Kevyttä sunnuntaikatselua

Tuli tuijoteltua HBO Nordicilla vastikään ilmestynyt dokumenttielokuva "Mommy dead and dearest", joka jätti jälkeensä hyvin hämmentyneen olon. Erin Lee Carrin ohjaama dokkari kertoo Dee Dee ja Gypsy Rose Blanchardesta, äidistä ja tyttärestä jotka ulkopuolisten silmin olivat hellyttävin pieni perhe ikinä. Vakavasti sairas, monivammainen tytär ja hänestä pyyteettömästi huolehtiva yksinhuoltajaäiti, joille yhteisöt ja vapaaehtoiset tarjosivat monenlaista rahallista apua aina asumisesta Disneylandin matkoihin.

Kaikki ei ollut kuitenkaan sitä miltä näytti. Dee Dee olikin kulissien takana manipuloiva ja häikäilemätön hyväksikäyttäjä, joka aiheutti lääkitsemällä tyttärensä sairaudet ja pakotti tämän esim. käyttämään pyörätuolia, vaikka Gypsyn kävelytaidoissa ei ollut minkäänlaista vikaa. Tällaista sairasta ja häiritsevää käytösmallia kutsutaan välilliseksi Münchausenin oireyhtymäksi. Tässä tapauksessa Dee Dee sai toimillaan suurta rahallista hyötyä, mutta myös tyttärensä täydellisesti valtansa alle. Dee Dee halusi pitää Gypsyn ikuisesti pienenä lapsena, joka olisi ollut hänestä kaikilla tavoin riippuvainen. Mitä karmeampia yksityskohtia väkivallasta ja monenlaisesta hyväksikäytöstä ilmenee pitkin dokumenttia.

Ihmetyttää, miten lääkärit ja muu hoitohenkilökunta eivät huomanneet, mitä tapahtui, vaan Gypsy alistettiin muun muassa syöpähoitoihin, vatsaan asennettuun kivuliaaseen ruokintaletkuun ja lukuisiin tarpeettomiin leikkauksiin. Gypsy itsekin oli suuren osan elämästään tietämätön omasta terveydentilastaan, vaan uskoi äitiään joka oli näitä tarinoita hänelle pikkulapsesta asti syöttänyt. Myöskin Gypsyn isä pidettiin pimennossa asioiden todellisesta laidasta.

Ihmistä ei voi kuitenkaan ikuisesti estää kehittymästä ja kapinoimasta. Ja koska hyväksikäyttö oli ollut näin äärimmäistä, oli vapaudentarve niin kova, että Gypsy sortui kaikkein äärimmäisimpään tekoon, oman äitinsä murhaan. Löydettyään salaisen poikaystävän internetistä, he päätyivät tekoon, josta molemmat ovat nyt vangittuina. Gypsy Rosen oikeudenkäynti on jo pidetty, ja lieventävien asianhaarojen takia hän sai Usa:n mittakaavassa kohtuullisen lievän tuomion, vain 10 vuotta vankeutta. Tänä vuonna pidettävässä oikeudenkäynnissä selviää mitä varsinaisen teon suorittanut poikaystävä saa tuomiokseen. 

Katsottuani tämän elokuvan muistin, että hiukan samanlainen olo jäi taannoisesta Netflix-dokumentista "Making a murderer". Tyyliin:  Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Miten ihmisille voi käydä noin? Miten systeemistä voi löytyä noin isoja rakoja, joihin joku voi luiskahtaa kenenkään pystymättä auttamaan?  Making a muderer -dokkarissa minua säälitti eniten nuori Brendan Dassey, joka pakotettiin tunnustamaan murha jota hän ei mitä ilmeisimminkään ollut tehnyt, ja hän istuu edelleenkin vankilassa odottamassa tuomionsa kumoamista. Toisaalta Gypsy Rose voi päästä ehdonalaiseen vapauteen vähän yli kolmekymppisenä ja hänellä on vielä pitkä elämä edessään senkin jälkeen. Hänellä on perhe sisaruksineen isänsä ja äitipuolensa luona, joten täysin tyhjän päälle hän ei jää. Toivon kuitenkin todella, että tyttö saa vankilassa sitä psykiatrista apua jota hän varmasti erittäin kipeästi tarvitsee.