisista ja kaikennäköisten yliluonnollisten olioiden hyökkäyksistä, niin ajattelimme kuitenkin että katsotaan nyt sitten.
Vilkaisin Imdb:stä sarjan ratingia, ja ihmettelin miksi se oli niin huono, vain 4,9 tähteä kymmenestä. Pääosissa kuitenkin tosielämän aviopari Anne Heche ja James Tupper, jotka ovat olleet mukana monessa hyvässäkin tuotannossa. No, ensimmäisen jakson jälkeen en enää ihmetellyt asiaa. Aftermathin tekijät voisivat vaikka kirjoittaa kirjan siitä, kuinka monta mokaa voi yhden sarjan tiimoilta tehdä.
Voisi olla tietysti hyväkin asia, että heti ensi sekunneilla hyökätään suoraan tapahtumien tiimellykseen, onhan sekin jonkinlainen yllätysmomentti. Ollaan siis Copelandin kolmilapsisen (16-vuotiaat kaksostytöt ja parikymppinen isoveli) perheen maatilalla, jonne alkaa viuhua meteoreja, taivaalta sataa kaloja ja käärmeitä ja puskista hyökkäillä kimppuun raivopäisiä ihmisiä, joista osalla on eräänlainen rappeuttava aivokuume ja osaan taas on tunkeutunut jonkinsorttinen demoni.
Myyttejä tutkiva isä ja ex-sotilasäiti ovat juuri sopivia asiantuntemukseltaan tähän karmivaan tilanteeeseen, mamma posauttelee hyökkäilijöitä hengiltä minkä ehtii ja isä pohtii muinaisia taruja ja uskomuksia ja niiden yhtymäkohtia nykyisiin tapahtumiin. Harmi vain että sarjan tekijöiltä unohtui muutama pikkuasia kuten juonen kehittely, tapahtumien pohjustaminen ja henkilöhahmoihin tutustuttaminen. Kaksoset ovat stereotyyppiset nörtti ja blondi, isoveli ampumisesta diggaileva urheilijatyyppi ja vanhemmat niin töksähtäviä hahmoja ettei tosikaan. Minua ärsytti esim. suunnattomasti, että Anne Hechen esittämällä äidillä oli melkein koko ajan aurinkolasit silmillä, joten hänen kasvojensa ilmeet jäivät lähes piiloon.
Perhe hyppää asuntoautoon ja lähtee kohti Seattlea ja asioista tietävää isoisää. Onnettomuudet, katastrofit ja tuhoisat tapahtumat seuraaavat toistaan pyörryttävällä vauhdilla, mutta mihinkään ei keskitytä, minkään vaikutuksia ei jäädä miettimään ja perhe tuntuu olevan suhteellisen kylmähermoista porukkaa kaiken tämän jättäessä heidät melko välinpitämättömiksi. Itselläni tämä tökki todella paljon, mutta mieheni oli vain tyytyväinen, että kerrankin jossain ohjelmassa tapahtuu kunnolla, eikä jäädä tuijottelemaan. :D
Se onkin kyllä totta, että tässä sarjassa ei tuhlattu aikaa tuijottelukohtauksiin! Vierailevia tähtiä riitti, mutta lähestulkoon jokainen heistä tapettiin saman jakson sisällä ja juonenkäänteet katkesivat kuin kanan lennot.
No, sitten taivaalle alkoi avautua madonreikiä jotka imaisivat sisäänsä kokonaisten kaupunkien verran ihmisiä. Mihinkään ei oikein annettu selityksiä, vaikka jonkinlaisena punaisena lankana kulkikin radiosta kuuluva vuosikymmenien takainen ohjelma, joka tuntui oudosti tietävän tulevia tapahtumia kuten tulivuorenpurkauksen ja kuun pirstaloitumisen. (kyllä, luit oikein) Erikoistehosteita riitti ja budjetti tällä sarjalla onkin ollut varmasti melkoinen. Olisi ehkä ollut viisasta käyttää suurempi osa siitä käsikirjoituksen työstämiseen kuin efekteihin. Sarjalle ei nimittäin ole tiedossa toista tuotantokautta, vaikka melkoiseen cliffhangeriin tapahtumat koitettiin päättää.
Lopputulemana siis se, että tämä sarja ei täyttänyt minun (vähäisiä) odotuksiani. Mutta jos tykkäät tauottomasta toiminnasta minimaalisella aivotoiminnalla, tämä on juuri sinun sarjasi. ;)
Helatorstai, vapaapäivä. Pihahommia, kaikenlaista siivousduunia ja reippailua piti harrastella. Mitäpä tein? No, otin seslongilla löhöasennon ja aloin katsella elokuvaa. (Henkinen hyvinvointihan on yhtä tärkeää kuin fyysinenkin, vai mitä?)
Nainen junassa -elokuva perustuu Paula Hawkinsin romaaniin The Girl on the Train. En ole lukenut kyseistä teosta, joten minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia leffaa kohtaan. Olin lukenut viime vuoden puolella arvosteluja, joissa ei oltu leffasovitukseen täysin tyytyväisiä, mutta koska pääosissa oli eräitä lempinäyttelijöistäni, kuten Emily Blunt ja Justin Theroux, joita katselen mielelläni vaikka vähän huonommassakin leffassa, en ollut huolissani.
Emily Blunt esittää Rachel Watsonia, alkoholisoitunutta naista joka on ottanut tavakseen matkustaa junalla päivittäin läpi New Yorkin esikaupunkialueiden. Näillä matkoillaan hän tarkkailee entistä kotiaan, jossa ex-mies Tom Watson (Justin Theroux) asuu uuden vaimonsa ja pienen lapsensa kanssa. Samasta naapurustosta Rachel bongaa pariskunnan; Megan ja Scott Hipwellin (Haley Bennet ja Luke Evans), joiden elo vaikuttaa onnettoman naisen mielestä täydelliseltä, rakkaudentäyttämältä idylliltä. Pariskunta halailee parvekkeella ja suuteloi pihanuotion loimussa, joten Rachel on päiväunelmissaan varma että he ovat sellainen pari jollainen Rachelin olisi miehensä kanssa kuulunut olla.
Rachel kantaa suurta syyllisyyttä avioliittonsa hajoamisesta, sillä hän ei pystynyt saamaan kaipaamansa lasta Tomin kanssa edes hedelmöityshoitojen avulla. Tämä taas ajoi Rachelin tarttumaan pulloon, ja hänen juomisensa oli niin humalahakuista että hänellä oli tapana sammua ja kärsiä totaalisista blackouteista herättyään. Aviomies yleensä kertoi kammottavat yksityiskohdat Rachelin käytöksestä ja kuvio masensi Rachelia entisestään. Nyttemmin hän on menettänyt sekä työnsä että avioliittonsa ja asustaa ystävänsä Cathyn (Laura Prepon) luona.
Junassa istuu siis ihmisraunio, joka on kehittänyt pakkomielteen hänelle täysin vieraista ihmisistä. Kun Rachel yhtäkkiä havaitsee Megan Hipwellin tekevän jotain sellaista, mitä hän ei ikimaailmassa olisi odottanut, jotakin hänen sisimmässään hajoaa. Alkaa tapahtumaketju johon liityy juomista, muistinmenetys, katoaminen, valehtelua, pettämistä ja lopulta murha. Kaameinta on ettei Rachel muista mitä hän on taas juomaputkensa aikana tehnyt, ja sen selvittämisessä kuluukin aikaa.
En halua spoilata juonta ja loppuratkaisua kertomalla liikaa, mutta tästä leffasta tulee elävästi mieleen Gone girl -elokuva, joka myöskin perustuu kirjaan. Itse olin lukenut Gillian Flynnin Kiltti tyttö-kirjan ennen elokuvasovituksen katsomista, joten jäin pohtimaan olisiko tässäkin tapauksessa kirja ollut elokuvaa parempi. Myös Nainen junassa -elokuvassa haettiin painostavuutta, yllä väijyvää uhkaa ja erilaisia twistejä, jotka veivät juonta täysin eri suuntaan kuin mitä alussa annettiin ymmärtää. Kuitenkin, Emily Bluntin hyvästä näyttelijäsuorituksesta huolimatta, päällimmäiseksi tunteeksi jäi jonkinlainen laimeus. Jotenkin hahmoihin ei kiintynyt, tai ainkaan jaksanut isommasti välittää mitä heille tapahtuu.
Kyllä tämän elokuvan parissa silti ihan mielellään kulutti aikaa. Jo pelkästään Luke Evansin paidatta näkeminen on tämän parituntisen väärti. 😉 Haley Bennet oli myös kiinnostava uusi tuttavuus, voisin nähdä hänelle tulevaisuuden uutena Jennifer Lawrencena. Lisäksi sivurooleissa vilahtelee melkoisia helmiä, kuten Alison Janney ja Lisa Kudrow. Laiskan päivän laiskotteluelokuvaksi varsin sopiva ehdokas siis.
Tuli tuijoteltua HBO Nordicilla vastikään ilmestynyt dokumenttielokuva "Mommy dead and dearest", joka jätti jälkeensä hyvin hämmentyneen olon. Erin Lee Carrin ohjaama dokkari kertoo Dee Dee ja Gypsy Rose Blanchardesta, äidistä ja tyttärestä jotka ulkopuolisten silmin olivat hellyttävin pieni perhe ikinä. Vakavasti sairas, monivammainen tytär ja hänestä pyyteettömästi huolehtiva yksinhuoltajaäiti, joille yhteisöt ja vapaaehtoiset tarjosivat monenlaista rahallista apua aina asumisesta Disneylandin matkoihin.
Kaikki ei ollut kuitenkaan sitä miltä näytti. Dee Dee olikin kulissien takana manipuloiva ja häikäilemätön hyväksikäyttäjä, joka aiheutti lääkitsemällä tyttärensä sairaudet ja pakotti tämän esim. käyttämään pyörätuolia, vaikka Gypsyn kävelytaidoissa ei ollut minkäänlaista vikaa. Tällaista sairasta ja häiritsevää käytösmallia kutsutaan välilliseksi Münchausenin oireyhtymäksi. Tässä tapauksessa Dee Dee sai toimillaan suurta rahallista hyötyä, mutta myös tyttärensä täydellisesti valtansa alle. Dee Dee halusi pitää Gypsyn ikuisesti pienenä lapsena, joka olisi ollut hänestä kaikilla tavoin riippuvainen. Mitä karmeampia yksityskohtia väkivallasta ja monenlaisesta hyväksikäytöstä ilmenee pitkin dokumenttia.
Ihmetyttää, miten lääkärit ja muu hoitohenkilökunta eivät huomanneet, mitä tapahtui, vaan Gypsy alistettiin muun muassa syöpähoitoihin, vatsaan asennettuun kivuliaaseen ruokintaletkuun ja lukuisiin tarpeettomiin leikkauksiin. Gypsy itsekin oli suuren osan elämästään tietämätön omasta terveydentilastaan, vaan uskoi äitiään joka oli näitä tarinoita hänelle pikkulapsesta asti syöttänyt. Myöskin Gypsyn isä pidettiin pimennossa asioiden todellisesta laidasta.
Ihmistä ei voi kuitenkaan ikuisesti estää kehittymästä ja kapinoimasta. Ja koska hyväksikäyttö oli ollut näin äärimmäistä, oli vapaudentarve niin kova, että Gypsy sortui kaikkein äärimmäisimpään tekoon, oman äitinsä murhaan. Löydettyään salaisen poikaystävän internetistä, he päätyivät tekoon, josta molemmat ovat nyt vangittuina. Gypsy Rosen oikeudenkäynti on jo pidetty, ja lieventävien asianhaarojen takia hän sai Usa:n mittakaavassa kohtuullisen lievän tuomion, vain 10 vuotta vankeutta. Tänä vuonna pidettävässä oikeudenkäynnissä selviää mitä varsinaisen teon suorittanut poikaystävä saa tuomiokseen.
Katsottuani tämän elokuvan muistin, että hiukan samanlainen olo jäi taannoisesta Netflix-dokumentista "Making a murderer". Tyyliin: Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Miten ihmisille voi käydä noin? Miten systeemistä voi löytyä noin isoja rakoja, joihin joku voi luiskahtaa kenenkään pystymättä auttamaan? Making a muderer -dokkarissa minua säälitti eniten nuori Brendan Dassey, joka pakotettiin tunnustamaan murha jota hän ei mitä ilmeisimminkään ollut tehnyt, ja hän istuu edelleenkin vankilassa odottamassa tuomionsa kumoamista. Toisaalta Gypsy Rose voi päästä ehdonalaiseen vapauteen vähän yli kolmekymppisenä ja hänellä on vielä pitkä elämä edessään senkin jälkeen. Hänellä on perhe sisaruksineen isänsä ja äitipuolensa luona, joten täysin tyhjän päälle hän ei jää. Toivon kuitenkin todella, että tyttö saa vankilassa sitä psykiatrista apua jota hän varmasti erittäin kipeästi tarvitsee.
