Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson, Tarinoita Muumilaaksosta. WSOY, 2003. 346 s. Kuvittanut Tove Jansson, suom. Laila Järvinen.

Kuvassa näkyvä kirja on eräs kirjahyllyni luetuimpia. Kyseinen opus on yhteislaitos kirjoista Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Taikatalvi ja Muumipappa ja meri. Olen lukenut tämän pojalleni useampaan otteeseen ääneen kannesta kanteen ja myös töissä olen lukenut tätä ääneen lapsille. Itsekin luen sitä aina halutessani fiilistellä oikein kunnolla.  Nyt joululoman kunniaksi luin siitä ensimmäisen tarinan, Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakt, 1946), joka kuuluu ehdottomiin lempikirjoihini kautta aikojen. Jälleen kerran humahdin mielessäni suoraan takaisin varhaislapsuuteeni ja ensimmäisiin jännittäviin kokonaisen kirjan lukukokemuksiin.

Olin alle kouluikäinen innokas lukija, kun Muumilaakso ja sen asukit tulivat minulle tutuiksi. Kuinkas sitten kävikään-, ja Kuka lohduttaisi Nyytiä- kirjoja oli luettu minulle jo pienestä pitäen, ja n. viiden ikävuoden tienoilla päätin koettaa onneani ihan kokonaisen kirjan itse lukemisessa. Kirjastosta löytynyt Muumipeikko ja pyrstötähti vaikutti jo kantensa perusteella todella mielenkiintoiselta. Tuo pieni opus tuntui silloin isolta romaanilta, enkä muista kauanko minulla kului aikaa sen lukemisessa, mutta muistan edelleen, miltä tuntui uppoutua kirjan tunnelmaan ihan täydellisesti.

Se oli ihmeellinen laakso, täynnä onnellisia pikku mönkiäisiä ja kukkivia puita. Vuorilta virtasi kapea ja kirkasvetinen joki, joka kiemurteli sinisen muumitalon ohi ja katosi toisille seuduille, missä toiset pikku mönkiäiset taas ihmettelivät mistä se mahtoi tulla. 

Siellä minä olin, kuljin Muumipeikon ja Nipsun matkassa, kun he löysivät rannalla retkeillessään ihmeellisen, valkohiekkapohjaisen luolan.  Kummastelin heidän kanssaan outoja enteitä ja merkkejä, joita tupsahteli yllättäen ympäri Muumilaaksoa. Miksi ihmeessä Muumipeikon sukeltamat helmet, Muumimamman näkinkengät ja jopa krokotiilit ja linnut järjestäytyivät hännällisen tähden muotoon?
Miksi myrskysi ja salamoi, ja ilma tuntui oudon raskaalta ja lämpimältä? Voisiko Piisamirotta filosofisine mietteineen maapalloa lähestyvästä tulipallosta olla oikeassa...?

Oli suunnattoman jännittävää lähteä etsimään vastausta Yksinäisten vuorten tähtitieteilijöiltä. Riemastuttavaa oli löytää matkalla uusi ystävä, huuliharppua soitteleva, pohdiskeleva kulkija nimeltään Nuuskamuikkunen. Ja se tunne, kun aikaa olikin yhtäkkiä enää muutama päivä pyrstötähden saapumiseen, ja mahdoton kiire päästä takaisin Muumimamman ja Muumipapan luo varoittamaan vaarasta. Paluumatkallakin sattui ja tapahtui jos jonkinlaisia käänteitä, kuten ihanan Niiskuneidin pelastaminen angostura-kasvin kynsistä ja valtavaan vesiputoukseen joutuminen. Meri oli kuivunut ja vetäytynyt, ja sen pohjaa pitkin kuljettiin puujaloin.  Punaisena loimottava taivas, lähestyvä vääjäämättömän tuhon aavistus, tihenevä vauhti. Hengästyin ja uuvuin retkueen mukana, kun he lopultakin pääsivät uusine ystävineen kotiin ja pelastautuivat rannalta löytyneeseen luolaansa.

Jokin tarinassa viehätti niin, että se aina sopivin väliajoin tuli lukea uudelleen, ja haltioitua uudelleen, kerta kerran jälkeen. Muistan että jännittävät kohdat, kuten merenpohjan yli kulkeminen ja laivanhylystä löytynyt mustekala, olivat oikeasti vähän pelottavia. Kun taas metsäpolulta löytynyt kauppapuoti eukkoineen ja tanssiaiset metsänväen kanssa olivat aidosti ihastuttavia. Aikuisenakin kirjasta löytää aina uusia oivalluksia ja mietittävää. En ihmettele yhtään, että Muumit ovat maailmanlaajuinen ilmiö, joista tehdään televisioon ja muuallekin yhä uusia versioita. Mielenkiinnolla odotan esim. uutukaista Muumilaakso- animaatiota.  Alkuperäinen Muumisarja ääninäyttelijöineen on kyllä aina ykkönen, eikä vähiten sen vuoksi, että tyttäreni oli hulluna siihen. :D  Myös pyrstötähti-kirjasta tehty animaatioelokuva pyöri tiheään VHS-nauhurissamme kun Jenny oli pieni.

Olen maininnut aiemminkin tässä blogissa, että Tove Jansson on mielestäni monilahjakas nero, ja hänen luomuksensa tulevat kestämään aikaa sukupolvesta toiseen. Rakastan muitakin Tove Janssonin teoksia, mutta Muumipeikko ja pyrstötähti oli ensimmäinen, jonka löysin itse, ja siksi sillä on aina erityinen paikka sydämessäni.

Mitä tapahtui Velhosuolla

Lasten oma kirjakerho, 1979. 44 s.

Luen työssäni lähestulkoon päivittäin kirjoja ääneen lapsille, mutta harvoin törmää näin lumoavaan teokseen kuin tämä ihana noitatytön tarina. :)
Kaarina Huhtisen kirjoittama Mitä tapahtui Velhosuolla oli minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka kirja onkin kirjoitettu jo 70-luvulla. Pidän paljon myös uusista lastenkirjoista, kuten Siiristä, Risto Räppääjästä, Ellasta kavereineen ja monista muista, mutta tämä suomalaiskansallinen velhotarina kosketteli sielussani sellaisia sopukoita joihin nämä nykylasten suosikit eivät yletä.

Tarina kertoo kuinka kauan sitten syntyi noitaäidille pitkään kaivattu tyttövauva. Hänestä odotettiin tulevan noitien työn jatkaja, vihreäsilmäinen yöeläjä ja kyöpelinvuorelle lentäjä.

 " Noitatyttö, onnen tyttö, uuden noitaheimon henki, emo suurten sukunoitain, yrttitiedon ymmärtäjä, tallettaja taikakielen, loitsulaulujen lukija "

 

Mutta noita-akkojen kauhuksi tulokkaalla olikin harmaat silmät! Moista onnettomuutta he eivät olleet tienneet aiemmin kenellekään sattuneen. Harmaasilmästä kasvoi erilainen noita, hän nukkui yöt ja valvoi päivät, ja koska hän ei nähnyt milloinkaan muita noitia hereillä, hän ei oppinut puhumaan noitien kieltä. Kuinka hän olisi voinut oppia, kun ei sitä koskaan kuullut. Harmaasilmä oppi puhumaan luonnon kieltä, lintujen ja kasvien kanssa. Hän eli suon mukana luonnon kiertokulkua, näki kasvien kukkivan, marjojen kypsyvän ja eläinten saavan poikasia.

Aina omasta suvustaan ja muista velhoista erossa hän oppi auttamaan muita luonnoneläviä ja hankkimaan suosta elantonsa. Ikinä hän ei ryöstänyt lintuemojen pesiä eikä syönyt koko marjamätästä tyhjäksi. Niin häntäkin autettiin ja hän sai aina vatsansa täyteen.

Mutta kun suon laidasta alkoi kuulua mitä kummallisempaa meteliä, kolkutusta ja jyrinää, tiesi koko suon väki Harmaasilmän kanssa että nyt oli ihmisten tekosista kyse. Ihmiset aikoivat kuivattaa suon, ja myydä sen palasina rikkaille, ulkomaille polttoaineeksi ja sisäkukkien mullaksi. Silloin alkoi huolestua myös reipas ja pieni Harmaasilmä. Miten kävisi kävisi heidän kaikkien kodille, rakkaalle Velhosuolle? Kun hänen koko maailmaansa uhattiin, löysi Harmaasilmäkin sisältään loitsimisen taidon. 

" Ilma jylisi ja maa järisi, kun Harmaasilmä lauloi loitsunsa. Hänen hartioilleen laskeutuivat kaikki linnut, käärmeet kiertyivät hänen vyötäisilleen ja kaikki kasvit kerääntyivät hänen jalkojensa juureen. Ja hirvittävä oli Harmaasilmän loitsu. " 

 Noitatyttö näytti loitsunsa avulla ihmisille, minkälainen olisi maailma, jos luonto hävitettäisiin ja kaupiteltaisiin. Linnuttomat suot, pohjavesien ehtyvät lähteet ja janoon kuolevien epätoivo maalattiin suoraan ihmisten silmien eteen. Ja auta armias, silloin perääntyivät nuo ahnaat koneet kuljettajineen ja ihmiset jättivät suon rauhaan. Kukaan ei tajunnut mistä oli kyse, ihmiset selittelivät toisilleen kuinka oli järkevämpää ja kestävämpää kehitystä antaa suon olla. Hepä eivät tienneetkään että kaiken takana oli nyt noitien uuden kunnioituksen ansainnut Harmaasilmä. 

En yhtään ihmettele, että tämä kirja on innoittanut kirjailija Johanna Valkamaa hänen rautakauden pohjolaan sijoittuvien romaaniensa (Itämeren Auri, Linnavuoren Tuuli)  luomisessa. Tämän teoksen intuitiivisessa eläimellisyydessä ja kauniissa, karussa luontokuvauksessa on paljon samaa kuin Valkaman romaaneissa. Kuvitus oli myös kertakaikkiaan ihastuttavaa. Tottakai tässä tunnistaa 70-luvulle tyypillistä opettavaisuutta jossain määrin, mutta sen hyväksyy koska se on puettu niin mahtavan runolliseen, lähes kalevalamaiseen kaapuun. Itse metsän vieressä ja vaaran kyljessä kasvaneena ihastutti lukea niin perin juurin tutuista kasveista; niittyvillasta ja suopursuista, linnuista, jäniksistä, talven kinoksista ja kesän paisteesta. Voin suositella tätä lukemiseksi kaikille lapsille ja lapsenmielisille. :)