The Witcher -tv-sarja

Tulihan se katsastettua, ehkä tämän hetken hypetetyin fantasiasarja heti Game of Thronesin jälkeen. Oliko se kaiken hehkutuksen arvoinen, mene ja tiedä, mutta aion kyllä katsoa toisenkin tuotantokauden jahka se Netflixiin saapuu. :)
    

  

The Witcherin päähenkilö on Geralt Rivialainen (Henry Cavill), yliluonnollisia(kin) kykyjä omaava hirviönmetsästäjä, jonka miekankäyttötaidot ovat käsittämättömät. Noiturin hankkiessa elantoaan surmaamalla monenlaisia myyttisiä hirviöitä, hänen kohtalonsa kietoutuu nuoreen prinsessa Cirillaan (Freya Allan) ja kuvankauniiseen velho Yennefer Vengerbergiläiseen (Anya Chalotra). Keskeisenä teemana sarjassa on myöskin Nilfgaardin keisarikunnan hyökkääminen Cintran kuningaskuntaan, jossa kuningattarena valtaa pitää Cirillan isoäiti Calanthe. 

En ole lukenut Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaa, johon sarja perustuu, ja uskon että siitä oli sekä hyötyä että haittaa katselukokemukselle. Ilman lukukokemukseen perustuvia mielikuvia sai uppoutua sarjaan vailla ennakko-odotuksia vaikkapa päähenkilöiden ulkonäköä kohtaan. Toisaalta, kun The Witcherin keskiaikainen fantasiamaailma ei ollut ennestään tuttu, oli hiukan vaikeaa hahmottaa sen sääntöjä, kuninkaallisia perheitä, olentoja, magiikkaa ja kaikkea mitä siihen liittyi. Ainakin ensi alkuun. Omasta mielestäni sarja paransi juoksuaan loppua kohden, ja lopussa tunsi olevansa kartalla kaikesta mitä oli tapahtunut.

Uskon että oli myös käsikirjoittajien tarkoitus antaa katsojille mahdollisuus päätellä asioita itse, eikä pureskella kaikkea valmiiksi. Eri aikatasoissa hyppelehtivä kerronta hämmensi välillä, mutta lisäsi omalla tavallaan myös mielenkiintoa tapahtumia kohtaan. Joissakin kohdissa tuntui, että mutkia vedettiin turhan suoriksi selittämättä mitään, mutta monesti massiivisiin romaaneihin perustuvat tv-sarjat eivät vain pysty ottamaan ruudulle kaikkea mitä kirjoissa on, esim. tuotannollisista /taloudellisista syistä.

Henry Cavill kannattelee koko sarjaa vangitsevalla olemuksellaan. Valkoiset hiukset, kullankeltaiset silmät ja veistoksellinen keho luovat raamit Noiturille, jonka ei pitäisi tuntea mitään, jonka olisi ehkä helpompi elää raadollisessa maailmassaan tuntematta mitään, mutta monenlaiset tapahtumat ja valinnat, joiden eteen hän joutuu, saavat hänen turtuneen sydämensä heräämään henkiin. Synkeän matalalla äänellä murahteleva Geralt äksyilee varsinkin alussa jopa koomisuuden rajamailla, mutta tarinan edetessä Cavill tuo hahmoon syvyyttä ja saa katsojan välittämään hänen kohtalostaan. Toki älykäs Noituri on välillä ihan tarkoituksella sarkastinen. ;D

Huomaa, että Cavill todellakin halusi tämän roolin ja jätti muut 207 koekuvattua näyttelijää lehdelle soittelemaan. Miekkailukohtaukset ovat taidetta, niin kauniisti koreografioituja ja sulavia että voi vain aavistella työn määrää, joka niiden takana on. The Witcherin maailma on synkkä ja raaka, ihmisten ja muiden olentojen henki on löyhässä, mutta henkeäsalpaavan kauniit maisemat ja hauskat sivuhahmot, kuten trubaduuri Jaskier (Joey Batey), joka tunkee Geraltin seuraan puoliväkisin, tuovat tarinaan kaivattua keveyttä. 

Game of Thronesiin tätä sarjaa ei kannata vertailla, kyseessä on kuitenkin kaksi niin erilaista sarjaa erilaisine painotuksineen. Toki monikymmenmiljoonainen budjetti on antanut mahdollisuuden luoda todella huikeita lavastuksia, puvustuksia ja erikoistehosteita joiden olemassaolosta voi vain katsojana olla kiitollinen. Odotukset toista tuotantokautta kohtaan ovat nyt kovat. 

The Resident

Onko kukaan muu koukuttunut tähän mainioon sairaalasarjaan, jota vähän myöhäisheränneenä olen nyt alkanut seurata? Jotenkin The Resident (Fox, 2018) oli mennyt ohi minulta aiemmin, ennen kuin aloin suvun WhatsApp-ryhmässä kyselemään ehdotuksia hyvistä tv-sarjoista joita voisi seurata suoratoistopalveluista. Sieltä annettiin monenmoista kelpo vinkkiä, joista suurimman osan olin jo tietysti nähnyt. 😅 (Tuntuu, että sitä on jo katsonut esim. koko Netflixin etuperin ja takaperin...huoh.) Kuitenkin katsastaessani millainen tämä kyseinen sarja voisi olla, innostuin huomatessani että pääosassa on Matt Czuchry, joka on näytellyt ainakin kahdessa lempisarjoistani, Gilmoren tytöissä ja Good Wifessä.

Tämä Ruutu-palvelussa nähtävä sarja kertoo Chastain Memorial-sairaalan hektisestä arjesta, johon ensimmäisessä jaksossa sukeltaa nuori erikoistuva ja idealistinen lääkäri Devon Pravesh (Manish Dayal). Hän saa ohjaajakseen tinkimättömän, mutta lääkärinä ja diagnostikkona loistavan Conrad Hawkinsin (Matt Czuchry). Conrad on tottunut tiukkoihin paikkoihin toimiessaan aiemmin lääkärinä sotatoimialueella, ja tiukkoja paikkoja riittää myös tässä sairaalassa, jossa ensiapupolilla hoidetaan akuuttitapauksia ja leikkaussaleissa tehdään mitä vaativimpia kirurgisia operaatioita.

Olen tykännyt katsoa sairaalasarjoja jo 90-luvun Teho-osastosta ja Chicagon lääkäreistä lähtien, ja sitten ovat olleet tietysti myös Greyn anatomia, House ja monta muuta. Draamaa, elämän ja kuoleman kysymyksiä, romansseja, ihmeparantumisia, traagisia kohtaloita...onko parempaa ympäristöä kaikkeen tähän kuin sairaala? The Resident marssittaa näyttelijäkaartissaan esiin hämmästyttävän määrän muista sarjoista tuttuja kasvoja, kuten sairaanhoitaja Nic Neviniä esittävä Emily VanCamp (Kosto, Everwood), sairaalan pääkirurgia-ja pahista esittävä Bruce Greenwood ( American Crime Story ja  about 100 muuta elokuvaa/sarjaa), Frasierin Daphnena tutuksi tullut Jane Leeves, Providence-sarjan Melina Kanakaredes ja jopa The Cosby Shown Theo eli Malcolm-Jamal Warner, muutaman mainitakseni.

Sarja nostaa keskiöön Yhdysvaltojen rikkinäisen terveydenhuoltojärjestelmän ja sen karut seuraukset yksittäisille ihmisille. En haluaisi olla henkilö ilman sairausvakuutusta Amerikassa, jossa ilmaisklinikat eivät ole todellakaan kaikkien saavutettavissa. Chastain Memorialin lääkärit pyrkivät tekemään kuitenkin kaikkensa pelastaakseen mahdollisimman monta ihmishenkeä, jopa väliin harhauttaen voittoa tavoittelevaa johtokuntaa ja pomoja. Koukuttavia juonenkäänteitä ja vauhtia sarjassa piisaa siihen malliin, että pari ensimmäistä kautta tuli katsottua pikavauhtia, ja nyt sitten edetäänkin jo jakso viikossa -tahdilla uutta kolmatta kautta.

Mistä sairaalasarjoista te olette tykänneet eniten, olisi kiva kuulla. :)

Unbelievable

Tositapahtumiin perustuva 8-osainen Netflix-draama tuo esille kaikessa raadollisuudessaan sen, minkälaista on olla raiskauksen uhri, jota ei uskota.

" Kukaan ei tullut hänen kanssaan oikeuteen sinä päivänä, paitsi hänen julkinen oikeusavustajansa."
Näillä sanoilla alkaa vavahduttava Pulizer-palkittu artikkeli, jonka muistan lukeneeni jo taannoin, ja ajatelleeni silloin, kuinka järkyttäviä asioita ihminen voikaan joutua kokemaan systeemin rattaissa. Unbelievable (Epäuskottava, 2019)  mukailee artikkelin kuvaamia tapahtumia lähes täydellisesti, tuoden mukanaan myös omia näkökulmia asiaan.

Sarja näyttää aluksi kuinka nuori Marie Adler (Kaitlyn Dever) on päässyt vihdoinkin parempaan vaiheeseen elämässään rankkojen sijaisperhevuosien ja siellä tapahtuneiden kaltoinkohtelujen ja hyväksikäyttöjen jälkeen. Hänellä on tukiasunto yhteisössä, joissa nuorista huolehditaan useamman ohjaajan voimin, työpaikka, ystäviä, ajokortti tuloillaan ja tulevaisuus näyttäytyy kaikin puolin positiivisena. 

Sitten kauhein tapahtuu, naamiomies tunkeutuu yölllä hänen asuntoonsa ja raiskaa hänet veitsellä uhaten. Yhteisö ja aiemmat sijaisperheiden äidit ovat Marien vankkana tukena ja tapahtuneesta käynnistetään poliisitutkinta. Tästä eteenpäin kaikki kääntyykin jonkinlaiseksi kammottavaksi spiraaliksi joka vie Marien elämän täysin pois raiteiltaan. Kuulusteluja jatketaan loputtomiin, Marie saa yhä uudelleen selittää karmeat tapahtumat niin yksityiskohtaisesti kuin suinkin kykenee, vaikka onkin tapahtuneesta täysin shokissa. 

Jostain syystä Marien kertomusta ei pidetäkään uskottavana. Dna-jälkiä tai muita todisteita löytyy liian vähän. Marien kerronnassa nähdään epäjohdonmukaisuuksia. Hänen reaktioitaan ei pidetä normaaleina. Tyttö on sekä sijaisäitien että etsivien mielestä liian rauhallinen ja koko tarina tuntuu heistä kuin jostain elokuvasta vedetyltä. Joten etsivät (keski-ikäisiä miehiä molemmat, by the way) alkavat viedä kuulusteluja ihan eri suuntaan, he haluavat että Marie tunnustaa valehdelleensa. Ja viimein, ihan loppuun ajettuna ja haluten päästä eroon koko jutusta, Marie tekeekin juuri niin. 

Seuraamukset ovat Marielle täysin kohtuuttomat, tapauksesta tehdään julkinen ja hänet vedetään oikeuteen perättömän rikosilmoituksen tekemisestä. Tämän seurauksena Marie menettää käytännössä kaiken, asuntonsa, työpaikkansa, ystävänsä ja maineensa. Vihapuhelut ja -viestit alkavat tulvia herkän tytön puhelimeen, ja pian Marie alkaa harkita itsemurhaa.

Sitten ajassa hypätään 3 vuotta eteenpäin ja aletaan seurata ihan toisenlaista poliisintyötä kuin Marien tapauksessa nähtiin. Kaksi etsivää, Karen Duvall (Merritt Wever) ja Grace Rasmussen (Toni Collette) selvittävät eri tahoilla Yhdysvaltoja raiskaustapauksia, jotka osoittautuvat hämmentävän samankaltaisiksi, naamiomies murtautuu yksinasuvien naisten koteihin ja raiskaa heitä tuntikausia, jättäen kuitenkin jälkeensä uskomattoman vähän dna-todisteita.

Tutkimusten yhdistyttyä seuraa sarjaraiskaajan jahti, joka hakee vertaistaan. Käsittämättömällä tarmolla ja intensiteetillä tapaukseen paneutuvat Duvall ja Rasmussen osoittavat, millaista on, kun naisten kertomukset raiskauksista otetaan tosissaan ja uhrien kokemuksiin suhtaudutaan kunnioittaen ja ymmärtäen. Esimerkiksi uhri, joka hymyillen kertoo kokemastaan uskomattomalla pikkutarkkuudella, otetaan yhtä vakavasti kuin toinen, joka haistattelee poliiseille ja haukkuu heidät alimpaan maanrakoon. Ymmärretään, että jokaisella on oma tapansa reagoida järkyttäviinkin asioihin, eikä mikään niistä ole se ainoa oikea. 

Pääosissa naiskolmikko loistaa. Jokainen tuo herkällä näyttelijäntyöllä lihaa rooliensa luiden ympärille niin, että hahmoista kasvaa kokonaisia, ristiriitaisia persoonia. Rakastin Merritt Weveriä jo Nurse Jackien hulvattomana hoitajana, ja rakastan häntä tässä vielä enemmän. Miten uskottava ja luonnollinen hän onkaan Duvallina, toki hänelle annettiin kenties kiitollisempi rooli etsiväparin untuvikkona, Colletten kovaksikeitetympi Rasmussen saa laukoa ankaria totuuksia nuoremmalle työtoverilleen, mutta lopulta nähdään että hänenkin sisällään sykkii hellä ja lämmin sydän. 

Pääentiteetteinä sarjassa voi pitää myös Yhdysvaltojen poliisilaitosta ja oikeusjärjestelmää. Naisiin kohdistuvia raiskauksia kohdellaan toisen luokan rikoksina, ja tutkinnan alla on aina myös uhrin uskottavuus. Miksi raiskausten uhreja syytetään valehtelusta, kun vaikka ryöstön uhreille niin ei tehdä koskaan? Hienosti tuodaan myös esiin valtavat luvut poliisien parissa esiintyvästä perheväkivallasta ja sen peittelystä. Itse raiskaajan jahti on varsinaista palapeliä, kuukausia kestävää pikkutarkkaa työtä, joka vaatii tutkijoilta kovia uhrauksia myös yksityiselämässä.

Niin rankkaa katsottavaa kuin tämä sarja onkin, suosittelen sen katsomista kaikille. Jollain tapaa se oli loppujen lopuksi puhdistava ja kohottava kokemus, ensin särkee sydämen ja sitten korjaa sen. Se tuo mukanaan toivon siitä, että MeToo-liikkeen tuella sukupuolittunut väkivalta aletaan ottaa yhä vakavammin eikä oikeutta olisi enää niin vaikeaa saada. 

Chernobyl

Vuonna 1986 tapahtui kaikenlaista, joka ylitti uutiskynnyksen ja jäi mieleen jopa yläastetta aloittelevalle varhaisteinille.
Halleyn komeettaa tirkisteltiin tummalta talvitaivaalta, tulisihan se näkyviin kiertoradallaan seuraavan kerran vasta 76 vuoden päästä, kauhisteltiin Olof Palmen salamurhaa, järkytyttiin Mikkelin panttivankidraamasta ja hämmästeltiin "Jumalan kättä".
Kaikkein dramaattisin ja kauhua herättävin tapaus myös maailmanlaajuisesti sattui kuitenkin huhtikuun 26. päivä Tšernobylissä Ukrainassa, silloisen Neuvostoliiton alueella.

70-ja 80-luvun lapsena oli tottunut kylmään sotaan suurvaltojen välillä ja koko ajan väreilevään pelon tunteeseeen uhkaavasta ydinsodasta. Samantapaista koko maailman tuhoutumisen hätää tuntevat varmasti nykylapset ja -nuoret ilmastonmuutoksen myötä. Tänään ilmastolakkoillaan ja -mielenosoitetaan, 80-luvun alussa rauhanmarssittiin.
 Vuonna -85 oli Neuvostoliiton johtoon noussut toisaalta mies, jolta länsi odotti suuria. Mihail Gorbatshov toi mukanaan perestroikan ja glasnostin ja lopetti kylmän sodan, vaikka hänen uudistuksensa lopulta johtivatkin Neuvostoliiton hajoamiseen.

Omat mielikuvani vuodesta 1986 ovat kutakuinkin iloisia, neonvärit hehkuivat, hiuksia krepattiin ja poppi soi. Suomi eli nousukautta ja kaikki tuntui mahdolliselta. HBO:n loistavassa minisarjassa Chernobyl sen sijaan näkyy rautaesiripun takainen nikotiininruskea, synkkä, ahdistava maailma. Ihmisten arki on karua, maalit rapisevat seiniltä ja kukin yrittää selviytyä miten parhaiten taitaa. Kun kammottavien erehdysten ja ketjureaktioiden jälkeen Tsernobylin ydinreaktori räjähtää, ei kukaan tiedä, miten sellainen katastrofi pitäisi hoitaa.

Eivät ydinvoimalan työntekijät, ei mahtava NKP, ei edes Gorbatshov. Tutkimusryhmä nimitettiin, johtajaksi määrätyt ydinfyysikko Valeri Legasov (Jared Harris) ja poliitikko Boris Shcherbina (Stellan Skarsgård) olivat lähes mahdottoman tehtävän edessä tajuttuaan tragedian laajuuden ja yrittäessään säästää mahdollisimman monen ihmisen hengen. Säteilyä vapautui ilmaan käsittämättömiä määriä, kun kukaan ei aluksi halunnut myöntää tapahtuneen vakavuutta. Vasta kun laskeuman aiheuttamaa säteilyä havaittiin ulkomailla, oli Neuvostoliiton pakko nöyrtyä ja pyytää apua. Kasvojen menettäminen oli suurvallalle hirveintä, mitä saattoi tapahtua.

Evakuoinnit ja pelastustoimet aloitettiin auttamattoman myöhässä, ja kaiken lisäksi tuhansia ihmisiä velvoitettiin pelastustöihin kertomatta säteilyn vaaroista mitään. Sarja näyttääkin kaikessa karmeudessaan, mitä yksilöt joutuivat kokemaan tapahtumien pyörteissä. On oikeasti ahdistavaa seurata tarinan kulkua, kun tietää ja muistaa, että se kaikki tapahtui oikeasti. Itsekin pelkäsin ydinlaskeumaa ja sen seurauksia, jotka Chernobylissä tulevat esille melkein sietämättömän realistisesti. Säteilyn vaurioittamat ihmiset kuolivat ehkä hirvittävimpiin tuskiin, mitä maailmassa voi olla.

Sarjassa puhutaan englantia, mutta sen unohtaa hetkessä ja elää mukana Neuvostoliittolaisten ihmisten murhenäytelmässä. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia, visuaalinen toteutus unenomaista mutta todentuntuista samaan aikaan.
Mikä on valheen hinta? Se on kysymys, joka esitetään sekä sarjan aluksi että lopuksi. Jotain tapahtuneesta ehkä opittiin, varsinkin yksilöiden uhrautuvien sankaritekojen myötä, mutta monelle hinta oli käsittämättömän ankara. Vaikuttavasti dramatisoitu Chernobyl on tällä hetkellä maailman suosituin sarja eikä ihme, se pitää otteessaan tiukasti kaikki viisi jaksoa. Ei voi muuta kuin suositella lämpimästi.

After Life

Ricky Gervais on oma itsensä tässä komediallisessa Netflix-draamassa, jossa huumori ei ole ehkä niin räävitöntä kun olemme häneltä tottuneet näkemään. Ricky on sarjassa Tony, leskimies joka ei näe elämällään mitään tarkoitusta vaimonsa kuoltua syöpään. Ainoastaan huoli koirasta saa Tonyn sinnittelemään hengissä jonkinlaisena ilkeänä, piittaamattomana versiona entisestä itsestään.

"It´s like a superpower, really", toteaa Tony käytöksestään, joka saa tuttavat, sukulaiset ja työtoverit pikkukaupungin uneliaassa paikallislehdessä raivon partaalle. Tonyn mielestä on kätevää saada olla niin ilkeä ja suorapuheinen kuin haluaa, voihan hän aina lopulta tappaa itsensä, jos asiat menevät lopullisesti pieleen.

Tony kiduttaa itseään katselemalla videoita, joita vaimon kanssa on onnen ja sairauden hetkinä kuvattu, ja lompsii sitten töihin tekemään pilkkaa kaikesta ja kaikista. Mutta elämä kulkee kulkuaan eteenpäin ja aika alkaa tehdä ihmeitä Tonynkin asenteelle. Tapahtuu asioita, sekä hyviä että pahoja, jotka saavat Tonyn pohtimaan olisiko elämällä jotain muutakin annettavaa kuin itsemurha.

Sarjassa on monia aikaisemmista töistään tuttuja mainioita sivuhahmoja kuten (esim. Harry Pottereissa nähdyn) David Bradleyn esittämä seniili isäukko ja Downton Abbeystä tutun Penelope Wiltonin Anne, johon Tony tutustuu hautausmaalla. Keskustelut viisaan Annen kanssa ovat suuri sysäys sille, että Tony alkaa suuntautua enemmän elämää kuin varjoja kohti.

Vaikka After Life oli omaan makuuni vähän turhan hidastempoinen ja huumoriltaan aavistuksen hampaaton, silti se jätti jälkeensä hyvän mielen. Mukaan mahtui koskettavia ja sydäntälämmittäviä hetkiä, joiden opetus voisi olla, että ei kannata koskaan luovuttaa. Jossain nurkan takana voi odottaa jotain kaunista, vaikka synkimmillä hetkillämme emme ikinä sitä uskoisikaan.

Lopputekstien pyöriessä piti halata omaa rakasta tiukasti ja olla kiitollinen siitä että itsellä ja läheisillä ovat asiat kuitenkin suhteellisen hyvin.

A Star Is Born

En ole ikinä ollut mikään Bradley Cooper- fani, ja tässä elokuvassa hän toimii sekä ohjaajana että toisena pääosanesittäjänä. Ehkä siksi tämä leffa on jäänyt katsastamatta tähän asti. Nyt suoratoistopalveluihin saavuttuaan se oli kuitenkin helppo valinta vapaapäivän elokuvaksi.
Olen kyllä aiemmin tykästynyt kovasti Shallow-biisiin (joka voitti ansaitusti Oscarin)  ja toisaalta pohdiskellut, ovatko Lady Gagan ja Cooperin suhdehuhut todellisuuteen perustuvia vai pelkkä  nerokas markkinointikikka. Lady Gaga on kyllä antanut huhuille pontta kehuessaan Cooperia ja heidän "välitöntä kemiaansa" suorastaan rasittavuuteen asti. Oscar-gaalan kohuttu esiintyminen ei taas minun mielestäni ollut mitenkään ihmeellinen, kaunis esitys toki mutta siinä kaikki.

A Star is Born on jo neljäs tai viides filmatisointi aiheesta, jossa parkkiintunut muusikko ihastuu nuoreen ja nousevaan artistiin ja heidän välilleen syntyy traaginen rakkaustarina. Leffa on kauniisti kuvattu, siinä on jollain tapaa hieno ajaton tyyli ja paljon mainioita musiikkinumeroita. Olin iloisesti yllättynyt Bradley Cooperin laulu- ja kitaransoittotaidoista ja jopa hänen näyttelijäsuorituksestaan. Hän oli uskottava demoniensa riivaamana alkoholi-ja huumeaddiktina, joka kuitenkin pyrkii ryhdistäytymään rakastuttuaan Lady Gagan näyttelemään nuoreen ja viattomaan Allyyn.

Oli myös virkistävää nähdä Lady Gaga ilman meikkejä ja peruukkeja ja huomata hänen olevan ilman niitäkin kaunis nainen. Hän on myös yllättävän vakuuttava tähteydestä haaveilevana taviksena joka asuu isänsä ja tämän työkavereiden kanssa. Kaikki tässä elokuvassa on siis periaatteessa kohdillaan, mutta jostain syystä tylsistyin silti. Lueskelin paljon arvosteluja leffasta, ja suurin osa niistä tuntui olevan kiittäviä, jopa ylistäviä, mutta itselläni oli vaikeuksia jaksaa katsoa parituntinen loppuun asti.
Samastuin menneisyyden kokemusten takia aiheeseenkin, jossa rakastamalla ei saa alkoholiongelmaista henkilöä luopumaan paheestaan, mutta siltikin kokonaisuus oli minusta ulkokohtainen, enkä kiintynyt henkilöhahmoihin. Jotain puuttui, ja vaikeaa osoittaa sormella mitä se oli. Ehkä tapahtumat kiitivät ohi jotenkin toisistaan irrallisina kohtauksina, semmoinen vangitseva flow jäi uupumaan.

Jo pelkästään musiikkinumeroiden takia tämä elokuva kannattaa kuitenkin katsoa. Tämän jälkeen saatan myös uskaltautua katsomaan muitakin Bradley Cooperin suorituksia, osoittihan hän tässä osaavansa olla muutakin kuin roistomaisesti hymyilevä seksisymboli. Kiinnostavaa myös seurata, mihin Lady Gagan näyttelijänura tästä etenee.

Ivalo

Pakko sanoa heti kärkeen; tämän tv-sarjan kohdalla en yritäkään olla objektiivinen. :)
Olen vain ja ainoastaan ihan liekeissä siitä, että kotikonnuillani on kuvattu mittava, suorastaan kansainvälisen tason tv-tuotanto. Ajoittain työmatkoillani viime talvena jopa bongasin käynnissä olevia kuvauksia maastossa. Globaalisti Arctic Circle - nimellä esitettävä sarja on kallein Suomessa kuvattu tv-produktio. Hyytävät pakkasolosuhteet ja pimeys loivat myös kuvauksille kokonaan omanlaisiaan haasteita.

Hannu Salosen ohjaaman sarjan lähtölaukaus pamahtaa, kun  Iina Kuustosen ja Janne Katajan esittämä poliisikaksikko löytää syrjäisestä erämökistä Pohjois-Lapista katatonisessa tilassa olevan vangitun naisen. Venäjältä ilotytöiksi tuotuja nuoria naisia löytyy myös murhattuina ja kun heidän verestään löytyy vaarallinen virus, tilanne eskaloituu ihan kunnolla. Juttu siirtyy KRP:lle, joka tilaa avukseen virustutkijan (Maximilian Brückner) Saksasta asti.

Kuustosen esittämän Nina Kautsalon ja tutkija Thomasin Lorenzin välillä kipinöi, vaikka Ninan yksinhuoltajuus ja Thomasin haastava avioerotilanne tuovat mutkia matkaan. Lisäksi erittäin monisäikeinen rikostutkinta osoittautuu kummallekin todella vaaralliseksi ja viruksen leviäminen myös Ninan lähipiiriin on omiaan tuomaan melkoisia jännitteitä jo muutenkin tulenarkaan tilanteeseen.

Sarja pursuilee kaikille tuttuja suomalaisia näyttelijöitä kuten Ninan siskoa esittävä Pihla Viitala, heidän äitään esittävä Susanna Haavisto, KRP:n tosikkomainen pomo Kari Ketonen, poliisipäällikkö Taneli Mäkelä, puolivillaisia roistotyyppejä esittävät Kari Hietalahti, Mikko Leppilampi ja Kristo Salminen jne. Sarjaa on uskoakseni erittäin helppo myydä ulkomaille kokonaisuudessaan erittäin onnistuneen ja kansainvälisen castingin ansiosta. ( Netflix, halooo!) Lisäksi Jari Virmanin Raunola on ehkä eräs jäätävimmistä pahiksista mitä tv:ssä olen ikinä nähnyt.

Elisa Viihteessä tällä hetkellä (ja tulevaisuudessa myös Ylellä) esitettävä sarja on Nordic Noiria parhaimmillaan. Saariselän tunturit luovat tapahtumille taustan, jollaista muualta ei löydy. Talven sininen valo ja huikaisevat maisemat saavat aikaan tunnelman, johon haluaa uppoutua, varsinkin kun tarina vie mennessään ja koukuttaa. Dialogia käydään sekä suomeksi että englanniksi. Natiivina kuuntelin tietysti tarkalla korvalla, kuka näyttelijöistä osasi puhua parhaiten "ivaloa". Kuustonen oli murteella puhumisessa hyvä, mutta yllätyksekseni pisimmän korren veti Mikko Leppilampi, jonka Lapin murre oli uskottavaa, eikä hän isommin tippunut slangista pois kertaakaan. Itsestäni oli tietysti myös ratkiriemukasta bongailla tuttuja ihmisiä, paikkoja ja pihapiirejä kohtausten taustoilta.

Olin myös suunnattoman iloinen, että päähenkilön ihana pikkutytär Venla oli kehitysvammainen, mutta Downin syndrooma ei määritellyt tyttöä millään tavalla negatiivisessa valossa. Hän oli rakastavan äitinsä iloinen pieni tyttö ja henkilönä aivan käsittämättömän hurmaava. Minun on vaikea löytää sarjasta muutenkaan mitään negatiivista sanottavaa. Alkutunnari on huikea, musiikki mieleenpainuvaa ja erilaista ja sarja jää semmoiseen cliffhangeriin että jatkoa on toivottavasti tulossa. Mutta kuten mainitsin, objektiivisuus on tamän sarjan kohdalla niin kaukana minusta kuin voi olla. Ehkä kuitenkin olisin valinnut miespääosaan jonkun aavistuksen verran verevämmän tyypin...mutta kyllä tämä nykyinenkin menetteli.;D

Vaikka töiden takia olen muuttanut Ivalosta etäämmälle ja vielä kauemmas tieni vie, tulen aina olemaan Ivalon tyttö. Se on koti, siellä metsässä ja joella sielu lepää.
Ja kun katsoi sarjassa ahkeraan harjoitettavaa moottorikelkkailua, jo vain se teki mieli hypätä itekki Lynksin selekhän ja lähtiä painattammaan pitkin selekosia. Toki se ois ollu makia tehhä vaikka kynsitulekki ja kissauttaa nokipannukahavit ja vaikka kärräyttää hiillosmakkarat. Sole poika mikhän.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville - elokuva

Vihdoinkin minulla oli aikaa katsoa tämä leffa, joka perustuu erääseen lempikirjaani kautta aikain. Mary Ann Shafferin aloittama ja hänen sisarentyttärensä Annie Barrowsin (tätinsä poismenon jälkeen) loppuunsaattama teos kertoo Guernseyn kanaalisaarella toisen maailmansodan aikana vallinneesta saksalaismiehityksestä ja sen vaikutuksesta saaren asukkaisiin, joihin kirjeenvaihdon kautta pääsee tutustumaan nuori lontoolainen kirjailija Juliet Ashton.

Elokuvankin lähtökohta on sama. Kirjansa markkinointikiertuetta tekevä Juliet (Lily James) on kirjoitellut salanimellä hupaisia ja suosittuja tarinoita ja on komean amerikkalaisen tiedustelu-upseeri Markin (Glen Powell) piirittämä, mutta jotenkin juhlien ja samppanjan täyteinen elämä sodanjälkeisessä riehakkaassa ilmapiirissä ei enää teekään Julietia tyytyväiseksi. Hän haluaisi alkaa kirjoittaa omalla nimellään jotain syvällisempää, johon sysäyksen antaakin lämminhenkinen kirjeenvaihto Guernseyläisen kirjallisuuspiirin jäsenen kanssa. Juliet kiinnostuu piirin tarinasta niin paljon, että kutsuu itsensä vieraaksi seuraavaan kokoontumiseen ja  matkustaa pittoreskille kanaalisaarelle tutkimaan asiaa juurta jaksain.

Vastassa on karheankomea sikafarmari Dawsey Adams (Michiel Huisman), joka tutustuttaa Julietin kirjallisuuspiirin jäseniin ja salaisuuksiin, joita henkilöt sodan jäljiltä kantavat. Juliet saa tehdä aikamoista salapoliisintyötä selvittäessään, mitä kaikkea piirin historiaan liittyy, ja samalla hurmaantua sekä saaren ilmapiiristä sekä isännästään perinpohjaisesti.

Rakastin tätä elokuvaa. Viehätyin suuresti siitä, kuinka se ylisti kirjoja ja niiden ajattomuutta ja merkityksellisyyttä kaikkina ajankohtina, varsinkin rankkojen miehitysvuosien aikana. Puvustus ja lavastus olivat huippuluokkaa ja maisemat henkeäsalpaavia. Kirjallisuuspiirin jäsenet olivat ihanan omalaatuisia ja monista suosikkisarjoistani, kuten Downton Abbeysta ja Game of Thronesista tutut näyttelijät tekivät uskottavaa työtä. Pidin valtavasti Lily Jamesin roolityöstä, hän oli ilmeikäs, kaunis ja hauska. Michiel Huisman oli ilmetty brittifarmari täydellisine aksentteineen hollantilaisuudestaan huolimatta.

Olen ollut iän kaiken brittiläisten epookki-tv-sarjojen suuri fani, ja tässä Mike Newellin ohjaamassa elokuvassa oli paljon samoja ominaisuuksia kuin niistä parhaimmissa; huumoria, romantiikkaa, salaperäisyyttä, esteettisyyttä. Lisäksi tämä oli erinomainen adaptaatio kirjasta, joka oli omalla tavallaan hurmaava ja mieleenjäävä. Joku voisi moittia tätä kepeäksi, mutta itse en kokenut leffaa niin. Vaikka sodan karmeimpia raakuuksia ei näytettykään, niiden vaikutukset ihmisiin tulivat monin tavoin selväksi. Kuitenkin elokuvan tarina teki kunniaa arvoille, jotka lopulta veivät myös päähenkilö Julietin sydämen, kuten hyväntahtoisuus, vieraanvaraisuus, toisten auttaminen ja myötätunto. Oikein sydäntälämmittäviä eettisiä ohjenuoria meille jokaiselle. Suosittelen lämpimästi tätä elokuvaa kaikille kohottavaa leffaelämystä hakeville. :)