Mitä tapahtui Velhosuolla

Lasten oma kirjakerho, 1979. 44 s.

Luen työssäni lähestulkoon päivittäin kirjoja ääneen lapsille, mutta harvoin törmää näin lumoavaan teokseen kuin tämä ihana noitatytön tarina. :)
Kaarina Huhtisen kirjoittama Mitä tapahtui Velhosuolla oli minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka kirja onkin kirjoitettu jo 70-luvulla. Pidän paljon myös uusista lastenkirjoista, kuten Siiristä, Risto Räppääjästä, Ellasta kavereineen ja monista muista, mutta tämä suomalaiskansallinen velhotarina kosketteli sielussani sellaisia sopukoita joihin nämä nykylasten suosikit eivät yletä.

Tarina kertoo kuinka kauan sitten syntyi noitaäidille pitkään kaivattu tyttövauva. Hänestä odotettiin tulevan noitien työn jatkaja, vihreäsilmäinen yöeläjä ja kyöpelinvuorelle lentäjä.

 " Noitatyttö, onnen tyttö, uuden noitaheimon henki, emo suurten sukunoitain, yrttitiedon ymmärtäjä, tallettaja taikakielen, loitsulaulujen lukija "

 

Mutta noita-akkojen kauhuksi tulokkaalla olikin harmaat silmät! Moista onnettomuutta he eivät olleet tienneet aiemmin kenellekään sattuneen. Harmaasilmästä kasvoi erilainen noita, hän nukkui yöt ja valvoi päivät, ja koska hän ei nähnyt milloinkaan muita noitia hereillä, hän ei oppinut puhumaan noitien kieltä. Kuinka hän olisi voinut oppia, kun ei sitä koskaan kuullut. Harmaasilmä oppi puhumaan luonnon kieltä, lintujen ja kasvien kanssa. Hän eli suon mukana luonnon kiertokulkua, näki kasvien kukkivan, marjojen kypsyvän ja eläinten saavan poikasia.

Aina omasta suvustaan ja muista velhoista erossa hän oppi auttamaan muita luonnoneläviä ja hankkimaan suosta elantonsa. Ikinä hän ei ryöstänyt lintuemojen pesiä eikä syönyt koko marjamätästä tyhjäksi. Niin häntäkin autettiin ja hän sai aina vatsansa täyteen.

Mutta kun suon laidasta alkoi kuulua mitä kummallisempaa meteliä, kolkutusta ja jyrinää, tiesi koko suon väki Harmaasilmän kanssa että nyt oli ihmisten tekosista kyse. Ihmiset aikoivat kuivattaa suon, ja myydä sen palasina rikkaille, ulkomaille polttoaineeksi ja sisäkukkien mullaksi. Silloin alkoi huolestua myös reipas ja pieni Harmaasilmä. Miten kävisi kävisi heidän kaikkien kodille, rakkaalle Velhosuolle? Kun hänen koko maailmaansa uhattiin, löysi Harmaasilmäkin sisältään loitsimisen taidon. 

" Ilma jylisi ja maa järisi, kun Harmaasilmä lauloi loitsunsa. Hänen hartioilleen laskeutuivat kaikki linnut, käärmeet kiertyivät hänen vyötäisilleen ja kaikki kasvit kerääntyivät hänen jalkojensa juureen. Ja hirvittävä oli Harmaasilmän loitsu. " 

 Noitatyttö näytti loitsunsa avulla ihmisille, minkälainen olisi maailma, jos luonto hävitettäisiin ja kaupiteltaisiin. Linnuttomat suot, pohjavesien ehtyvät lähteet ja janoon kuolevien epätoivo maalattiin suoraan ihmisten silmien eteen. Ja auta armias, silloin perääntyivät nuo ahnaat koneet kuljettajineen ja ihmiset jättivät suon rauhaan. Kukaan ei tajunnut mistä oli kyse, ihmiset selittelivät toisilleen kuinka oli järkevämpää ja kestävämpää kehitystä antaa suon olla. Hepä eivät tienneetkään että kaiken takana oli nyt noitien uuden kunnioituksen ansainnut Harmaasilmä. 

En yhtään ihmettele, että tämä kirja on innoittanut kirjailija Johanna Valkamaa hänen rautakauden pohjolaan sijoittuvien romaaniensa (Itämeren Auri, Linnavuoren Tuuli)  luomisessa. Tämän teoksen intuitiivisessa eläimellisyydessä ja kauniissa, karussa luontokuvauksessa on paljon samaa kuin Valkaman romaaneissa. Kuvitus oli myös kertakaikkiaan ihastuttavaa. Tottakai tässä tunnistaa 70-luvulle tyypillistä opettavaisuutta jossain määrin, mutta sen hyväksyy koska se on puettu niin mahtavan runolliseen, lähes kalevalamaiseen kaapuun. Itse metsän vieressä ja vaaran kyljessä kasvaneena ihastutti lukea niin perin juurin tutuista kasveista; niittyvillasta ja suopursuista, linnuista, jäniksistä, talven kinoksista ja kesän paisteesta. Voin suositella tätä lukemiseksi kaikille lapsille ja lapsenmielisille. :)

Grimm

Juhannus tuli vietettyä todella rauhallisissa merkeissä pitkittyneestä flunssasta johtuen, joten oli aikaa lukea useampaakin opusta yhtäaikaa ja katsella välillä telkkuakin. Olemme vastikään löytäneet mieheni kanssa  HBO Nordicilla ja Netflixissä esitettävän Grimm-sarjan, joka on pyörinyt ihan normikanavillakin Suomessa, mutta jostain syystä se ei ole kiinnostanut aiemmin. Ja ihan hyvä niin, onpahan nyt sitten töllötettävää taas pidemmäksi aikaa ja saa seurata kaikki viisi tuotantokautta alusta loppuun. Sarja on ottanut löyhästi osviittaa Grimmin veljesten saduista, ( joista tyttäreni muuten bloggaa täällä 😊 ) mutta konteksti on täysin nykyaikaa ja meininki uudenlaista.

Grimm kertoo Portlandilaisesta murharyhmän etsivä Nick Burkhardtista, jolla on elämä mallillaan. Kotona on kaunis eläinlääkärinä toimiva tyttöystävä Juliette (Elizabeth Tulloch), töissä työpari Hank Griffin (Russel Hornsby) , jonka kanssa hommat luistavat mainiosti. Nickin vanhemmat ovat kuolleet autokolarissa hänen ollessaan pieni poika, ja sen jälkeen hänestä piti huolta Marie-täti, joka nyt yhtäkkiä ilmaantuu Portlandiin vakavasti sairaana.

Nick on huomannut omituisia tapahtumia ympäristössään, ja epäilee olevansa tulossa hulluksi; ihmiset näyttäytyvät hänelle välillä välähdyksenomaisesti mitä kaameampina hirviöinä. Marie-täti ehtii ennen kuolemaansa kertoa Nickille mistä on kysymys, Nick on ikiaikaista Grimmien sukua, ja he kykenevät havaitsemaan Weseneitä, ihmisiä jotka ovat sisimmässään esim. ihmissusia tai muita tarujen hahmoja.  Tavalliset ihmiset eivät Weseneitä näe, jos nämä eivät sitä nimenomaisesti halua, mutta Grimmit näkevät niitä esim. niiden stressaantuessa tai hermostuessa.

Grimmit ovat historian aikana taistelleet Weseneitä vastaan, ja Marie-tädin perintönä Nickille jääkin asuntovaunullinen kirjoja, aseita, piirroksia ja muuta tietoutta jota käyttää hyväkseen tässä uudessa ja odottamattomassa tilanteessa. Nick ei halua olla perinteinen Weseneiden metsästäjä, ja tutustuessaan Monroeen (Silas Weir Mitchell) joka on todellisuudessa blutbad eli ihmissusi, mutta on päättänyt elää ilman verenvuodatusta ihmisten joukossa, hän haluaa ystävystyä tämän kanssa. Monroesta tuleekin Nickille henkireikä, ainoa jonka kanssa hän voi keskustella pimeyden voimista ja niiden ilmenemismuodoista.

Ensimmäinen kausi on aika kevyt ja välillä hauskakin hirviöistä huolimatta. Nick on kertakaikkiaan hurmaava, komea ja miellyttävä vastahakoinen sankari joka ottaa uuden roolinsa todella urheasti vastaan vaikka se tarkoittaakin sitä ettei hän voi enää yhtä vapautuneesti kommunikoida tyttöystävän tai työparin kanssa, vaan joutuu elämään jossain mielessä kaksoiselämää. Hahmojen ja hirviöiden kavalkadi tuntuu olevan loppumaton, lähes joka jaksossa saa tutustua uudenlaiseen Weseniin. 

Toinen kausi, jota olemme nyt katsomassa, on tunnelmaltaan jo aavistuksen verran synkempi ja tummempi. Ilmenee että on olemassa seitsemän kuninkaallista sukua, jotka hallitsevat Weseneitä ja haluavat päästä Grimmeistä tietysti eroon hinnalla millä hyvänsä. Tilannetta ei helpota se, että poliisilaitoksen päällikkö Sean Renard (Sasha Roiz) kuuluu näihin kuninkaallisiin Nickin tietämättä.
Mielenkiinnolla jatkamme seuraamista. 

Luxus

Eipä olisi voinut parempaa kirjaa kesäflunssaiseen kesälukumaratoniin valita kuin Milja Kauniston Purppuragiljotiini -sarjan aloitusosan. Luxus on täydellinen kirja tällaiselle historiafriikille kuin allekirjoittanut, sisältäähän se historiallisen kontekstin lisäksi sekä moniulotteisia henkilöhahmoja, seikkailuja, hurjia juonenkäänteitä että seksiä ja irstailuja. :D

Gummerus, 2016. 550 s.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat erääseen maailmanhistoriaa eniten ravisuttaneeseen ajankohtaan,  Ranskan suuren vallankumouksen alkumetreille vuosiin 1790-92. Olen lukenut useitakin samoihin ajankohtiin liittyviä viihteellisiä romaaneja, kuten esim. Rosalind Lakerin Kuningas kutsuu tanssiin ja Punainen neilikka-sarjasta muutaman kirjan, ja Luxus kyllä puolustaa paikkaansa vaikka maailmankirjallisuuden joukossa viihdyttävyydellään.

Teoksessa kolmen hyvin erilaisen henkilön tiet kohtaavat ja vievät lopulta samaan paikkaan, ylelliseen ilotaloon Maison de Luxeen. Pyövälinkisälli Isidore on työssään loistava, mutta yksityiselämässään syntyperänsä epämääräisyyden ja isättömyyden merkitsemä mies. Palatsin palvelusväessä kasvaneena ja lukemaan oppineena hän on kaltaistensa joukossa sivistyneempi ja hyvätapaisempi kuin useimmat. Hänen ammattinsa toki on omiaan työntämään luotaan varsinkin naispuoliset henkilöt, ja lisäksi vallalla oli käsitys että mestaajan käsiin ei saanut koskea. 

" Olin ylpeä voidessani todeta, että hallitsin jokaisen teloitusmenetelmän täydellisesti. Kun tuomittu makasi edessäni kärrynpyörällä ja minun oli osuttava polvilumpioon, osui moukarini juuri siihen, ei reiteen eikä sääreen. Kun minun oli hirtettävä miehentaposta tuomittu vaimo, pidin huolta siitä, että kaularanka venähti kuolettavaan asentoon ensi nykäisyllä. Kaikkein ylpein olin kuitenkin kirveeni ja miekkani tarkkuudesta. Jos pölkylle sattuva kirkonmies tai markiisi piti saada hengiltä siististi ja yhdellä iskulla, minun kanssani saattoi olla varma iskun voimasta ja tarkkuudesta."

 Marie-Constance de Boucard on leskikreivitär, joka on miesvainajansa petollisuuden takia menettänyt omaisuutensa ja joutunut kadulle. Isidore pelastaa hänet matalaan majaansa Pariisin kuohuista, ja heidän välilleen syntyy syvä yhteys täysin erilaisista lähtökohdista huolimatta. Marie ei hyväksy nykyistä tilaansa vaan kaipaa alituiseen takasin ylellisyyksien täyttämään elämäänsä, vaikka kaikki merkit olosuhteissa kertovat että menneeseen ei ole enää paluuta. Ja kun Markiisi de Sade ilmestyy houkuttelemaan Marieta ihan uusiin kuvioihin, lähtevät tapahtumat liikkeelle toden teolla.

" Tämä kaikki oli painajaista, aviomiehen petos, huoneen pimeys, huumaava savu, kädet hänen ihollaan, synnillinen kurimus, jonka syvyyksiin hän oli vajonnut eikä kyennyt uimaan pintaan. Mitä voimallisemmin hän koetti taistella vastaan, sen lujemmin se piti otteessaan, veti pyörteeseen, kunnes hän ei enää saattanut erottaa päivää yöstä, hyvettä paheesta."

Teoksen Pariisi ei ole todellakaan mikään romanttinen rakastavaisten kaupunki, vaan vallankumouksen näyttämönä toimiva väkivaltainen, verinen, kuohuva, löyhkäävä noidankattila. Marie Antoinetten ja Ludvig XVI:n loiston päivät alkavat olla luetut kun kansa alkaa kapinoida aateliston valtaa ja ylellistä elämäntyyliä vastaan. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat kunniakkaina tavoitteina, joskin keinot noihin päämääriin pääsemiseksi eivät aina kunniakkuudellaan häikäise. Mestattavia on niin paljon, että joudutaan kehittelemään jopa uusi vallankumouksellinen laite, giljotiini, päiden katkomisen nopeuttamiseksi. Milja Kaunisto on asunut Ranskassa nuoresta lähtien, ja perehtynyt aiheeseensa toden teolla. Eikä kukaan tai mikään kirjassa ole paperinmakuista tai tylsää, vaan juoni kulkee jouhevasti ja samalla yllättävänä.

Eri syistä kirjan päähenkilöt ovat niin tukalissa tilanteissa, että he kokevat pelastuksekseen luksusbordellin perustamisen. Paikkaan saadaan houkuteltua kaikki ajan merkkihenkilöt Robespierrestä ja Marat´sta lähtien, vaikka vallankumous vaatii samanaikaisesti uhrejaan eri puolilla kaupunkia tapahtuvissa aatelistoon kohdistuvissa hyökkäyksissä. Sarjan seuraava kirja jatkaa tapahtumia siitä mihin Luxus jää, ja suurella innolla käynkin seuraavaksi Corpuksen kimppuun. Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille seikkailupitoisesta historiapläjäyksestä kiinnostuneille. 

Olihan minulla onneksi koko ajan kaverikin lukemisen aikana. ;)

Kesälukumaraton

Ihka ekaa kertaa osallistun mihinkään Blogistanian haasteeseen, sattui kesäflunssassa niin sopiva sauma Hannan kirjokannen emännöimälle kesälukumaratonille, että lähden mukaan. :)
Minulla on odottamassa Milja Kauniston Luxus ja Corpus, kokeilen onneani Luxuksen kanssa ja katson kuinka pitkälle pääsen. Luen siis la 17.6 klo 19.00 - su 18.6 klo 19.00 välisen ajan. Kivaa! 😄

Päivitän tähän samaan postaukseen sitten kuinka sujuu/ sujui. Lukemisiin! 📖



18.6. klo 9.20
Illalla tupsahti kylään yllättäen vieraita, joiden kanssa kului muutama tunti lukuaikaa. Jossain vaiheessa pääsin sitten lukemaan pyövälinkisälli Isidoren seikkailuista Ranskan vallankumouksen pyörteissä. Olin nukahtanut kirja kädessä sivun 247 kohdalla. Tänään jatkuu...kirja on mukavan vauhdikas, tapahtumia täynnä.


klo 19.22
Lukumaratoniin toi haastetta kuume ja huononeva vointi, jonka takia täytyi lähteä päivystykseen keskellä päivää. Antibioottiresepti kourassa raahauduin takaisin kotiin useamman tunnin päikkäreille. Sain silti Luxuksen jo lähes loppusuoralle, pääsin sivulle 481 joka on siis kesälukumaratonin saldo minun kohdallani.
Kirja on huippuviihdyttävä, kun Markiisi de Sade tuli kuvioihin, meno vain kiihtyi. :D Ihan parasta että toinen osakin on vielä odottamassa.

Jos olisit tässä

Gummerus, 2016. 450 s. 

Jojo Moyesin "Kerro minulle jotain hyvää" oli melkoinen hittikirja muutama vuosi sitten ja silloin se tuli luettua itsekin. Kirjasta on myös tehty mukava elokuvasovitus Me before you, jossa pääosassa on iki-ihana Emilia Clarke eli GoT:in Daenerys Targaryen. Bongasin vasta nyt kirjalle ilmestyneen jatko-osan, ja koska olin utelias tietämään miten Louisa oli pärjännyt rakastamansa miehen menettämisen jälkeen, päätin tarttua opukseen. 

"Jos olisit tässä" sijoittuu pari vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeiseen aikaan. Louisan elo on aika hapuilevaa, työpaikka lentokentän pubissa on karmea, uusi asunto on jäänyt sisustamatta ja välit perheeseenkään eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla. Willin kuoleman julkiset jälkimainingit löivät tapahtumiin osallistuneisiin sen verran lujaa, että värikkäästä Louisasta on tullut harmaa huomiota herättämätön hiirulainen. Viinikin maistuu siksi hyvin, että tapahtuu onnettomuus, joka vie Loun pitkäksi aikaa sairaalaan ja sen jälkeen takaisin kotikonnuille haavoja nuolemaan.

Yllätysmomenttina juonessa on erään odottamattoman teinitytön ilmaantuminen Louisan oven taakse. Alkaa tapahtumasarja, jossa kyseisen teinin ärsyttävä käytös saa lukijan miltei raivon partaalle, tyttö on niin rasittava että Louisana olisin heittänyt hänet pihalle jo alkumetreillä. Taustalta ilmenee kuitenkin jotain karmeaa, joka selittää kyseisen käyttäytymisen ja saa myös tuntemaan sympatiaa teiniä kohtaan.

Muita elementtejä kirjassa ovat Louisan osallistuminen sururyhmän toimintaan, uuden mahdollisen rakkauden löytyminen ja potentiaalinen muutto New Yorkiin uuden työpaikan perässä. Uskaltaako Louisa luottaa että elämä kantaa, vaikka sydän on jo kerran särkynyt? Saako hän elämästä otteen sillä tavoin kun Will olisi toivonut? Louisalle on ollut kova paikka tuntea pettäneensä Willin odotukset. Kaikki ei suju kuten etukäteen olisi odottanut, vaan matkan varrella on monennäköisiä mutkia ja kiemuroita. Kirjan kansilehdellä todetaankin, että tämä ei ole ehkä sellainen jatko-osa jota toivoit, mutta se on sellainen jonka tarvitsit. En tiedä olenko samaa mieltä asiasta, mutta kyllä tämä kirja ihan miellyttävä lukuelämys oli kaikkinensa. Voin suositella tätä varsinkin edellisen osan lukeneille.  

Kielillä puhumisen taito

Aula & Co,  2017. 207 s. 

Nelli Hietala oli minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus, vaikka hän onkin julkaissut jo useamman romaanin. Hänen uusin teoksensa, Kielillä puhumisen taito, tarttui mukaani kirjastosta ja se tuli lukaistua yhdessä illassa. 
Kielillä puhumisen taito kertoo ärrävikaisesta Sarasta, joka on parikymppisenä päättänyt muuttaa Irlantiin koska siellä r-kirjain lausutaan pehmeämmin ja hänestäkin voisi siis tulla aivan uusi ihminen, ärrää pelkäämätön Sarah. 

" Minä kaipasin sanoja ja pelkäsin niitä. Vuosien ajan listasin päiväkirjaan mahdollisimman merkityksellisiä sanoja, joita en koskaan uskaltanut käyttää. Sellaisia kuin meri, ateria, perkele, korahtaa ja mursu. Kammottavia ja houkuttelevia sanoja, niin hurjia ja täsmällisiä, että selässä kulkivat väreet, kun vain kuvittelinkin lausuvani ne. "

Tarjoilijana  Dublinissa työskentelevä Sara lähtee ex tempore -roadtripille kämppäkaverinsa ja haaveidensa kohteen, kuvankauniin Celinen kanssa. Matkalla tapahtuu jotain jota Sara muistelee kirjan toisessa aikatasossa viiden vuoden kuluttua. Nuorten naisten ystävyys ja sen muuttuminen kenties joksikin muuksi on aiheena kiinnostava, mutta vielä enemmän minua kiehtoivat pohdinnat kielestä ja sen merkityksestä ihmisen identiteetille. 

Saran vaikeudet puhumisessa tuntuvat näennäisesti kadonneen Irlannissa, kun r-sanojen tilalle ei väen vängällä tarvitse kehitellä vaihtoehtoja, mutta jollain tapaa englanniksi puhuminen ei ole yhtä painavaa, se tuntuu keinotekoiselta. Mikään ei kosketa yhtä syvästi kuin suomeksi kommunikoidessa. Tavallaan siitä ympäristöstä, johon on syntynyt, ei pääse pois vaikka muuttaisi minne.  Saran kaipuu kohti suomen puhumista, vaikka ärrävikaisena, yltyy jatkuvasti.

Kirjan dialogi ranskatar -Celinen ja Saran välillä on englanninkielistä, mikä oli hauska yksityiskohta ja konkretisoi tietyssä mielessä Saran kokemaa dilemmaa. Teksti oli sujuvaa ja helppolukuista, hupaisana pointtina diagrammeina esitetyt Irlannin käsittämättömät liikennekyltit. 

Voisipa tämän mukavan chick lit -opuksen jälkeen tutustua muihinkin Nelli Hietalan romaaneihin. Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla tiiliskiviä, joskus on mielekästä lukea jokin kirja alusta loppuun ihan pikaisessa tahdissa. Voin suositella tätä kepeää tarinaa muillekin. 

The Good Fight

Spin offit  eivät aina onnistu tuomaan alkuperäisen sarjan tai leffan taikaa ruudulle, mutta nyt käveli vastaan sellainen sarja joka taisi ylittää jopa originaalin. 

Good Wife oli yksi lempilakisarjoistani koskaan ja niitä harvoja joita enää "lineaarisesta" telkkarista tuli seurattua viikoittain. The Good Fight jatkaa tutulla teemalla muutaman alkuperäisen sarjan hahmon (ja monen uuden) kanssa. 
Good Wifen keskiössä olleen lakifirman perustajaosakas Diane Lockhart (Christine Baranski) haaveilee eläkepäivistä ranskalaisella viinitilalla, kunnes karu totuus paljastuu. 
Hänen hyvän ystävänsä Henry Rindellin pyörittämä sijoitusrahasto, jossa hänen eläkevaransa ovat olleet kiinni, osoittautuukin miljardiluokan pyramidihuijaukseksi ja rahat ovat kadonneet tuhkana tuuleen.

Myös Henryn tytär ja Dianen kummitytär Maia (Rose Leslie) tulee sotketuksi isänsä rikoksiin oltuaan nimijäsenenä säätiössä johon varoja piilotettiin. Molemmat naiset joutuvat aloittamaan alusta uudessa lakifirmassa, jota johtaa Adrian Boseman (Delroy Lindo). Heidän tukenaan kyseisessä firmassa on Lucca Quinn (Cush Jumbo), Good Wifestä tuttu fiksu ja urallaan kovaa nousua tekevä asianajaja. 

Oli riemastuttavaa huomata kuinka alkuperäissarjasta tutut elementit kuten terävä huumori, yllättävät juonenkäänteet ja mielenkiintoiset lainopilliset haasteet olivat edelleen käsikirjoituksen ytimenä. Roolitus oli mielestäni monipuolistunut, ja todellinen piristysruiske oli Dianen ja Maian siirtyminen pompöösistä Lockhart and Lee -lakifirmasta täysin afrikkalais-amerikkalaisten pyörittämään yhtiöön, jossa meininki osoittautuu tyystin erilaiseksi. Sivuhahmoina ja vierailijoina on ihan loistavia tyyppejä, erityisesti Carrie Prestonin esittämän Elspeth Tascionin paluu hykerrytti, sillä harvoin näkee niin hulvattoman hajamielistä neroa missään ohjelmassa.  Itse pidin myös suuresti käsikirjoitukseen sisältyneistä heitoista Donald Trumpia kohtaan, ilmeisestikään kirjoittajat eivät ole uuden presidentin suurimpia faneja. 😏

Game of Thrones - ja Downton Abbey -sarjoista tuttu Rose Leslie on nyt ihan toisenlaisessa roolissa verrattuna noihin tunnetuimpiin töihinsä. Poissa on skottiaksentti ja villiys, tilalla nuoren lakinaisen herkkyys ja epävarmuus. Rosella on erittäin puhuttelevat kasvot ja silmät, pelkästään ilmeillään hän kertoo tarinaa loistavasti. Olisi muuten mahtavaa, jos sarjan seuraavalle kaudelle saataisiin vierailevaksi tähdeksi Rosen poikaystävä Kit Harington eli GoT:in Jon Snow. 😍 

Tämä pläjäys oli kunnon binge-watchingin arvoinen ja nyt sitten vain odottelemaan seuraavan kauden tupsahtamista HBO Nordicille. Katsokaa ihmeessä muutkin! 

The Leftovers

Jos kaksi prosenttia maailman väestöstä (eli n. 140 miljoonaa ihmistä) katoaisi yhtäkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä jäljettömiin ja sinä olisit yksi jäljelle jääneistä, mitä tekisit?

Tätä kysymystä käsitteli kolmen kauden ajan yksi ehdottomista lempisarjoistani, The Leftovers. Katsoin juuri riipaisevan päätösjakson HBO Nordicilta ja vaikka minulla jääkin iso ikävä, olen myös samalla iloinen että sarjan luojilla Tom Perrottalla (jonka romaaniin the Leftovers perustuu) ja Lost-sarjan tuottajana tunnetulla Damon Lindelofilla oli rohkeutta, luovuutta ja näkemystä tehdä tästä sarjasta juuri tällainen ja tämänpituinen kuin se oli. Ei turhaa pitkittämistä mutta ei myöskään katkaistu hyvää tarinaa kesken lennon. 

The Leftovers lähtee liikkeelle tilanteesta jossa "Lähdöstä" eli Sudden Departuresta on kulunut n. kolme vuotta. New Yorkin lähiökaupungissa Mapletonissa asusteleva Garveyn perhe on jäänyt sekasortoiseen tilaan, poliisipäällikköisä Kevin (Justin Theroux) yrittää pärjätä kapinoivan teini-ikäisen tyttärensä Jillin kanssa miten parhaiten taitaa. Heidän ydinperheestään ei kadonnut Lähdössä kukaan, mutta veli Tom on häipynyt teille tietymättömille ja psykoterapeuttiäiti Laurie on jättänyt perheensä ja liittynyt kulttiin, joka syntyi katoamisten jälkimainingeissa. Guilty Remnants eli "Syylliset jäljellejääneet" ovat julistautuneet eläviksi muistuttajiksi Lähdöstä, he asuvat kommuunissa, pukeutuvat valkoiseen tupakoiden koko ajan eivätkä puhu ääneen vaan kommunikoivat kirjoittamalla lappuja. Heillä on outo tapa mennä hengailemaan ihmisten pihapiirien läheisyyteen ja seurailla viattomia ohikulkijoita tuijottaen heitä syyttävästi. 

Herkät ihmiset, kuten Meg Abbott (Liv Tyler) ovat vastaanottavaisempia manipulaatiolle kuin muut ja siksi painostus saakin aikaan Megissä syyllisyydentunteen ja hänkin liittyy sulhasensa kauhuksi Guilty Remnantsiin eli G.R:ään. 
Nora Durstille (Carrie Coon) on käynyt pahin mahdollinen, koko hänen perheensä eli aviomies ja kaksi pientä lasta katosi Lähdössä. Nykyään Nora työskentelee organisaatiossa, joka haastattelee läheisiään menettäneitä ja selvittää heidän oikeuksiaan avustuksiin. Hänellä on suuria vaikeuksia selvitä surusta ja menetyksestä ja hän sortuu äärimmäisiin keinoihin hakiessaan helpotusta tuskaansa. 

Ensimmäinen kausi onkin aika ahdistava ja synkkä, henkilöt täysin hukassa itsensä ja tilanteen kanssa. Yliluonnollisia ja selittämättömiä asioita tapahtuu erityisesti Kevinille, joka pelkää kulkevansa mielisairaalaan joutuneen isänsä Kevin sr:n jalanjälkiä. Välillä pelotti, tuleeko the Leftoversista uusi Lost, jossa kaikkea mystistä tapahtuu mutta millekään ei anneta kunnollisia selityksiä. Kauden kuluessa Kevin ja Nora kuitenkin löytävät toisensa, rakastuvat ja muitakin toivonpilkahduksia alkaa näkyä eri puolilla. 

Toinen kausi vie Garveyt ihan erilaiseen tilanteeseen. He muuttavat yhdessä Noran pappisveljen Mattin (Christopher Eccleston) ja tämän halvaantuneen vaimon kanssa Texasiin, Jardinin kaupunkiin. Kyseinen paikkakunta on maailman ainoa populaatio, josta ei Lähdössä kadonnut ainoatakaan ihmistä. Siksi kaupunki onkin ottanut uudeksi nimekseen Miraclen ja rahastaa epätoivoisia ihmisiä mm. järvensä vettä myymällä. Garveyt tutustuvat välittömästi naapureihinsa, Murphyn perheeseen joka päältäpäin näyttää oikein tasapainoiselta ja onnelliselta mutta fasadin takaa alkaa paljastua mitä kummallisempia asioita. Yliluonnollinen teema jatkuu, vaikka Garveyn perhe onkin eheytymässä, poika Tom on palannut kotiin, äiti Laurie irtaantunut G.R:stä ja luo uudelleen suhdetta lapsiinsa niin Kevinin mieli alkaa järkkyä. Hän huomaa näkevänsä kuolleita, pääsevänsä eri ulottuvuuksiin universumissa ja muutenkin hänen olemassaolonsa on sanalla sanoen erilaista kuin muilla. 

Kolmas ja viimeinen kausi on niin ikään täysin erilainen kuin aiemmat. Lähdöstä on kulunut pian 7 vuotta ja vallalla oleva käsitys on, että seuraava vuosipäivä tuo mukanaan suuren tulvan ja maailmanlopun.  Kevin ei hyväksy rooliaan uutena Messiaana ja kaiken pelastajana. Tapahtumat siirtyvät Australiaan, jossa Noralle annetaan mahdollisuus päästä uuden teknologian keinoin paikkaan, johon Lähdössä kadonneet ihmiset menivät, missä se sitten lieneekin. Onko juttu pelkkää huijausta vai aito keino Noralle nähdä kadonneet lapsensa uudelleen? Asiat selviävät pikkuhiljaa matkan varrella, ja viimeinen jakso antaakin vastauksia kaikkia askarruttaneisiin kysymyksiin. Minne kaikki ihmiset kadottuaan joutuivat? Mitä heille tapahtuu siellä? Monta asiaa jää myös pimentoon mutta se ei haittaa. Loppu on juuri sellainen kuin tämä loistava sarja ansaitsikin. 

Parasta antia The Leftoversissa ovat mielestäni näyttelijäsuoritukset. Joka ikiseen rooliin oli löydetty täydellinen, kaikkensa hahmolleen antava näyttelijä. Kukaan ei patsastele näyttääkseen mahdollisimman kauniilta tai komealta vaan jokainen keskittyy ilmentämään roolihahmonsa monimutkaisia tunteita. Erityisesti Justin Theroux ja Carrie Coon olivat loistavia ja uskon että he ovat täystyöllistettyjä tämän sarjan jälkeen. Carrie Coon onkin yhdessä pääroolissa Fargo-sarjan uusimmalla kaudella. (täytyykin ruveta tiirailemaan sitä seuraavaksi :D ) Vaikka rakastankin pinnallista hömppää, romanttisia komedioita ja räjähtävää toimintaa, olen suunnattoman iloinen etteivät kaikki televisiotuotannot ole sellaisia. Tarvitsemme myös tällaisia havahduttavia, ravistelevia, suuria teemoja käsitteleviä sarjoja, joissa kaikkea ei pureskella katsojalle valmiiksi. Voin suositella tätä sarjaa kaikille hyvästä mysteeristä ja filosofisista pohdinnoista kiinnostuneille, ette tule taatusti pettymään. 

Siemen

Tammi, 2016. 454 s. 

Bongasin kirjastoauton hyllystä Anna Kortelaisen viime syksynä ilmestyneen kirjan ja lainasin sen innoissani, sillä olen pitänyt monista hänen teoksistaan aiemmin. Kenties suosikkini kaikista lukemistani  Kortelaisen kirjoista on eräs hänen ensimmäisistä romaaneistaan; Virginie!: Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina, jossa kuljetaan Pariisiin Edelfeltin teoksissa useasti esiintyneen naishahmon jäljillä ja yritetään selvittää kuka hän oli. 

Myös Levoton nainen: Hysterian kulttuurihistoriaa ja Naisen tie - L.Onervan kapina olivat mainioita tutkielmia naisen asemasta menneisyydessä ja samalla viihdyttäviä romaaneja. 
Kunnioitan suuresti  Anna Kortelaisen tapaa historioitsijana ja tutkijana perehtyä aiheisiinsa ja tuoda niitä esille suurelle yleisölle. Selvästikin hän tempautuu täysillä kuhunkin työn alla olevaan teemaansa.

Tämä kyseinen tutkijan mentaliteetti on suuresti esillä myös Siemen -teoksessa. Pääosassa on nelikymppinen sukututkija Nina Humina, joka muuttaa Viipuriin toimeksiannon perässä. Hänen on määrä kartoittaa mitä tapahtui majuri Asser Luikalle toisen maailmansodan tiimellyksessä hänen kadottuaan jäljettömiin vuonna 1943. Kortelainen asui Viipurin taitelijaresidenssi Lallukassa kirjoitusprosessin aikana ja sen huomaa. Viipurin kadut sekä venäläisessä nykyisyydessä että Suomen-aikaisessa menneisyydessä heräävät henkiin uskomattomalla tarkkuudella. 

Kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa, Ninan mukana nykyajassa ja Asserin kanssa 1900-luvun alkupuoliskolla. Nina tuntee olonsa juurettomaksi Viipurissa, mutta löytää onneksi paikallisesta Café Miristä suomalaisten viikoittain kokoontuvan joukon jonka kanssa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia. 
Asser taas on syntyjään viipurilainen innokas kasvienkeräilijä ja botanisti, joka on perehtynyt erityisesti  vieraslajeihin, kasveihin jotka siementen mukana kulkeutuvat uusille asuinalueille. 
Rajat voivat siirtyä ja kaupungit tuhoutua sodissa, mutta kasvikunta jatkaa eloaan raunoissa ja nousee kirjaimellisesti tuhkasta uuteen kukoistukseen. 

Mielenkiintoisinta antia kirjassa oli mielestäni Viipurin suomalainen menneisyys kukoistavana kaupunkina puistoineen ja vesistöineen. Kontrasti nykyiseen kaupunkiin kulahtaneine kolhoosikerrostaloineen  on tietysti valtava. Kortelaisen kiinnostus kaupunkiin varmasti juontaa hänen viipurilaissyntyisestä äidinisästään Reino Peltosesta, josta hänen ensimmäinen romaaninsa "Ei kenenkään maassa" kertoo. Kyseisen isoisän tarinaan perehdytään myös 2015 ilmestyneessä romaanissa "Huonon matkailijan päiväkirja". 

Harmittavaa kyllä, Siemenessä tietokirjailija kävelee romaanikirjailijan yli niin että varsinainen tarinankerronta tuntuu unohtuvan. Kasvitieteeseen perehdytään sellaisella pieteetillä ja latinalaisten nimien kavalkadeilla, että heikompaa hirvittää. Sodanaikaisten huoltojoukkojen ja viljavarastojen luetteloimisen tärkeyden ymmärtää, mutta niistä ei kiinnostu.
Ninan kahvilaystävät keskustelevat asioista käsittämättömän kuivasti ja esitelmöivästi, kuin suoraan Wikipedia-artikkeleita toistaen. Lisäksi tarinaan ympätty koiranpuremaepisodi tuntui kummallisen irralliselta ja mihinkään liittymättömältä. 

Loppuun oli kehitelty hauska twisti, mutta odotettua latteampi oli Asser Luikan kohtalon selvittäminen. Silti, oli mukavaa ottaa aikamatka Viipurin menneisyyteen ja ihmiskohtaloihin siellä, mutta toivotaan että Anna Kortelainen inspiroituu seuraavaksi jostain ihan muusta. :)