lauantai 15. joulukuuta 2018

Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson, Tarinoita Muumilaaksosta. WSOY, 2003. 346 s. Kuvittanut Tove Jansson, suom. Laila Järvinen.



Kuvassa näkyvä kirja on eräs kirjahyllyni luetuimpia. Kyseinen opus on yhteislaitos kirjoista Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Taikatalvi ja Muumipappa ja meri. Olen lukenut tämän pojalleni useampaan otteeseen ääneen kannesta kanteen ja myös töissä olen lukenut tätä ääneen lapsille. Itsekin luen sitä aina halutessani fiilistellä oikein kunnolla.  Nyt joululoman kunniaksi luin siitä ensimmäisen tarinan, Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakt, 1946), joka kuuluu ehdottomiin lempikirjoihini kautta aikojen. Jälleen kerran humahdin mielessäni suoraan takaisin varhaislapsuuteeni ja ensimmäisiin jännittäviin kokonaisen kirjan lukukokemuksiin.

Olin alle kouluikäinen innokas lukija, kun Muumilaakso ja sen asukit tulivat minulle tutuiksi. Kuinkas sitten kävikään-, ja Kuka lohduttaisi Nyytiä- kirjoja oli luettu minulle jo pienestä pitäen, ja n. viiden ikävuoden tienoilla päätin koettaa onneani ihan kokonaisen kirjan itse lukemisessa. Kirjastosta löytynyt Muumipeikko ja pyrstötähti vaikutti jo kantensa perusteella todella mielenkiintoiselta. Tuo pieni opus tuntui silloin isolta romaanilta, enkä muista kauanko minulla kului aikaa sen lukemisessa, mutta muistan edelleen, miltä tuntui uppoutua kirjan tunnelmaan ihan täydellisesti.



Se oli ihmeellinen laakso, täynnä onnellisia pikku mönkiäisiä ja kukkivia puita. Vuorilta virtasi kapea ja kirkasvetinen joki, joka kiemurteli sinisen muumitalon ohi ja katosi toisille seuduille, missä toiset pikku mönkiäiset taas ihmettelivät mistä se mahtoi tulla. 



Siellä minä olin, kuljin Muumipeikon ja Nipsun matkassa, kun he löysivät rannalla retkeillessään ihmeellisen, valkohiekkapohjaisen luolan.  Kummastelin heidän kanssaan outoja enteitä ja merkkejä, joita tupsahteli yllättäen ympäri Muumilaaksoa. Miksi ihmeessä Muumipeikon sukeltamat helmet, Muumimamman näkinkengät ja jopa krokotiilit ja linnut järjestäytyivät hännällisen tähden muotoon?
Miksi myrskysi ja salamoi, ja ilma tuntui oudon raskaalta ja lämpimältä? Voisiko Piisamirotta filosofisine mietteineen maapalloa lähestyvästä tulipallosta olla oikeassa...?

Oli suunnattoman jännittävää lähteä etsimään vastausta Yksinäisten vuorten tähtitieteilijöiltä. Riemastuttavaa oli löytää matkalla uusi ystävä, huuliharppua soitteleva, pohdiskeleva kulkija nimeltään Nuuskamuikkunen. Ja se tunne, kun aikaa olikin yhtäkkiä enää muutama päivä pyrstötähden saapumiseen, ja mahdoton kiire päästä takaisin Muumimamman ja Muumipapan luo varoittamaan vaarasta. Paluumatkallakin sattui ja tapahtui jos jonkinlaisia käänteitä, kuten ihanan Niiskuneidin pelastaminen angostura-kasvin kynsistä ja valtavaan vesiputoukseen joutuminen. Meri oli kuivunut ja vetäytynyt, ja sen pohjaa pitkin kuljettiin puujaloin.  Punaisena loimottava taivas, lähestyvä vääjäämättömän tuhon aavistus, tihenevä vauhti. Hengästyin ja uuvuin retkueen mukana, kun he lopultakin pääsivät uusine ystävineen kotiin ja pelastautuivat rannalta löytyneeseen luolaansa.





Jokin tarinassa viehätti niin, että se aina sopivin väliajoin tuli lukea uudelleen, ja haltioitua uudelleen, kerta kerran jälkeen. Muistan että jännittävät kohdat, kuten merenpohjan yli kulkeminen ja laivanhylystä löytynyt mustekala, olivat oikeasti vähän pelottavia. Kun taas metsäpolulta löytynyt kauppapuoti eukkoineen ja tanssiaiset metsänväen kanssa olivat aidosti ihastuttavia. Aikuisenakin kirjasta löytää aina uusia oivalluksia ja mietittävää. En ihmettele yhtään, että Muumit ovat maailmanlaajuinen ilmiö, joista tehdään televisioon ja muuallekin yhä uusia versioita. Mielenkiinnolla odotan esim. uutukaista Muumilaakso- animaatiota.  Alkuperäinen Muumisarja ääninäyttelijöineen on kyllä aina ykkönen, eikä vähiten sen vuoksi, että tyttäreni oli hulluna siihen. :D  Myös pyrstötähti-kirjasta tehty animaatioelokuva pyöri tiheään VHS-nauhurissamme kun Jenny oli pieni.

Olen maininnut aiemminkin tässä blogissa, että Tove Jansson on mielestäni monilahjakas nero, ja hänen luomuksensa tulevat kestämään aikaa sukupolvesta toiseen. Rakastan muitakin Tove Janssonin teoksia, mutta Muumipeikko ja pyrstötähti oli ensimmäinen, jonka löysin itse, ja siksi sillä on aina erityinen paikka sydämessäni.



perjantai 26. lokakuuta 2018

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville - elokuva






Vihdoinkin minulla oli aikaa katsoa tämä leffa, joka perustuu erääseen lempikirjaani kautta aikain. Mary Ann Shafferin aloittama ja hänen sisarentyttärensä Annie Barrowsin (tätinsä poismenon jälkeen) loppuunsaattama teos kertoo Guernseyn kanaalisaarella toisen maailmansodan aikana vallinneesta saksalaismiehityksestä ja sen vaikutuksesta saaren asukkaisiin, joihin kirjeenvaihdon kautta pääsee tutustumaan nuori lontoolainen kirjailija Juliet Ashton.

Elokuvankin lähtökohta on sama. Kirjansa markkinointikiertuetta tekevä Juliet (Lily James) on kirjoitellut salanimellä hupaisia ja suosittuja tarinoita ja on komean amerikkalaisen tiedustelu-upseeri Markin (Glen Powell) piirittämä, mutta jotenkin juhlien ja samppanjan täyteinen elämä sodanjälkeisessä riehakkaassa ilmapiirissä ei enää teekään Julietia tyytyväiseksi. Hän haluaisi alkaa kirjoittaa omalla nimellään jotain syvällisempää, johon sysäyksen antaakin lämminhenkinen kirjeenvaihto Guernseyläisen kirjallisuuspiirin jäsenen kanssa. Juliet kiinnostuu piirin tarinasta niin paljon, että kutsuu itsensä vieraaksi seuraavaan kokoontumiseen ja  matkustaa pittoreskille kanaalisaarelle tutkimaan asiaa juurta jaksain.

Vastassa on karheankomea sikafarmari Dawsey Adams (Michiel Huisman), joka tutustuttaa Julietin kirjallisuuspiirin jäseniin ja salaisuuksiin, joita henkilöt sodan jäljiltä kantavat. Juliet saa tehdä aikamoista salapoliisintyötä selvittäessään, mitä kaikkea piirin historiaan liittyy, ja samalla hurmaantua sekä saaren ilmapiiristä sekä isännästään perinpohjaisesti.

Rakastin tätä elokuvaa. Viehätyin suuresti siitä, kuinka se ylisti kirjoja ja niiden ajattomuutta ja merkityksellisyyttä kaikkina ajankohtina, varsinkin rankkojen miehitysvuosien aikana. Puvustus ja lavastus olivat huippuluokkaa ja maisemat henkeäsalpaavia. Kirjallisuuspiirin jäsenet olivat ihanan omalaatuisia ja monista suosikkisarjoistani, kuten Downton Abbeysta ja Game of Thronesista tutut näyttelijät tekivät uskottavaa työtä. Pidin valtavasti Lily Jamesin roolityöstä, hän oli ilmeikäs, kaunis ja hauska. Michiel Huisman oli ilmetty brittifarmari täydellisine aksentteineen hollantilaisuudestaan huolimatta.

Olen ollut iän kaiken brittiläisten epookki-tv-sarjojen suuri fani, ja tässä Mike Newellin ohjaamassa elokuvassa oli paljon samoja ominaisuuksia kuin niistä parhaimmissa; huumoria, romantiikkaa, salaperäisyyttä, esteettisyyttä. Lisäksi tämä oli erinomainen adaptaatio kirjasta, joka oli omalla tavallaan hurmaava ja mieleenjäävä. Joku voisi moittia tätä kepeäksi, mutta itse en kokenut leffaa niin. Vaikka sodan karmeimpia raakuuksia ei näytettykään, niiden vaikutukset ihmisiin tulivat monin tavoin selväksi. Kuitenkin elokuvan tarina teki kunniaa arvoille, jotka lopulta veivät myös päähenkilö Julietin sydämen, kuten hyväntahtoisuus, vieraanvaraisuus, toisten auttaminen ja myötätunto. Oikein sydäntälämmittäviä eettisiä ohjenuoria meille jokaiselle. Suosittelen lämpimästi tätä elokuvaa kaikille kohottavaa leffaelämystä hakeville. :)

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

The Good Fight - Season 2

Kun spin off- sarjan ensimmäinen tuotantokausi ylittää nerokkuudessaan alkuperäisen ja saa jatkoa uusien kausien muodossa, iskee väistämätön pelko; mitä jos samaa vauhtia ei pystytäkään pitämään yllä ja sarja lässähtää.






Tämä epäilys oli täysin turhaa The Good Fightin 2. kauden kohdalla, tuntui että nyt vasta sarja nousikin omille siivilleen ja lentää korkeammalla kuin koskaan. Ensimmäisen kauden pyramidihuijauskuviot saateltiin nätisti päätökseen ja tämä vapauttikin käsikirjoittajat semmoisiin manöövereihin juonenkehittelyn suhteen, että alta pois.

Diane Lockhart (loistava Christine Baranski) nostettiin jälleen enemmän keskiöön lakiyhtiö Reddick, Boseman & Lockhartin taistellessa monenlaisia uhkia vastaan Usa:n käsittämättömässä poliittisessa ilmapiirissä. Dianen mielentilat vaihtelevat tapahtumien edetessä epäuskoisesta toivottomuudesta (ja sen lääkitsemisestä psykedeellisillä sienillä 😂) raivoisaan taistelutahtoon. Jonkinnäköisenä punaisena lankana läpi kauden kulkee sarjamurhaajan etsintä.  Kill all the lawyers- liikehdinnän aiheuttama lakimiesten listiminen Chicagossa herättää kauhun tunteita myös sarjamme juristeissa, eikä myöskään syyttä. Eräs päähenkilö kokee karmeuksia tämän asian tiimoilta.

Tämä kakkoskausi on myöskin hersyvän hauska. Politiikasta revitään huumoria sen minkä ehditään, eivätkä heitoilta välty republikaanien lisäksi myöskään demokraatit, vaikka sarja onkin niin anti-Trump, kuin olla voi. Vierailevat tähdet  ovat loistavia, ja suureksi ilokseni lakiyhtiön huippufiksut tutkijat Marissa Gold ja Jay Dipersia saavat enemmän ruutuaikaa ja omia juonikaariaan.

Sarjan alkutunnarin hidastetut räjähdykset ja vangitsevasti tihenevä musiikki ovat suorastaan addiktoivia ja ne on katsottava joka kerta alusta loppuun. En meinannut ensin tajuta, miksi jaksojen nimet olivat näennäisen randomisti eteneviä järjestyslukuja tyyliin 436 ja 443, kunnes hoksasin että tällähän viitataan Donald Trumpin presidenttikauden päiviin, joita lasketaan siis kuin vangit konsanaan päiviä vapautumiseensa. Trumpin valtakausi ja sen aiheuttamat muutokset ajan hengessä ja toimintatavoissa ovat myös yksi sarjan pääsisällöistä. Lakiyhtiön tyypit joutuvat huomaamaan, että likainen peli on joskus ainoa tapa päästä eteenpäin asiakkaita puolustaessa.

Luccan (Cush Jumbo) raskaus ja sen eteneminen aiheutti sarjan edetessä myös lystikkäitä hetkiä. Toivon vain, että Luccan ja Colinin (Justin Bartha) suhteesta ei tehdä mitään ikuista on-off-leikkiä, kuten joskus tv-sarjoissa käy. Iloitsin suuresti siitä, että Dianen ja hänen miehensä Kurtin(Gary Cole) suhde vahvistui vaikeuksista huolimatta ja he pääsivät jopa asumaan saman katon alle. Tällä kaudella Rose Leslien esittämä Maia Rindell ei ole enää niin suuressa valokeilassa, mutta myöskin hänen kehittymistään lakimiehenä ja ihmisenä on ilo seurata.

Kolmas kausi on tulossa, (jeeee!!) ja ties mitä siltä on odotettavissa. Fbi:n tutkijat kiertelevät kuin haaskalinnut Dianen ympärillä, varomaton tuttavuus on saattanut terävän lakinaisemme asemaan, jossa häntä kenties syytetään presidentin salamurhan suunnittelusta. Miten Diane tästä selviää, sen näemme sitten ensi vuonna.

torstai 6. syyskuuta 2018

Ready Player One - the movie






Tulihan se vihdoin katsottua, erääseen lemppariscifikirjaani perustuva leffa. Ready Player One on muuntautunut Steven Spielbergin osaavissa käsissä juuri sellaiseksi riemukkaaksi toimintapläjäykseksi kuin olin uumoillutkin. Bloggasin jo taannoin tarinasta ja sen viitekehyksestä, lähitulevaisuudesta joka on niin synkkä että kaikki mieluummin viettävät aikaansa cyberuniversumissa nimeltä OASIS.

Siellä myös Wade Watts (Tye Sheridan) ystävineen  kisaa Oasiksen luojan James Hallidayn (Mark Rylance) piilottaman "pääsiäismunan" löytämisestä ensimmäisenä, sillä kisan voittaja ei saa enempää tai vähempää kuin hallintaansa koko miljardien arvoisen virtuaalimaailman. Waden avatar Parzival sekä hänen parhaat ystävänsä Oasiksessa; Aech, Art3mis, Daito ja Sho pääsevät sattuman kaupalla kisan tulostaulun etujoukkoihin. Tämä raivostuttaa suuresti riistoyhtiö IOI:n johtaja Nolan Sorrentoa (Ben Mendelsohn) joka on pian varsinaisen armeijan kanssa nörttiemme perässä päästäkseen pääsiäismunan luo ensimmäisenä.

Asetelma on melko perinteinen, hyvikset vastaan pahikset, raha ja ahneus vastaan moraali ja anteliaisuus. Spielberg saa kuitenkin taioittua melko ohuesta juonesta ja pinnallisista henkilöhahmoista mahtavaa toimintaa upeiden tehosteiden puitteissa. Spielberg on kertonut Ready Player One:n olevan kolmanneksi vaikein elokuva jonka hän on ikinä tehnyt. Enkä ihmettele, leffan tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi virtuaalimaailmaan ja päähenkilöt nähdään enimmän aikaa avattarinaan. Filmi pursuilee kulttuurisia referenssejä ja viittauksia jatkuvalla syötöllä, erityisesti 80- ja 90-lukuja ja niiden popkuttuuri-ilmiöitä musiikista peleihin ja elokuvahahmoihin tuodaan esiin sellaiseen tahtiin, että pelkästään kaikkien niiden bongaaminen vaatisi uuden katselukerran.

Ernest Clinen kirja on toki käsittämättömän runsas, eikä kaikkia sen detaljeja mitenkään ole pystytty tuomaan valkokankaalle, mikä on täysin ymmärrettävää. Silti leffa oli omaan makuuni aavistuksen pitkäkestoinen, 2 h 20 min. Tiedä sitten, olisiko joku nuori ja tuore elokuvaohjaaja saanut enemmän irti tälläisista puitteista, eikä sitäpaitsi olisi ollut itse niin voimakkaasti luomassa kulttuurisia ilmiöitä joihin leffassa pureudutaan. Pidin kuitenkin paljon elokuvan yleisestä tunnelmasta, joka oli jännittävällä tavalla hauska, ja taattua Spielberg-laatua alusta loppuun. Joskus kaipaa ajanvietteekseen ihan puhdasta viihdettä, joka ei ole ryppyotsaista millään tapaa. Vaikka leffan miljöö on dystooppinen, se jättää lopuksi katsojalle hyvän ja toiveikkaan mielen, ja se jos mikä on arjen ja sen vaatimusten puristuksessa välillä tärkeää. Jos siis pidit esimerkiksi Kadonneen aarteen metsästäjistä, E.T:stä tai Jurassic Parkista, tämä on sinun elokuvasi. :)




perjantai 31. elokuuta 2018

Piia Leino: Taivas



S & S, 2018. 250 s. 

Tämä Maailman laita -romaanikilpailun voittanut kirja on pahaenteinen tarina siitä, mihin Suomi ja maailma ovat kenties menossa, jos emme tee asioille jotakin hyvissä ajoin.

Teos sijoittuu rappeutuneeseen Helsinkiin vuonna 2058. Suomi on sisällissodan runtelema paikka, jonka on vallannut kauttaaltaan kaikennielevä lamaannus. Kansallismieliset ovat ottaneet vallan ja ihmiset on jaettu eri yhteiskuntaluokkiin jotka koettavat selvitä elämästä kukin tavallaan. Kirjan toinen päähenkilö Akseli työskentelee tutkijana yliopistolle, mutta koko hänen innottoman olemisensa päämääränä on päästä päivittäin maksimiajaksi Taivaaseen, virtuaalimaailmaan, jonka käyttöoikeus maksaa mutta jonne päästessä kaikki maalliset murheet unohtuvat. Virtuaalipuku ja lasit tekevät taivaskokemuksesta niin täydellisen kiehtovan ja värikkään kaikkine tuntemuksineen, että sieltä poistuminen aiheuttaa pahoja vieroitusoireita.


" Taivaassa ihme tapahtuu välittömästi joka ikinen kerta, tänäänkin. Rauha lipuu Akseliin jokaisen aistin kautta, lehdenvihreänä ja ruohontuoksuisena tai vitivalkoisena ja pakkasenkirpeänä, aina pohjimmiltaan samana. Akseli unohtaa ajan ja itsensä. Hän vain lepää olemassaolossaan, täydellisenä, vailla rajoitteita. "

Akselin täytyy siis tehdä töitä, että pystyisi viettämään utopisessa Taivaassa mahdollisimman paljon aikaa. Työn tarkoituksena olisi selvittää, minkä takia Suomi kansakuntana vajosi niin suureen lamaannukseen, että kaikki halut ja mielenkiinnon kohteet menettivät ihmisille merkityksensä. Lapsia ei enää synny, kukaan ei jaksa taistella vallitsevaa harmautta ja toivottomutta vastaan. Akselia ei kuitenkaan asia kiinnosta isommin, ennenkuin hän tapaa taivaassa Iinan, jonka hän yllätyksekseen huomaa haluavansa tavata myös todellisessa elämässä.

Akseli ja Iina pääsevät osallisiksi lääkekokeiluun, joka tempaisee heidät irti vuosia kestäneestä passiivisuuden tilasta ja saa heidän elinvoimansa palaamaan. Varsinkin Iina kokee, että vallitsevalle asiantilalle täytyy tehdä jotakin, ihmiset on laajemminkin saatava ymmärtämään Taivaan ja sen omistajatahon Valon koukuttava vaikutus. Mutta pystyykö Akseli enää irtautumaan niin suurta riippuvuutta aiheuttavasta asiasta, se onkin toinen kysymys.


" Olitko sinä onnellinen lapsi, Akseli kysyy. - Olin, kai. Taidan olla aika onnellinen ihminen, tiedätkö, jostain ihan pohjalta. Että minut tarkoitettiin sellaiseksi. - Mistä sen tietää?  - Sen  vain tietää. Ihmisen pohjavirran. Se voi mennä tukkoon kaikesta kamalasta, mutta silti se on siellä. Uskotko? "

Kirja herättää levottomuutta vähän samaan tapaan kuin vaikkapa aikaisemmin lukemani dystooppiset teokset Teemestarin kirja ja Ready Player One. Välinpitämättömyys ilmastoasioista, ympäristökatastrofit, maahanmuuton vastustaminen, kansallismielisyyden nousu,  älylaitteisiin ja peleihin koukuttuminen ovat jo tätä päivää. Laiminlyömme kanssaihmisiämme ja vietämme yhä suuremman osan aikaamme netin syövereissä. Mihin tämä kehitys johtaa? Näitä teemoja ansiokkaasti pohdiskellaan tässä kirjassa.

Olisin toivonut, että enemmän aikaa kirjassa olisi suotu myös sille, mitä tapahtuu toivon ja innokkuuden uudelleen viriämisen jälkeen. Mutta ehkä se onkin ihan toisenlaisen tarinan aihe.


lauantai 25. elokuuta 2018

Ricky Gervais: Humanity


"We´re all going to die so we should have a laugh." 




Tätä Ricky Gervaisin stand up-performanssia on kehuttu ja ylistetty sen verran paljon, että pakkohan se oli katsastaa. Ja koska Ricky on siinä oma itsensä, ärsyttävyyksineen kaikkineen, pidin siitä kovasti.

En ehkä ihan osta kaikkia ylisanoja ja hehkutuksia mitä olen esityksestä lukenut, enkä nauranut maha kippurassa alusta loppuun niinkuin jotkut ovat kuuleman mukaan tehneet. Pikemminkin hymyilin ja ajoittain naureskelinkin Gervaisin osuville oivalluksille.

Olen tietysti aikoinani katsonut alkuperäisen The Officen ja pitänyt sitä loistavana sarjana, nauttinut jabeista joita Ricky on nakellut julkimoille houstaamissaan Golden Globe-gaaloissa ja niin edelleen. Erityisesti olen kuitenkin diggaillut Rickyn Twitter-presenssistä. Ensinnäkin hänellä on aivan ihana kissa, Ollie, jota hän postaa kuvia lähes päivittäin.😄 Lisäksi hän on mahtavan itseironinen eikä kaihda pilkata itseään yhtä julmasti kuin kaikkia muitakin. Mutta tärkein syy, miksi seuraan häntä somessa, on että hän kannattaa ja tuo esiin sellaisia teemoja, joilla itsellenikin on merkitystä, kuten eläimiin kohdistuvien julmuuksien (niinkuin trophy hunting tai ketunmetsästys) lopettaminen ja tieteelliset faktat vs. uskonnollinen fanaattisuus.

Myöskään Humanity-showssa näiden aiheiden esiin nostamista ei vältellä. Rickyn kasvoista voi nähdä aitoa tuskaa ja välittämistä, kun hän kertoo esim. kammottavasta Yulinin dog eating -festivaalista ja siihen liittyvästä koirien kiduttamisesta. Minusta on yksinkertaisesti loistavaa, että massiivista suosiota nauttiva koomikko käyttää vaikutusvaltaansa tällaisiin asioihin.

I should´ve left it. Olisi pitänyt jättää asia siihen. Tätä lausahdusta Ricky käyttää taajaan kuvaillessaan keskusteluja ja myrskyjä joihin hän on joutunut alkaessaan vängätä näennäisen itsestäänselvistä asioista tyyppien kanssa Twitterissä. Sananvaihdot joita hän on aikojen saatossa erinäisistä asioita käynyt, ovat hulvattomia. Selittelyynkin Ricky välillä sortuu. Saatuaan kovaa kritiikkiä transfobisuudesta pilkattuaan Caitlyn Jennerin ajotaitoja, kokee koomikkomme suurta tarvetta purkaa vitsi osiin ja selittää juurta jaksain miksi se EI ollut transfobinen. Tämä on aivan turhaa, olen sitä mieltä että huumori nyt vain on sellaista että toisille sitä ei tarvitse selittää ja toisille ei voi. Kaikkia ei voi miellyttää.

Ricy Gervais on nykyään megarikas Hampsteadissa asuva kartanonomistaja. Hän ei ole kuitenkaan unohtanut työväenluokkaisia juuriaan ja sitä, että saavutti menestyksen vasta nelikymppisenä. Tästäkin kahtalaisuudesta irtoaa monenlaisia sutkauksia ja itseironiaa. Lisäksi hänen koko perheensä ja sukunsa tuntuvat olevan melkoisia irvailijoita, ja heidänkin tekemisistään riittää kerrottavaa.  Kaiken kaikkiaan hyvä pläjäys on Humanity-show. Katsokaa ihmeessa muutkin. 👍

perjantai 17. elokuuta 2018

Laura Lehtola: Takapenkki

Otava, 2017. 270 s.


Tuntuu, että on tuhat vuotta siitä kun on saanut luettua romaanin (loppuun asti) näillä koulukirjojen ylirasittamilla aivoilla. Nyt kuitenkin osui kohdalle kirja, joka tempaisi mukaansa sen verran tiukasti, että se tuli luettua yhdessä illassa.

Pidän kovasti siitä, kun kirjailija osaa vaihdella tyylilajeja ja käyttää uskottavasti erilaisia kertojanääniä. Laura Lehtola asettuu kolmen pääkertojanäänensä nahkoihin ajoittain suorastaan riemastuttavasti. Kirjan keskiössä viisikymppinen työvoimaneuvoja Tuula on elämässään taitekohdassa, ainoa lapsi on muuttamassa kotoa ja avioliittokin tuntuu väljähtyneeltä. Kaikki muuttuu kuitenkin eräänä arvaamattomana hetkenä juuri kun kesäloman pitäisi alkaa. Eräs hänen asiakkaistaan, älykäs mutta alisuoriutuva 19-vuotias  Aleksi kaappaa Tuulan autonsa takapenkille matkalle, jossa mukana on myös Aleksin lasta odottava teini-ikäinen lukiolaistyttö Elina.

Tarinaa kuljetetaan näiden kaikkien kolmen näkökulmista, ja mukaan hupaisina sivuhenkilöinä mahtuvat ainakin Aleksista huolta pitävä teräksinen, itäsuomalaista murretta viäntävä Mummo sekä Tuulan käytännöllinen ja hieman hajamielinen aviomies Topi.

Kirjailija osaa sekä teinien käyttämät puheenparret sometuksineen, lyhenteineen ja kiroiluineen mutta ymmärtää silti koskettavasti nuorten elämän kipuilua ja kokemattomuutta. Kirjassa pohditaan eri näkökulmista moninaisia yhteiskunnallisia seikkoja, kuten syrjäytymistä, tunnekylmyyttä, puhumattomuutta ja niiden aiheuttamia ongelmia jotka voisivat olla vältettävissä jos ihmiset vain keskustelisivat  enemmän ja välittäisivät muistakin kuin itsestään. Ihmiselämän pienet ja suuret  mullistukset nähdään eri sukupolvien edustajien kautta eri vinkkeleistä, ymmärtäen ja lämmöllä.

Itse panttivankidraama kirjan ytimessä on hiukan (tarkoituksella?) absurdi, ja koen että tarinan olisi voinut saada päätepisteeseen jollain muullakin tapaa. Mutta lopun twisti, jossa annetaan ymmärtää että kaikkien kaoottisten ja dramaattisten tapahtumien jälkeen päähenkilöille käy elämässä paremmin kuin olimme odottaneetkaan, oli sympaatinen ja jätti päällimmäiseksi hyvän mielen. Voin suositella sydämellisesti tätä kirjaa muillekin.

tiistai 27. helmikuuta 2018

The Shape of Water

Joskus, ihan odottamatta törmäät elokuvaan, jollaista et ehkä olisi kuvitellut meneväsi katsomaan, mutta kun menet, rakastut siihen ihan täydellisesti.









The Shape of Water on juuri sellainen elokuva. Kotikulmillani sijaitseva EU:n pohjoisin elokuvateatteri, ihana ja tunnelmallinen Aslak mainosti sivuillaan Facebookissa yhden illan näytäntöä kyseisestä leffasta, ja jokin etiäinen kutkutti mielenpohjalla sen verran vahvasti, että houkuttelin serkkutytön mukaan ja kävimme katsomassa tuon Golden Globejakin kahmineen tuotoksen.

Monesti on niin, että jos ihastut johonkin kirjaan tai elokuvaan, jokin siinä resonoi senhetkiseen elämäntilanteeseesi ja pystyt samaistumaan tunteisiin joita protagonistit kokevat. Tuo eriskummallinen, visuaalisesti näyttävä, värikäs ja sentimentaalinen rakkaustarina iski suoraan sydämeeni sellaisella voimalla, että harvoin niin käy.

Tarinan lähtökohta on mykän siivoojanaisen Elisan (Sally Hawkins) elämän mullistava kokemus, hän rakastuu työpaikalleen huippusalaiseen tutkimuslaitokseen tuotuun vesiolentoon, joka on kuin puoliksi kala, puoliksi mies. Aikakausi on vainoharhainen ja kylmän sodan riivaama 60-luku, ja laboratorio haluaa turvallisuuspäällikkö Richard Stricklandin (Michael Shannon) johdolla tappaa olennon ja tutkia sen sisukset saadakseen luontokappaleen salaisuudet selville, mutta Elisa ryhtyy pelastustoimiin työtoverinsa Zeldan (Octavia Spencer) ja naapurinsa Gilesin (Richard Jenkins) kanssa.

The Shape of Water on täynnä loistavia näyttelijäsuorituksia, aivan kärjessä tietysti pääpari Sally Hawkins ja käsittämättömän uskottavan amfibihahmon tekevä Doug Jones. Kumpikaan hahmoista ei pysty puhumaan, mutta silti heidän tunteensa ja rakkautensa tulevat käsinkosketeltavan selviksi ja heidän mukanaan myötäelää jokaisen käänteen ja jännitysmomentin.

Sivuosarooleissa on myös kertakaikkisen sydäntäsärkeviä suorituksia, kuten Mullan alla- sarjasta tutun Richard Jenkinsin Giles, joka Sallyn parhaana ystävänä joutuu tapahtumien pyörteisiin mukaan. Oli myös miellyttävä yllätys nähdä eräästä lempisarjastani Boardwalk Empirestä tutut Michael Shannon ja Michael Stuhlbarg jälleen yhdessä.

Lavastus on upeaa, 60-luku herää henkiin silmien edessä väreineen ja tunnelmineen. Kauneus ja väkivalta, hyvyys ja raakuus vuorottelevat tarinan keskiössä. Ohjaaja Guillermo del Toro on onnistunut luomaan vaikuttavan elokuvaelämyksen, joka kiidättää katsojaa tunnelmasta ja tyylilajista toiseeen taian hetkeksikään särkymättä. Suosittelen tätä ihmeellistä aikuisten satua kaikille riipaisevista elokuvaelämyksistä kiinnostuneille.