Kaikki minkä menetimme

Minerva, 2017. 250 s. 

Inhorealismi ja tragikoomisuus kamppailivat viistolla pinnalla ja muodostivat vyyhden, josta syntyi Riina Paasosen esikoisteos Kaikki minkä menetimme. Harvemmin jaksaa sellainen kirja, jossa ei ole ainoatakaan miellyttävää henkilöä ja aika vähän miellyttäviä tapahtumiakaan, pitää mielenkiintoa yllä niin että sen jaksaisi lukea loppuun. Tämän kyseisen teoksen kohdalla niin kuitenkin tapahtui, jostain kumman syystä minun täytyi saada tietää mitä tälle hirvittävälle perheelle, josta kirja kertoo, oikein loppujen lopuksi tapahtuu.

Tapahtumat sysäytyvät liikkeelle kun perheen isä Johannes ajaa supikoiran päälle autollaan, ja ottaa elätiksi sen yksinjääneen puolison. Kipakka Orvokki-vaimo on täysin kyllästynyt nyhjäkemieheensä ja mielestään epäonnistuneisiin lapsiinsa Auraan ja Arviin. Lapset ovat jo nuoria aikuisia, mutta asuvat edelleen kotona vanhempiensa kanssa. Arvi on ollut lahjakas taiteilija ja oppilas joka on nyttemmin lyyhistynyt sisäisten paineidensa alla, eikä enää liikahdakaan kotoaan mihinkään. Aura on huomaamaton hiirulainen joka tempoilee tylsässä työssään ja idolisoi vankilassa istunutta lahkosaarnaaja Maria Åkerblomia.

Minkäänlaisia selityksiä sille, miksi perheen suhteet ovat niin tulehtuneet, ja miksi kaikki rimpuilevat niin hirmuisissa kriiseissä, ei anneta. Toki Johanneksen ja Orvokin parisuhde ja vanhemmuus eivät ole mitenkään ihanteelliset, ja ehkä asiat ovat olleet huonolla tolalla jo pidempään. Johanneksen päättämättömyys ja ressukkamaisuus selittyy tosin hänen äitinsä Tuovin ilmestyessä kuvioihin, vanha rouva on niin sietämätön päällepäsmäri ja negatiivisuuden sanansaattaja että hänen karua kohtaloaan kirjan tapahtumissa ei sure lainkaan.

Perheen talo lahoaa ympärillä kuin symbolina siellä sinnitteleville onnettomille ihmisparoille, joista ensimmäisenä irtioton tekee Orvokki. Hän ottaa ja häipyy kolmekymppisen rakastajansa Kain (joka on kaikin lisäksi Johanneksen serkku) luokse asumaan. Onko hän sielläkään silti onnellinen, voiko niin kriittinen ja ylemmyydentuntoinen persoona ylipäätään kokea onnea kenenkään kanssa, jää lukijan arvailtavaksi. Sisarusten välinen kanssakäyminen on myöskin väliin melko normeista poikkeavaa, eikä tällaisellekaan toiminnalle anneta paljon selityksiä. Nuoret tuntuvat olevan todella hukassa itsensä kanssa ja varsinkin Arvi ammattiavun kipeässä tarpeessa.

Orvokin lähdettyä ja hänen lemmikkikoiransa Pyhän-Hengen kuoltua, Johannes päästää supikoira Volmarin taloon sisälle mellastamaan, ja miehen elämä alkaa pyöriä lähestulkoon yksinomaan supikoiran tarpeiden ympärillä. 

" Ylöspäin viettävät silmät tuijottivat herkeämättä. Eläin avasi ja sulki suutaan esitellen pieniä alahampaitaan. Poskikarvat pörröttivät. Turkki kohosi pidempänä niskasta. Sen poikkiraidat ja vivahteikkaat sävyt sulautuivat toisiinsa. Nyt Johannes tajusi, mitä Orvokki tarkoitti puhuessaan häivyttämisestä tai taiteesta ylipäätään. Edessä oli puhdas mestariteos. "

Piha jää hoitamatta ja talo siivoamatta kun isä ja lapset tempautuvat suhteellisen groteskien tapahtumien pyörteisiin.( Sieluni silmin voin nähdä tästä tehdyn elokuvan, Aku Louhimies ohjaajana Pahan maan tyyliin ja pääosassa vaikkapa Mikko Kouki.) Kenties villin ja vapaan eläimen läsnäolo vapauttaa jotakin myös kirjan henkilöiden sisimmässä, sillä loppua kohti kuitenkin valo alkaa kajastaa jostain kaukaa ja antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta kaikille.

Omintakeisen teoksen oli Riina Paasonen onnistunut luomaan, kiitokset kirjailijalle siitä. Taas uusi suomalainen naiskirjailija plakkarissa itselläni, (hyvä minä 😊) kiinnostuneena jään odottamaan hänen tulevia teoksiaan.