The Witcher -tv-sarja

Tulihan se katsastettua, ehkä tämän hetken hypetetyin fantasiasarja heti Game of Thronesin jälkeen. Oliko se kaiken hehkutuksen arvoinen, mene ja tiedä, mutta aion kyllä katsoa toisenkin tuotantokauden jahka se Netflixiin saapuu. :)
    

  

The Witcherin päähenkilö on Geralt Rivialainen (Henry Cavill), yliluonnollisia(kin) kykyjä omaava hirviönmetsästäjä, jonka miekankäyttötaidot ovat käsittämättömät. Noiturin hankkiessa elantoaan surmaamalla monenlaisia myyttisiä hirviöitä, hänen kohtalonsa kietoutuu nuoreen prinsessa Cirillaan (Freya Allan) ja kuvankauniiseen velho Yennefer Vengerbergiläiseen (Anya Chalotra). Keskeisenä teemana sarjassa on myöskin Nilfgaardin keisarikunnan hyökkääminen Cintran kuningaskuntaan, jossa kuningattarena valtaa pitää Cirillan isoäiti Calanthe. 

En ole lukenut Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaa, johon sarja perustuu, ja uskon että siitä oli sekä hyötyä että haittaa katselukokemukselle. Ilman lukukokemukseen perustuvia mielikuvia sai uppoutua sarjaan vailla ennakko-odotuksia vaikkapa päähenkilöiden ulkonäköä kohtaan. Toisaalta, kun The Witcherin keskiaikainen fantasiamaailma ei ollut ennestään tuttu, oli hiukan vaikeaa hahmottaa sen sääntöjä, kuninkaallisia perheitä, olentoja, magiikkaa ja kaikkea mitä siihen liittyi. Ainakin ensi alkuun. Omasta mielestäni sarja paransi juoksuaan loppua kohden, ja lopussa tunsi olevansa kartalla kaikesta mitä oli tapahtunut.

Uskon että oli myös käsikirjoittajien tarkoitus antaa katsojille mahdollisuus päätellä asioita itse, eikä pureskella kaikkea valmiiksi. Eri aikatasoissa hyppelehtivä kerronta hämmensi välillä, mutta lisäsi omalla tavallaan myös mielenkiintoa tapahtumia kohtaan. Joissakin kohdissa tuntui, että mutkia vedettiin turhan suoriksi selittämättä mitään, mutta monesti massiivisiin romaaneihin perustuvat tv-sarjat eivät vain pysty ottamaan ruudulle kaikkea mitä kirjoissa on, esim. tuotannollisista /taloudellisista syistä.

Henry Cavill kannattelee koko sarjaa vangitsevalla olemuksellaan. Valkoiset hiukset, kullankeltaiset silmät ja veistoksellinen keho luovat raamit Noiturille, jonka ei pitäisi tuntea mitään, jonka olisi ehkä helpompi elää raadollisessa maailmassaan tuntematta mitään, mutta monenlaiset tapahtumat ja valinnat, joiden eteen hän joutuu, saavat hänen turtuneen sydämensä heräämään henkiin. Synkeän matalalla äänellä murahteleva Geralt äksyilee varsinkin alussa jopa koomisuuden rajamailla, mutta tarinan edetessä Cavill tuo hahmoon syvyyttä ja saa katsojan välittämään hänen kohtalostaan. Toki älykäs Noituri on välillä ihan tarkoituksella sarkastinen. ;D

Huomaa, että Cavill todellakin halusi tämän roolin ja jätti muut 207 koekuvattua näyttelijää lehdelle soittelemaan. Miekkailukohtaukset ovat taidetta, niin kauniisti koreografioituja ja sulavia että voi vain aavistella työn määrää, joka niiden takana on. The Witcherin maailma on synkkä ja raaka, ihmisten ja muiden olentojen henki on löyhässä, mutta henkeäsalpaavan kauniit maisemat ja hauskat sivuhahmot, kuten trubaduuri Jaskier (Joey Batey), joka tunkee Geraltin seuraan puoliväkisin, tuovat tarinaan kaivattua keveyttä. 

Game of Thronesiin tätä sarjaa ei kannata vertailla, kyseessä on kuitenkin kaksi niin erilaista sarjaa erilaisine painotuksineen. Toki monikymmenmiljoonainen budjetti on antanut mahdollisuuden luoda todella huikeita lavastuksia, puvustuksia ja erikoistehosteita joiden olemassaolosta voi vain katsojana olla kiitollinen. Odotukset toista tuotantokautta kohtaan ovat nyt kovat. 

Ikuisesti, siskoni

Gummerus, 2019. 471 s.

Mitä jos voisit elää ikuisesti? 

Ikiaikainen toive, joka näyttäytyy kenties suurena onnenpotkuna, toiveita herättävänä mahdollisuutena saavuttaa elämässä mitä haluaa, kun aika ei olisi rajoitteena. Pysyä loputtomasti nuorena ja kauniina, mikä fantastinen taivaan lahja se olisikaan.

Vai olisiko?

Muun muassa tätä perustavanlaatuista kysymystä käsittelee Katri Alatalon kelttiläisfantasia Ikuisesti, siskoni. 

Tarinaa kuljettaa Caitriona, joka kulkee ympäri Andughanin maata druidina, parantajana ja elämän varjelijana. Mukana vaeltaa Gilly, oppilas jolla on sisällään valtavia myyttisiä voimia. He saapuvat pääkäupunki Dun Eirichiin, jonka on vallannut pelottava ruttotauti, varjokuolema. Caitrionan ja Gillyn parantajanlahjat käyvät ajan myötä selväksi myös hallitsija Aeghall Tulilinnulle, ja lisäksi äärimmäisiin tekoihin valmis Aeghall saa selville Caitrionan pitkään varjeleman salaisuuden.

He kävelevät labyrinttiin, syveneviin varjoihin, karkeiden tummanharmaiden kivien sekaan, ja ulkopuolelle jää tuuli, lehdon tuoksut, koko muu maailma. Kun Cat hengittää, hän hengittää kivien ikuista, kolkkoa, silti lämmintä tuoksua.

Kirjan toisessa aikatasossa käydään läpi Caitrionan nuoruutta perheensä ja pikkusiskonsa Doilidhin kanssa. Siskokset huomaavat kotinsa lähellä sijaitsevien kivipaasien vetävän heitä oudosti puoleensa, ja lopulta kuulevat druidijumalien puhuvan heille kivien kautta. Tapahtumat seuraavat toistaan, ja synkkä petos saa lopulta jumalat langettamaan Caitrionan ylle koettelemuksen, jonka painolastia hän ei aluksi edes tajua. Kirouksen myötä Caitriona on kuolematon.

Tämä on tietysti loistava ase taistelijalle ja soturille, samhnaille, joka Caitrionasta kehkeytyy vuosien myötä. Toisaalta aikojen kuluminen näyttää hänelle, kuinka raskasta onkaan olla ikuisesti nuori. Vuodet vierivät, ystävät, perhe ja rakastetut vanhenevat ja kuolevat, mutta Cat jatkaa elämäänsä, häneen eivät pysty luodit, miekat eikä tuli. Sielua painava raskas syyllisyys ei hellitä otettaan, vaikka kuinka yrittäisi sovittaa syntejään tai painaa ne taka-alalle mielessään. Aika kiertää kehää, kaikki, mikä on tapahtunut, tapahtuu uudelleen, siltä ainakin vaikuttaa. Voiko Caitriona saada koskaan sovitusta ja mielenrauhaa?

Ikuisesti, siskoni on tyylipuhdas genrensä edustaja ja uskomattoman kauniilla ja soljuvalla kielellä kerrottu. Keskiaikaiseen kelttiläismaailmaan uppoutuu huomaamattaan täysin, ja kirjan unenomainen tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa. Rakastin kirjan henkilöiden ja paikkojen vanhahtavia, teemaan sopivia nimiä; Giorsal, Peadrus, Cagair, Luadh.  Tämä teos kääntyisi mielestäni loistavasti myös eeppiseksi elokuvaksi tai tv-sarjaksi. Hieno lukukokemus ja kirjailija, jonka muuhunkin tuotantoon tekee mieli tutustua tämän jälkeen. Isot suositukset!

The Shape of Water

Joskus, ihan odottamatta törmäät elokuvaan, jollaista et ehkä olisi kuvitellut meneväsi katsomaan, mutta kun menet, rakastut siihen ihan täydellisesti.

The Shape of Water on juuri sellainen elokuva. Kotikulmillani sijaitseva EU:n pohjoisin elokuvateatteri, ihana ja tunnelmallinen Aslak mainosti sivuillaan Facebookissa yhden illan näytäntöä kyseisestä leffasta, ja jokin etiäinen kutkutti mielenpohjalla sen verran vahvasti, että houkuttelin serkkutytön mukaan ja kävimme katsomassa tuon Golden Globejakin kahmineen tuotoksen.

Monesti on niin, että jos ihastut johonkin kirjaan tai elokuvaan, jokin siinä resonoi senhetkiseen elämäntilanteeseesi ja pystyt samaistumaan tunteisiin joita protagonistit kokevat. Tuo eriskummallinen, visuaalisesti näyttävä, värikäs ja sentimentaalinen rakkaustarina iski suoraan sydämeeni sellaisella voimalla, että harvoin niin käy.

Tarinan lähtökohta on mykän siivoojanaisen Elisan (Sally Hawkins) elämän mullistava kokemus, hän rakastuu työpaikalleen huippusalaiseen tutkimuslaitokseen tuotuun vesiolentoon, joka on kuin puoliksi kala, puoliksi mies. Aikakausi on vainoharhainen ja kylmän sodan riivaama 60-luku, ja laboratorio haluaa turvallisuuspäällikkö Richard Stricklandin (Michael Shannon) johdolla tappaa olennon ja tutkia sen sisukset saadakseen luontokappaleen salaisuudet selville, mutta Elisa ryhtyy pelastustoimiin työtoverinsa Zeldan (Octavia Spencer) ja naapurinsa Gilesin (Richard Jenkins) kanssa.

The Shape of Water on täynnä loistavia näyttelijäsuorituksia, aivan kärjessä tietysti pääpari Sally Hawkins ja käsittämättömän uskottavan amfibihahmon tekevä Doug Jones. Kumpikaan hahmoista ei pysty puhumaan, mutta silti heidän tunteensa ja rakkautensa tulevat käsinkosketeltavan selviksi ja heidän mukanaan myötäelää jokaisen käänteen ja jännitysmomentin.

Sivuosarooleissa on myös kertakaikkisen sydäntäsärkeviä suorituksia, kuten Mullan alla- sarjasta tutun Richard Jenkinsin Giles, joka Sallyn parhaana ystävänä joutuu tapahtumien pyörteisiin mukaan. Oli myös miellyttävä yllätys nähdä eräästä lempisarjastani Boardwalk Empirestä tutut Michael Shannon ja Michael Stuhlbarg jälleen yhdessä.

Lavastus on upeaa, 60-luku herää henkiin silmien edessä väreineen ja tunnelmineen. Kauneus ja väkivalta, hyvyys ja raakuus vuorottelevat tarinan keskiössä. Ohjaaja Guillermo del Toro on onnistunut luomaan vaikuttavan elokuvaelämyksen, joka kiidättää katsojaa tunnelmasta ja tyylilajista toiseeen taian hetkeksikään särkymättä. Suosittelen tätä ihmeellistä aikuisten satua kaikille riipaisevista elokuvaelämyksistä kiinnostuneille.