lauantai 22. heinäkuuta 2017

Tuulen suku

Tuulen suku, Atena 2016.  216 s. 


Olen jo jonkin aikaa tsempannut itseäni lukemaan enemmän kotimaista kirjallisuutta, ja varsinkin itselleni tuntemattomien naiskirjailijoiden teoksia. Ja voi pojat miten mahtaviin kirjoihin ja kirjailijoihin sitä onkaan saanut tutustua! Harmillisen paljon tulee luettua käännöskirjallisuutta, mutta voin sanoa, etteivät nämä suomalaiset naiskirjailijat jää tippaakaan jälkeen ulkomaisista kolleegoistaan.

Bongasin jälleen kirjastoauton hyllystä itselleni uuden tuttavuuden, Satu Grönroosin. Huomasin vasta luettuani Tuulen suku-kirjan, että sille olisi ollut edeltävä osakin, Lumen syli. Täytyy etsiä sekin luettavaksi jossain vaiheessa. Tuulen suku toimii kyllä myös ihan itsenäisenä teoksena, en osannut kaivata siihen mitään esitarinaa eikä tarinassa edes mielestäni viitattu edeltäviin tapahtumiin mitenkään erityisesti. 


Kirjassa on meneillään vuosi 1974, on kesä ja Abba on vastikään voittanut euroviisut Waterloo-kappaleellaan. 13-vuotias Helmi-tyttö jää viisivuotiaan pikkusiskonsa Sofian kanssa kahdestaan kotiin, kun äiti joutuu sairaalaan. Äiti on ollut jo muutenkin väliin poissaoleva hahmo, tyttöjensä mielestä läsnä mutta poissa, aina haikailemassa jonnekin muualle, parempiin paikkoihin. 




" Et ymmärrä, miten raskasta on elää kun taivas tempoo ja maa vetää. Siksi olen tällainen, vähän venynyt. En lintu mutta en oikein ihminenkään, äiti huokaisi. "


Helmi ei koe uutta vastuutaan kovin helppona asiana, siskosta on paljon huolta puuronkeittämisineen ja tarhaan viemisineen, kun olisi parempaakin tekemistä, kuten harjoitella Abban tanssiliikkeitä parhaan kaverin Mervin kanssa.

Teini-iän ailahtelut ja tunnepuuskat on kuvattu mielestäni hyvin, Helmi on uskottava, joskaan ei kovin miellyttävä hahmo oikukkaine mielenvaihteluineen. Pikku-Sofian lapsenmieli tuodaan esille myös todentuntuisesti. 70-luvun tunnelma on hienosti läsnä asiaan kuuluvine tv-ohjelmineen ja ajankuvineen. Juuri kun tytöt ovat katkeamaisillaan äidinikävän ja uuden tilanteen alle, saapuu paikalle Nainen, jonka Helmi päättelee olevan kunnan kodinhoitaja. Tytöt ilahtuvat saadessaan jonkun auttamaan kotitöissä, mutta Nainen osoittautuu melko kummalliseksi, hän istuttaa parvekkeen täyteen mustia kukkia, nukkuu äidin sängyssä työajoista välittämättä ja ilmestyy paikalle ja häipyy milloin tahtoo.

Tyttöjen asuinkerrostalo uudenuutukaisessa Pupuhuhdan lähiössä on täynnä mitä erilaisempia persoonia, ja osalla heistä on suuri rooli tyttöjen selviämisessä yksinäisen kesän läpi. Helmin mieli kehittää erilaisia selvitymiskeinoja hankalassa tilanteessa ja fantasiaelementit alkoivat loppua kohden ottaa niin suurta roolia teoksessa, että sinällään kauniilla kielellä kirjoitettu kirja alkoi vähän tökkiä. Maaginen realismi ei ehkä kuitenkaan ole ominta alaani kirjoissa joita luen. Kasvutarinana ja uuden oppimisen kuvauksena kirja oli kuitenkin hieno, ja pidin siitä paljon. Olen lisäksi enemmän kuin tyytyväinen  että löysin jälleen tuoreen ja innovatiivisen kirjailijan, jonka teoksia voisi lukea enemmänkin. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti