The Witcher -tv-sarja

Tulihan se katsastettua, ehkä tämän hetken hypetetyin fantasiasarja heti Game of Thronesin jälkeen. Oliko se kaiken hehkutuksen arvoinen, mene ja tiedä, mutta aion kyllä katsoa toisenkin tuotantokauden jahka se Netflixiin saapuu. :)
    

  

The Witcherin päähenkilö on Geralt Rivialainen (Henry Cavill), yliluonnollisia(kin) kykyjä omaava hirviönmetsästäjä, jonka miekankäyttötaidot ovat käsittämättömät. Noiturin hankkiessa elantoaan surmaamalla monenlaisia myyttisiä hirviöitä, hänen kohtalonsa kietoutuu nuoreen prinsessa Cirillaan (Freya Allan) ja kuvankauniiseen velho Yennefer Vengerbergiläiseen (Anya Chalotra). Keskeisenä teemana sarjassa on myöskin Nilfgaardin keisarikunnan hyökkääminen Cintran kuningaskuntaan, jossa kuningattarena valtaa pitää Cirillan isoäiti Calanthe. 

En ole lukenut Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaa, johon sarja perustuu, ja uskon että siitä oli sekä hyötyä että haittaa katselukokemukselle. Ilman lukukokemukseen perustuvia mielikuvia sai uppoutua sarjaan vailla ennakko-odotuksia vaikkapa päähenkilöiden ulkonäköä kohtaan. Toisaalta, kun The Witcherin keskiaikainen fantasiamaailma ei ollut ennestään tuttu, oli hiukan vaikeaa hahmottaa sen sääntöjä, kuninkaallisia perheitä, olentoja, magiikkaa ja kaikkea mitä siihen liittyi. Ainakin ensi alkuun. Omasta mielestäni sarja paransi juoksuaan loppua kohden, ja lopussa tunsi olevansa kartalla kaikesta mitä oli tapahtunut.

Uskon että oli myös käsikirjoittajien tarkoitus antaa katsojille mahdollisuus päätellä asioita itse, eikä pureskella kaikkea valmiiksi. Eri aikatasoissa hyppelehtivä kerronta hämmensi välillä, mutta lisäsi omalla tavallaan myös mielenkiintoa tapahtumia kohtaan. Joissakin kohdissa tuntui, että mutkia vedettiin turhan suoriksi selittämättä mitään, mutta monesti massiivisiin romaaneihin perustuvat tv-sarjat eivät vain pysty ottamaan ruudulle kaikkea mitä kirjoissa on, esim. tuotannollisista /taloudellisista syistä.

Henry Cavill kannattelee koko sarjaa vangitsevalla olemuksellaan. Valkoiset hiukset, kullankeltaiset silmät ja veistoksellinen keho luovat raamit Noiturille, jonka ei pitäisi tuntea mitään, jonka olisi ehkä helpompi elää raadollisessa maailmassaan tuntematta mitään, mutta monenlaiset tapahtumat ja valinnat, joiden eteen hän joutuu, saavat hänen turtuneen sydämensä heräämään henkiin. Synkeän matalalla äänellä murahteleva Geralt äksyilee varsinkin alussa jopa koomisuuden rajamailla, mutta tarinan edetessä Cavill tuo hahmoon syvyyttä ja saa katsojan välittämään hänen kohtalostaan. Toki älykäs Noituri on välillä ihan tarkoituksella sarkastinen. ;D

Huomaa, että Cavill todellakin halusi tämän roolin ja jätti muut 207 koekuvattua näyttelijää lehdelle soittelemaan. Miekkailukohtaukset ovat taidetta, niin kauniisti koreografioituja ja sulavia että voi vain aavistella työn määrää, joka niiden takana on. The Witcherin maailma on synkkä ja raaka, ihmisten ja muiden olentojen henki on löyhässä, mutta henkeäsalpaavan kauniit maisemat ja hauskat sivuhahmot, kuten trubaduuri Jaskier (Joey Batey), joka tunkee Geraltin seuraan puoliväkisin, tuovat tarinaan kaivattua keveyttä. 

Game of Thronesiin tätä sarjaa ei kannata vertailla, kyseessä on kuitenkin kaksi niin erilaista sarjaa erilaisine painotuksineen. Toki monikymmenmiljoonainen budjetti on antanut mahdollisuuden luoda todella huikeita lavastuksia, puvustuksia ja erikoistehosteita joiden olemassaolosta voi vain katsojana olla kiitollinen. Odotukset toista tuotantokautta kohtaan ovat nyt kovat. 

Unbelievable

Tositapahtumiin perustuva 8-osainen Netflix-draama tuo esille kaikessa raadollisuudessaan sen, minkälaista on olla raiskauksen uhri, jota ei uskota.

" Kukaan ei tullut hänen kanssaan oikeuteen sinä päivänä, paitsi hänen julkinen oikeusavustajansa."
Näillä sanoilla alkaa vavahduttava Pulizer-palkittu artikkeli, jonka muistan lukeneeni jo taannoin, ja ajatelleeni silloin, kuinka järkyttäviä asioita ihminen voikaan joutua kokemaan systeemin rattaissa. Unbelievable (Epäuskottava, 2019)  mukailee artikkelin kuvaamia tapahtumia lähes täydellisesti, tuoden mukanaan myös omia näkökulmia asiaan.

Sarja näyttää aluksi kuinka nuori Marie Adler (Kaitlyn Dever) on päässyt vihdoinkin parempaan vaiheeseen elämässään rankkojen sijaisperhevuosien ja siellä tapahtuneiden kaltoinkohtelujen ja hyväksikäyttöjen jälkeen. Hänellä on tukiasunto yhteisössä, joissa nuorista huolehditaan useamman ohjaajan voimin, työpaikka, ystäviä, ajokortti tuloillaan ja tulevaisuus näyttäytyy kaikin puolin positiivisena. 

Sitten kauhein tapahtuu, naamiomies tunkeutuu yölllä hänen asuntoonsa ja raiskaa hänet veitsellä uhaten. Yhteisö ja aiemmat sijaisperheiden äidit ovat Marien vankkana tukena ja tapahtuneesta käynnistetään poliisitutkinta. Tästä eteenpäin kaikki kääntyykin jonkinlaiseksi kammottavaksi spiraaliksi joka vie Marien elämän täysin pois raiteiltaan. Kuulusteluja jatketaan loputtomiin, Marie saa yhä uudelleen selittää karmeat tapahtumat niin yksityiskohtaisesti kuin suinkin kykenee, vaikka onkin tapahtuneesta täysin shokissa. 

Jostain syystä Marien kertomusta ei pidetäkään uskottavana. Dna-jälkiä tai muita todisteita löytyy liian vähän. Marien kerronnassa nähdään epäjohdonmukaisuuksia. Hänen reaktioitaan ei pidetä normaaleina. Tyttö on sekä sijaisäitien että etsivien mielestä liian rauhallinen ja koko tarina tuntuu heistä kuin jostain elokuvasta vedetyltä. Joten etsivät (keski-ikäisiä miehiä molemmat, by the way) alkavat viedä kuulusteluja ihan eri suuntaan, he haluavat että Marie tunnustaa valehdelleensa. Ja viimein, ihan loppuun ajettuna ja haluten päästä eroon koko jutusta, Marie tekeekin juuri niin. 

Seuraamukset ovat Marielle täysin kohtuuttomat, tapauksesta tehdään julkinen ja hänet vedetään oikeuteen perättömän rikosilmoituksen tekemisestä. Tämän seurauksena Marie menettää käytännössä kaiken, asuntonsa, työpaikkansa, ystävänsä ja maineensa. Vihapuhelut ja -viestit alkavat tulvia herkän tytön puhelimeen, ja pian Marie alkaa harkita itsemurhaa.

Sitten ajassa hypätään 3 vuotta eteenpäin ja aletaan seurata ihan toisenlaista poliisintyötä kuin Marien tapauksessa nähtiin. Kaksi etsivää, Karen Duvall (Merritt Wever) ja Grace Rasmussen (Toni Collette) selvittävät eri tahoilla Yhdysvaltoja raiskaustapauksia, jotka osoittautuvat hämmentävän samankaltaisiksi, naamiomies murtautuu yksinasuvien naisten koteihin ja raiskaa heitä tuntikausia, jättäen kuitenkin jälkeensä uskomattoman vähän dna-todisteita.

Tutkimusten yhdistyttyä seuraa sarjaraiskaajan jahti, joka hakee vertaistaan. Käsittämättömällä tarmolla ja intensiteetillä tapaukseen paneutuvat Duvall ja Rasmussen osoittavat, millaista on, kun naisten kertomukset raiskauksista otetaan tosissaan ja uhrien kokemuksiin suhtaudutaan kunnioittaen ja ymmärtäen. Esimerkiksi uhri, joka hymyillen kertoo kokemastaan uskomattomalla pikkutarkkuudella, otetaan yhtä vakavasti kuin toinen, joka haistattelee poliiseille ja haukkuu heidät alimpaan maanrakoon. Ymmärretään, että jokaisella on oma tapansa reagoida järkyttäviinkin asioihin, eikä mikään niistä ole se ainoa oikea. 

Pääosissa naiskolmikko loistaa. Jokainen tuo herkällä näyttelijäntyöllä lihaa rooliensa luiden ympärille niin, että hahmoista kasvaa kokonaisia, ristiriitaisia persoonia. Rakastin Merritt Weveriä jo Nurse Jackien hulvattomana hoitajana, ja rakastan häntä tässä vielä enemmän. Miten uskottava ja luonnollinen hän onkaan Duvallina, toki hänelle annettiin kenties kiitollisempi rooli etsiväparin untuvikkona, Colletten kovaksikeitetympi Rasmussen saa laukoa ankaria totuuksia nuoremmalle työtoverilleen, mutta lopulta nähdään että hänenkin sisällään sykkii hellä ja lämmin sydän. 

Pääentiteetteinä sarjassa voi pitää myös Yhdysvaltojen poliisilaitosta ja oikeusjärjestelmää. Naisiin kohdistuvia raiskauksia kohdellaan toisen luokan rikoksina, ja tutkinnan alla on aina myös uhrin uskottavuus. Miksi raiskausten uhreja syytetään valehtelusta, kun vaikka ryöstön uhreille niin ei tehdä koskaan? Hienosti tuodaan myös esiin valtavat luvut poliisien parissa esiintyvästä perheväkivallasta ja sen peittelystä. Itse raiskaajan jahti on varsinaista palapeliä, kuukausia kestävää pikkutarkkaa työtä, joka vaatii tutkijoilta kovia uhrauksia myös yksityiselämässä.

Niin rankkaa katsottavaa kuin tämä sarja onkin, suosittelen sen katsomista kaikille. Jollain tapaa se oli loppujen lopuksi puhdistava ja kohottava kokemus, ensin särkee sydämen ja sitten korjaa sen. Se tuo mukanaan toivon siitä, että MeToo-liikkeen tuella sukupuolittunut väkivalta aletaan ottaa yhä vakavammin eikä oikeutta olisi enää niin vaikeaa saada. 

After Life

Ricky Gervais on oma itsensä tässä komediallisessa Netflix-draamassa, jossa huumori ei ole ehkä niin räävitöntä kun olemme häneltä tottuneet näkemään. Ricky on sarjassa Tony, leskimies joka ei näe elämällään mitään tarkoitusta vaimonsa kuoltua syöpään. Ainoastaan huoli koirasta saa Tonyn sinnittelemään hengissä jonkinlaisena ilkeänä, piittaamattomana versiona entisestä itsestään.

"It´s like a superpower, really", toteaa Tony käytöksestään, joka saa tuttavat, sukulaiset ja työtoverit pikkukaupungin uneliaassa paikallislehdessä raivon partaalle. Tonyn mielestä on kätevää saada olla niin ilkeä ja suorapuheinen kuin haluaa, voihan hän aina lopulta tappaa itsensä, jos asiat menevät lopullisesti pieleen.

Tony kiduttaa itseään katselemalla videoita, joita vaimon kanssa on onnen ja sairauden hetkinä kuvattu, ja lompsii sitten töihin tekemään pilkkaa kaikesta ja kaikista. Mutta elämä kulkee kulkuaan eteenpäin ja aika alkaa tehdä ihmeitä Tonynkin asenteelle. Tapahtuu asioita, sekä hyviä että pahoja, jotka saavat Tonyn pohtimaan olisiko elämällä jotain muutakin annettavaa kuin itsemurha.

Sarjassa on monia aikaisemmista töistään tuttuja mainioita sivuhahmoja kuten (esim. Harry Pottereissa nähdyn) David Bradleyn esittämä seniili isäukko ja Downton Abbeystä tutun Penelope Wiltonin Anne, johon Tony tutustuu hautausmaalla. Keskustelut viisaan Annen kanssa ovat suuri sysäys sille, että Tony alkaa suuntautua enemmän elämää kuin varjoja kohti.

Vaikka After Life oli omaan makuuni vähän turhan hidastempoinen ja huumoriltaan aavistuksen hampaaton, silti se jätti jälkeensä hyvän mielen. Mukaan mahtui koskettavia ja sydäntälämmittäviä hetkiä, joiden opetus voisi olla, että ei kannata koskaan luovuttaa. Jossain nurkan takana voi odottaa jotain kaunista, vaikka synkimmillä hetkillämme emme ikinä sitä uskoisikaan.

Lopputekstien pyöriessä piti halata omaa rakasta tiukasti ja olla kiitollinen siitä että itsellä ja läheisillä ovat asiat kuitenkin suhteellisen hyvin.

Bird Box - elokuva

Minua on yleensä elokuvissa ja tv-sarjoissa helppo miellyttää. Tykkään jostain kumman syystä suurimmasta osasta tuotantoja joita alan katsomaan. Kirjojen suhteen olen paljon kriittisempi, ja arvioin niitä paljon tiukemmalla mittapuulla. Mutta leffoissa ja sarjoissa olen eri meiningillä liikkellä, monesti sellaisetkin produktiot, joita muut inhoavat melodramaattisuuden, tuotannon huonouden tai muun pöhköyden takia, ovat minusta hyviä ainakin jollain tapaa.

Lähdin katsomaan Netflixistä tätäkin leffaa myönteisellä asenteella, haluten viihtyä sen parissa, kenties jopa kokea jännittävän hetken tai pari. En välittänyt oikeastaan hypetyksestä enkä tuomitsevista arvioinneista, koska olen niin usein havainnut diggailevani kovastikin semmoisista tekeleistä joita pidetään armottoman huonoina. Mutta. Ööh. Mitä ihmettä, Bird Box? Jos genreiksi ilmoitetaan horroria ja scifiä, olettaisi leffan olevan edes jonkin verran pelottava ja yliluonnollisten aspektienkin selittyvän edes jotenkuten.

Elokuvan lähtokohta on siis suhteellisen karmiva ja apokalyptinen, jokin selittämätön voima (ulkona) saa ihmiset tappamaan itsensä mitä karmeimmilla tavoilla, jos sen sattuu näkemään silmästä silmään. Silmät sidottuina tai verhojen takana sisätiloissa ei siis ole mitään hätää. Useammassa aikatasossa liikkuva elokuva näyttää Sandra Bullockin esittämän päähenkilö Malorien pakenemassa lastensa kanssa jokea pitkin kohti mahdollista suojapaikkaa, jonka melko epäselvä lokaatio on kuultu vain radion kautta. Sokkoina matkaavan kolmikon ainut turva on laatikossa mukana kulkeva lintukolmikko, joka vaaran lähetyessä muuttuu levottomaksi. Takaumissa muistellaan, kuinka kaaos alkoi ja levisi ympäri maapallon. Malorie päätyy "voiman" alkaessa jyllätä väliaikaiseen turvaan taloon, johon on olosuhteiden pakosta etsiytynyt sekalainen porukka kaupunkilähiön asujaimistoa.

Pääosissa on loistonäyttelijöitä John Malkovichista Sarah Paulsoniin, kuvaus ja maisemat ovat henkeäsalpaavia ja leffaan on selvästikin käytetty paljon rahaa. En ole lukenut Josh Malermanin kynäilemää kirjaa, johon leffa perustuu, eikä tämän katsominen mitenkään houkuttele sitä lukemaankaan. Jotenkin sietämättömästi elokuva jättää jälkeensä liian paljon avoimia kysymyksiä. Mysteeristä voimaa, joka ihmisiä tapattaa oman käden kautta, ei näytetä. Mikä se on, mistä se tulee ja miksi? Erään randomin talossaolijan mukaan kyse on jokaisen omista pahimmista peloista, joita nähdään, ja End Game on kyseessä, mutta silti, mitä hemmettiä? Ja kaiken kukkuraksi mielenterveydeltään järkkyneet olivat voimalle immuuneja, mutta heidän kontolleen jäi sitten voimalta hengissä säästyneiden onnekkaiden tappaminen.

Pelottavuus on jopa itseni kaltaiselle helposti pelästyvälle todella alhaisella tasolla. Muutama säikäytys alussa ja sen jälkeen vain yhä tihenevää ärsytystä juonen aukkoja ja Sandra Bullockin puisevaa ja yksi-ilmeistä näyttelemistä kohtaan. En välittänyt kenenkään henkilöhahmon kohtalosta, korkeintaan lapsinäyttelijöiden luonnollisuus ihastutti. Jotenkin he olivat aidosti traumatisoituneen oloisia, olivathan he eläneet koko elämänsä pelon vallassa. Leffasta tuli jo alkuasetelmista mieleen umpisurkea Mark Wahlbergin ja Zooey Deschanelin tähdittämä The Happening, jota paremmaksi kuvittelin Bird Boxin väkisinkin yltävän. Mutta ei, ei yltänyt.

Loppuratkaisu oli pateettinen ja uusia kysymyksiä herättävä. Ei kaikkea todellakaan tarvitsekaan selittää ja pureskella valmiiksi katsojalle, sekin on raivostuttavaa, mutta olisi hyvä jos annettaisiin edes jonkinlaisia avaimia mysteerin selvittämiseen. Harmittaa, sillä tästäkin leffasta olisi voinut paremmalla käsikirjoituksella saada hyvän.

Ricky Gervais: Humanity

"We´re all going to die so we should have a laugh." 

Tätä Ricky Gervaisin stand up-performanssia on kehuttu ja ylistetty sen verran paljon, että pakkohan se oli katsastaa. Ja koska Ricky on siinä oma itsensä, ärsyttävyyksineen kaikkineen, pidin siitä kovasti.

En ehkä ihan osta kaikkia ylisanoja ja hehkutuksia mitä olen esityksestä lukenut, enkä nauranut maha kippurassa alusta loppuun niinkuin jotkut ovat kuuleman mukaan tehneet. Pikemminkin hymyilin ja ajoittain naureskelinkin Gervaisin osuville oivalluksille.

Olen tietysti aikoinani katsonut alkuperäisen The Officen ja pitänyt sitä loistavana sarjana, nauttinut jabeista joita Ricky on nakellut julkimoille houstaamissaan Golden Globe-gaaloissa ja niin edelleen. Erityisesti olen kuitenkin diggaillut Rickyn Twitter-presenssistä. Ensinnäkin hänellä on aivan ihana kissa, Ollie, jota hän postaa kuvia lähes päivittäin.😄 Lisäksi hän on mahtavan itseironinen eikä kaihda pilkata itseään yhtä julmasti kuin kaikkia muitakin. Mutta tärkein syy, miksi seuraan häntä somessa, on että hän kannattaa ja tuo esiin sellaisia teemoja, joilla itsellenikin on merkitystä, kuten eläimiin kohdistuvien julmuuksien (niinkuin trophy hunting tai ketunmetsästys) lopettaminen ja tieteelliset faktat vs. uskonnollinen fanaattisuus.

Myöskään Humanity-showssa näiden aiheiden esiin nostamista ei vältellä. Rickyn kasvoista voi nähdä aitoa tuskaa ja välittämistä, kun hän kertoo esim. kammottavasta Yulinin dog eating -festivaalista ja siihen liittyvästä koirien kiduttamisesta. Minusta on yksinkertaisesti loistavaa, että massiivista suosiota nauttiva koomikko käyttää vaikutusvaltaansa tällaisiin asioihin.

I should´ve left it. Olisi pitänyt jättää asia siihen. Tätä lausahdusta Ricky käyttää taajaan kuvaillessaan keskusteluja ja myrskyjä joihin hän on joutunut alkaessaan vängätä näennäisen itsestäänselvistä asioista tyyppien kanssa Twitterissä. Sananvaihdot joita hän on aikojen saatossa erinäisistä asioita käynyt, ovat hulvattomia. Selittelyynkin Ricky välillä sortuu. Saatuaan kovaa kritiikkiä transfobisuudesta pilkattuaan Caitlyn Jennerin ajotaitoja, kokee koomikkomme suurta tarvetta purkaa vitsi osiin ja selittää juurta jaksain miksi se EI ollut transfobinen. Tämä on aivan turhaa, olen sitä mieltä että huumori nyt vain on sellaista että toisille sitä ei tarvitse selittää ja toisille ei voi. Kaikkia ei voi miellyttää.

Ricy Gervais on nykyään megarikas Hampsteadissa asuva kartanonomistaja. Hän ei ole kuitenkaan unohtanut työväenluokkaisia juuriaan ja sitä, että saavutti menestyksen vasta nelikymppisenä. Tästäkin kahtalaisuudesta irtoaa monenlaisia sutkauksia ja itseironiaa. Lisäksi hänen koko perheensä ja sukunsa tuntuvat olevan melkoisia irvailijoita, ja heidänkin tekemisistään riittää kerrottavaa.  Kaiken kaikkiaan hyvä pläjäys on Humanity-show. Katsokaa ihmeessa muutkin. 👍

Sarjavertailua (Glitch vs. The Returned)

Vietin tyttäreni luona oikein leppoisan syyslomaviikon, jonka aikana oli mukava puuhastella kaikkea mitä normaalin työ/opiskeluarjen ja valtavien elämänmuutosten keskellä ei ole aikoihin ehtinyt.
Katsoimme mm. putkeen Netflixistä kaksi sarjaa jotka molemmat perustuvat ranskalaiseen Les Revenants-nimiseen tv-sarjaan.

Ensin tiirailimme aussiversion nimeltä Glitch, jota olikin mukava katsella jo pelkästään sen australialaisuuden takia. Turhan usein leffat ja sarjat joita katselee, ovat usa- tai brittituotantoja. Tämän kyseisen produktion down under -meininki ja ihanat australialaisaksentit tuntuivat hurmaavan tavallisuudesta poikkeavilta.

Mojovan rouhea meininki käynnistyi heti alkumetreiltä, kun syrjäisen Yoraana-nimisen pikkukaupungin hautausmaalla alkoi multaisia ruumiita kaivautua ylös haudoistaan. Seitsemän eri aikakausina kuollutta ihmistä heräsi henkiin elämänsä kunnossa mutta tajuamatta mitä oli tapahtunut. Paikalle ensimmäisenä saapunut poliisi James Hayes (Patrick Brammall) luulee että kyseessä ovat jonkinlaiset ryyppybileet, joiden aikana hautoja on tärvelty, mutta vietyään alastomana koikkelehtineen porukan paikallisen lääkärin Elishia McKellarin (Genevieve O´Reilly) luo terveysasemalle, alkaa totuus valjeta. Paljastuu että eräs haudasta nousseista on Jamesin kaksi vuotta sitten rintasyöpään kuollut vaimo Sarah.

Arvata saattaa, että tästä käynnistyykin melkoinen tapahtumasarja. Pidin siitä, ettei asioiden jokaista kulmaa tai syitä tapahtuneeseen kerrottu liian nopeasti, vaan vähä vähältä jokaisen ylösnousseen tarinaa kerittiin auki takaumien ja muistelmien muodossa. Erityisesti viihdyin Charlie Thompsonin, ensimmäisessä maailmansodassa taistelleen sotilaan tarinan mukana. Charlieta esittävä Sean Keenan on uskomattoman sopiva rooliinsa "vanhanaikaisen" herkänkomean ulkomuotonsa myötä. Ne silmät, huh!

Tarina jää ykköskauden lopussa mehevään cliffhangeriin, jonka takia haluan katsoa myös toisen seasonin, jahka se tiensä Netflixiin löytää. Voin suositella lämpimästi tätä sarjaa muillekin, vaikka se vähän outo ja viisto välillä onkin, heh.

Samantien perään katsoimme The Returned-sarjan, jonka premissi on sama kuin Glitchissä, kuolleet nousevat ylös pikkukaupungissa vuosien jälkeen. Tässä tapauksessa tarina oli melkoisen puhkikulunutta huttua yhdentekevine juonenkäänteineen ja epäkiinnostavine näyttelijöineen. Kukaan ei ollut erityisemmin yllättynyt, kun edesmenneitä omaisia ilmestyi takaisin kotikonnuille täysin muuttumattomina ja muutenkin reaktiot ylösnousemuksiin ja koko käsikirjoitus oli äärimmäisen epäuskottavaa. Keskiössä oli Winshipin perhe, jonka 16-vuotias koulubussionnettomuudessa 4 v. aikaisemmin kuollut tytär Camille (India Ennega) käveli täysissä pukeissa ja meikeissä takaisin kotiinsa tajuamatta mitä oli tapahtunut. Suunnattoman ärsyttävää oli esimerkiksi se, että Camillen kaksoissiskoa Lenaa esitti takaumissa India kaksoisroolissa, mutta nykyhetken tarinaan oli vaihtunut aivan eri näyttelijä, joka oli täysin erinäköinen. Se teki tarinan seuraamisesta kohtalaisen vaikeaa ensialkuun.

Muidenkin ylösnousseiden tarinat olivat huomattavasti aussiversiota vesitetympiä ja tylsempiä. Niistä ei jää liiemmälti jälkipolville kerrottavaa. Tämä kökkö kyhäelmä ei saanut toista tuotantokautta ja hyvä niin. Sen ensimmäisenkin katsomisessa oli täysi työ, enkä suosittele tätä kenellekään.

OITNB

Olihan se taas melkoista vuoristorataa, Orange is the new Black -sarjan 5. kausi. Edellinen kausi loppui niin sekavissa ja surullisissa tunnelmissa Pousseyn (Samira Wiley) traagiseen kuolemaan ja yhtäkkiseen kapinatilanteeseen, että Litchfieldin naiset ansaitsivatkin vähän ns. "vaihtaa vapaalle." (Pousseyn hymy suoraan katsojalle edellisen kauden loppujaksossa oli kenties riipaisevin hetki mitä ikinä olen tv-hahmon kohdalla kokenut 😭) 

Tosiaankin, suosikkinaisvankilamme asukit pääsivät yhtäkkiä vartijoiden niskan päälle päästyään käsiksi erään vartijan aseeseen. Kun osat vaihtuivat vankien ja vartijoiden kesken, syntyi tietysti tukuttain mielenkiintoisia tilanteita ympäri vankilaa ja sen vaihtelevaa henkilögalleriaa. Koko kausi keskittyy näyttämään mitä muutaman kapinapäivän aikana tapahtuu, ja miten eri tavoin kukin vanki tilanteeseen reagoi. 

Vankilan sietämättömät olot ovat saaneet osan vangeista melkoisen kostomentaliteetin valtaan joten vartijoita siis rääkätään ja simputetaan huolella, vankilanjohtaja Caputosta puhumattakaan. Katsojana on osan aikaa vankien puolella, osan aikaa taas päivittelee minkälaisia psykopaatteja joistakin tyypeistä kehkeytyy, kun he pääsevät vallankahvaan edes hetkeksi. 

Taystee (Danielle Brooks) yrittää nähdä asioita kauaskantoisemmin, vaikka onkin sekaisin surusta menetettyään parhaan ystävänsä Pousseyn. Hän näkee kapinan mahdollisuutena neuvotella vankilan oloista ja resursseista, ja ottaakin johtavan roolin vuoropuhelussa päättäjien kanssa. Päästyään käsiksi vankilan tilitietoihin ja muihin virallisiin papereihin, hän on nähnyt kuinka väärin vankien koulutukseen, terveydenhuoltoon ja ravitsemukseen tarkoitettuja varoja on käytetty, ja näitä faktoja hyväksikäyttäen hän pääseekin neuvotteluissa hyvin eteenpäin. 

Osa porukasta ottaa kapinan hyvänä tilaisuutena bilettää, riehua ja vetää pää sekaisin, kun taas osa vetäytyy hylättyyn uima-allasosastoon johon vanha kunnon Frieda on saanut tehtyä itselleen varsinaisen survival-luolan. Vankilan viralliset bimbot Flaca ja Maritza saavuttavat somejulkisuutta (ja yhteislempinimen Flaritza :D ) älypuhelimien avulla, mutta Crazy Eyes ahdistuu suunnattomasti kun rajoitukset ja säännöt poistuvat. Big Boo saa kokea romanssin, joka tosin ei pääty hyvin 😁, Lorna ei olekaan ehkä niin "loca" kuin kaikki ovat kuvitelleet ja Piper ja Alex ottavat askeleen eteenpäin suhteessaan.

Piscatella, kenties vankilan sadistisin vartija, aiheuttaa karmivia tilanteita yrittäessään ottaa luulot pois Rediltä (Kate Mulgrew) ja kumppaneilta, mutta voidaan kai sanoa että poeettinen oikeus tapahtuu hänen kohtalossaan. Vankilan ja sen asukkien kohtalo jääkin sitten arvailujen ja seuraavan kauden varaan, sillä lopun rynnäkössä jäädään taas tilanteeseen joka johtaa Litchfieldin toivottavasti ihan uusiin kuvioihin. Kaiken kaikkiaan pidän tätä kautta yhtenä OINTB:n parhaista, jos ei parhaana. Erittäin suurella mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavalla kaudella on tulossa. 

Grimm

Juhannus tuli vietettyä todella rauhallisissa merkeissä pitkittyneestä flunssasta johtuen, joten oli aikaa lukea useampaakin opusta yhtäaikaa ja katsella välillä telkkuakin. Olemme vastikään löytäneet mieheni kanssa  HBO Nordicilla ja Netflixissä esitettävän Grimm-sarjan, joka on pyörinyt ihan normikanavillakin Suomessa, mutta jostain syystä se ei ole kiinnostanut aiemmin. Ja ihan hyvä niin, onpahan nyt sitten töllötettävää taas pidemmäksi aikaa ja saa seurata kaikki viisi tuotantokautta alusta loppuun. Sarja on ottanut löyhästi osviittaa Grimmin veljesten saduista, ( joista tyttäreni muuten bloggaa täällä 😊 ) mutta konteksti on täysin nykyaikaa ja meininki uudenlaista.

Grimm kertoo Portlandilaisesta murharyhmän etsivä Nick Burkhardtista, jolla on elämä mallillaan. Kotona on kaunis eläinlääkärinä toimiva tyttöystävä Juliette (Elizabeth Tulloch), töissä työpari Hank Griffin (Russel Hornsby) , jonka kanssa hommat luistavat mainiosti. Nickin vanhemmat ovat kuolleet autokolarissa hänen ollessaan pieni poika, ja sen jälkeen hänestä piti huolta Marie-täti, joka nyt yhtäkkiä ilmaantuu Portlandiin vakavasti sairaana.

Nick on huomannut omituisia tapahtumia ympäristössään, ja epäilee olevansa tulossa hulluksi; ihmiset näyttäytyvät hänelle välillä välähdyksenomaisesti mitä kaameampina hirviöinä. Marie-täti ehtii ennen kuolemaansa kertoa Nickille mistä on kysymys, Nick on ikiaikaista Grimmien sukua, ja he kykenevät havaitsemaan Weseneitä, ihmisiä jotka ovat sisimmässään esim. ihmissusia tai muita tarujen hahmoja.  Tavalliset ihmiset eivät Weseneitä näe, jos nämä eivät sitä nimenomaisesti halua, mutta Grimmit näkevät niitä esim. niiden stressaantuessa tai hermostuessa.

Grimmit ovat historian aikana taistelleet Weseneitä vastaan, ja Marie-tädin perintönä Nickille jääkin asuntovaunullinen kirjoja, aseita, piirroksia ja muuta tietoutta jota käyttää hyväkseen tässä uudessa ja odottamattomassa tilanteessa. Nick ei halua olla perinteinen Weseneiden metsästäjä, ja tutustuessaan Monroeen (Silas Weir Mitchell) joka on todellisuudessa blutbad eli ihmissusi, mutta on päättänyt elää ilman verenvuodatusta ihmisten joukossa, hän haluaa ystävystyä tämän kanssa. Monroesta tuleekin Nickille henkireikä, ainoa jonka kanssa hän voi keskustella pimeyden voimista ja niiden ilmenemismuodoista.

Ensimmäinen kausi on aika kevyt ja välillä hauskakin hirviöistä huolimatta. Nick on kertakaikkiaan hurmaava, komea ja miellyttävä vastahakoinen sankari joka ottaa uuden roolinsa todella urheasti vastaan vaikka se tarkoittaakin sitä ettei hän voi enää yhtä vapautuneesti kommunikoida tyttöystävän tai työparin kanssa, vaan joutuu elämään jossain mielessä kaksoiselämää. Hahmojen ja hirviöiden kavalkadi tuntuu olevan loppumaton, lähes joka jaksossa saa tutustua uudenlaiseen Weseniin. 

Toinen kausi, jota olemme nyt katsomassa, on tunnelmaltaan jo aavistuksen verran synkempi ja tummempi. Ilmenee että on olemassa seitsemän kuninkaallista sukua, jotka hallitsevat Weseneitä ja haluavat päästä Grimmeistä tietysti eroon hinnalla millä hyvänsä. Tilannetta ei helpota se, että poliisilaitoksen päällikkö Sean Renard (Sasha Roiz) kuuluu näihin kuninkaallisiin Nickin tietämättä.
Mielenkiinnolla jatkamme seuraamista. 

Van Helsing

Tulipas ukkokullan kanssa vaihteeksi töllötettyä Netflixiä, katsoimme lähestulkoon putkeen viime vuonna ilmestyneen Van Helsing-sarjan ensimmäisen tuotantokauden. (13 jaksoa) Meille on tullut tavaksi aika randomisti valita suoratoistopalveluista sarjoja, joista joihinkin jää koukkuun ja ne tulee katsottua alusta loppuun. Tämän kyseisen sarjan lähtökohta tuntui ensin hiukan aikaisemmin nähdyltä, mutta sitten tarina ja toiminta veivät mukanaan. 

Vanessa "Van" Helsing on vanhan kunnon vampyyrinmetsästäjä Abraham Van Helsingin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, ja hänen taidoillaan ja mystisillä ominaisuuksillaan onkin käyttöä kun zombien kaltaiset vampyyrit ovat vallanneet maailman.
Vanessa herää koomasta kolmen vuoden jälkeen tilanteeseen, jossa koko yhteiskunta on romahtanut ja ihmiset yrittävät kaikin keinoin pyristellä valtaa pitäviä verenimijöitä vastaan. Päällimmäisenä tavoitteena Vanessalla (Kelly Overtone) on löytää kadonnut tyttärensä Dylan, mutta myös käyttää verenperintönä saamiaan kykyjä vampyyrien nujertamiseen.

Ei voi välttyä vertaamasta sarjaa Walking Deadin meininkeihin, varsinkin kun tämän sarjan vampyyrit eivät todellakaan ole mitään ihmismäisiä herrasmiehiä- ja naisia, vaan todella zombienoloisia ärhäköitä irvistelijöitä ja petoja. Sarjan keskiössä on WD:n tapaan myös ihmisporukka, joka lähtee liikkeelle tukikohdastaan marssimaan pitkin metsiä ja pölyisiä teitä miekat taisteluvalmiudessa, vaaran vaaniessa koko ajan kintereillä. Päähenkilöitä kuolee yllättävissä tilanteissa aika rivakkaan tahtiin ja tyyppien taustalta paljastuu melkoisia yllätyksiä. Molemmat sarjat perustuvat niin ikään sarjakuviin. 

Mutta eroavaisuuksiakin löytyi siinä määrin, ettei ihan rip off-tunnetta tullut, ja pidin paljon päähenkilö Vanessasta. Loppujaksoja kohti hänestä alkoi kuoriutua sellainen taistelija-bitch, että vampyyrit olivat pikkuhiljaa helisemässä. Naispuolisia actionsankareita ei ole muutenkaan koskaan liikaa!  Olin myös iloinen nähdessäni taas Hell on Wheels-sarjasta tutun the Sweden eli Christopher Heyerdahlin tositoimissa. Sarjasta on myös tulossa toinen tuotantokausi, jonka varmastikin katsomme jahka se Netflixiin putkahtaa. Katsokaa ihmeessä muutkin, jos haluatte laittaa aivot välillä narikkaan. (ja kukapa ei haluaisi, heh)