Chernobyl

Vuonna 1986 tapahtui kaikenlaista, joka ylitti uutiskynnyksen ja jäi mieleen jopa yläastetta aloittelevalle varhaisteinille.
Halleyn komeettaa tirkisteltiin tummalta talvitaivaalta, tulisihan se näkyviin kiertoradallaan seuraavan kerran vasta 76 vuoden päästä, kauhisteltiin Olof Palmen salamurhaa, järkytyttiin Mikkelin panttivankidraamasta ja hämmästeltiin "Jumalan kättä".
Kaikkein dramaattisin ja kauhua herättävin tapaus myös maailmanlaajuisesti sattui kuitenkin huhtikuun 26. päivä Tšernobylissä Ukrainassa, silloisen Neuvostoliiton alueella.

70-ja 80-luvun lapsena oli tottunut kylmään sotaan suurvaltojen välillä ja koko ajan väreilevään pelon tunteeseeen uhkaavasta ydinsodasta. Samantapaista koko maailman tuhoutumisen hätää tuntevat varmasti nykylapset ja -nuoret ilmastonmuutoksen myötä. Tänään ilmastolakkoillaan ja -mielenosoitetaan, 80-luvun alussa rauhanmarssittiin.
 Vuonna -85 oli Neuvostoliiton johtoon noussut toisaalta mies, jolta länsi odotti suuria. Mihail Gorbatshov toi mukanaan perestroikan ja glasnostin ja lopetti kylmän sodan, vaikka hänen uudistuksensa lopulta johtivatkin Neuvostoliiton hajoamiseen.

Omat mielikuvani vuodesta 1986 ovat kutakuinkin iloisia, neonvärit hehkuivat, hiuksia krepattiin ja poppi soi. Suomi eli nousukautta ja kaikki tuntui mahdolliselta. HBO:n loistavassa minisarjassa Chernobyl sen sijaan näkyy rautaesiripun takainen nikotiininruskea, synkkä, ahdistava maailma. Ihmisten arki on karua, maalit rapisevat seiniltä ja kukin yrittää selviytyä miten parhaiten taitaa. Kun kammottavien erehdysten ja ketjureaktioiden jälkeen Tsernobylin ydinreaktori räjähtää, ei kukaan tiedä, miten sellainen katastrofi pitäisi hoitaa.

Eivät ydinvoimalan työntekijät, ei mahtava NKP, ei edes Gorbatshov. Tutkimusryhmä nimitettiin, johtajaksi määrätyt ydinfyysikko Valeri Legasov (Jared Harris) ja poliitikko Boris Shcherbina (Stellan Skarsgård) olivat lähes mahdottoman tehtävän edessä tajuttuaan tragedian laajuuden ja yrittäessään säästää mahdollisimman monen ihmisen hengen. Säteilyä vapautui ilmaan käsittämättömiä määriä, kun kukaan ei aluksi halunnut myöntää tapahtuneen vakavuutta. Vasta kun laskeuman aiheuttamaa säteilyä havaittiin ulkomailla, oli Neuvostoliiton pakko nöyrtyä ja pyytää apua. Kasvojen menettäminen oli suurvallalle hirveintä, mitä saattoi tapahtua.

Evakuoinnit ja pelastustoimet aloitettiin auttamattoman myöhässä, ja kaiken lisäksi tuhansia ihmisiä velvoitettiin pelastustöihin kertomatta säteilyn vaaroista mitään. Sarja näyttääkin kaikessa karmeudessaan, mitä yksilöt joutuivat kokemaan tapahtumien pyörteissä. On oikeasti ahdistavaa seurata tarinan kulkua, kun tietää ja muistaa, että se kaikki tapahtui oikeasti. Itsekin pelkäsin ydinlaskeumaa ja sen seurauksia, jotka Chernobylissä tulevat esille melkein sietämättömän realistisesti. Säteilyn vaurioittamat ihmiset kuolivat ehkä hirvittävimpiin tuskiin, mitä maailmassa voi olla.

Sarjassa puhutaan englantia, mutta sen unohtaa hetkessä ja elää mukana Neuvostoliittolaisten ihmisten murhenäytelmässä. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia, visuaalinen toteutus unenomaista mutta todentuntuista samaan aikaan.
Mikä on valheen hinta? Se on kysymys, joka esitetään sekä sarjan aluksi että lopuksi. Jotain tapahtuneesta ehkä opittiin, varsinkin yksilöiden uhrautuvien sankaritekojen myötä, mutta monelle hinta oli käsittämättömän ankara. Vaikuttavasti dramatisoitu Chernobyl on tällä hetkellä maailman suosituin sarja eikä ihme, se pitää otteessaan tiukasti kaikki viisi jaksoa. Ei voi muuta kuin suositella lämpimästi.

The Good Fight - Season 2

Kun spin off- sarjan ensimmäinen tuotantokausi ylittää nerokkuudessaan alkuperäisen ja saa jatkoa uusien kausien muodossa, iskee väistämätön pelko; mitä jos samaa vauhtia ei pystytäkään pitämään yllä ja sarja lässähtää.

Tämä epäilys oli täysin turhaa The Good Fightin 2. kauden kohdalla, tuntui että nyt vasta sarja nousikin omille siivilleen ja lentää korkeammalla kuin koskaan. Ensimmäisen kauden pyramidihuijauskuviot saateltiin nätisti päätökseen ja tämä vapauttikin käsikirjoittajat semmoisiin manöövereihin juonenkehittelyn suhteen, että alta pois.

Diane Lockhart (loistava Christine Baranski) nostettiin jälleen enemmän keskiöön lakiyhtiö Reddick, Boseman & Lockhartin taistellessa monenlaisia uhkia vastaan Usa:n käsittämättömässä poliittisessa ilmapiirissä. Dianen mielentilat vaihtelevat tapahtumien edetessä epäuskoisesta toivottomuudesta (ja sen lääkitsemisestä psykedeellisillä sienillä 😂) raivoisaan taistelutahtoon. Jonkinnäköisenä punaisena lankana läpi kauden kulkee sarjamurhaajan etsintä.  Kill all the lawyers- liikehdinnän aiheuttama lakimiesten listiminen Chicagossa herättää kauhun tunteita myös sarjamme juristeissa, eikä myöskään syyttä. Eräs päähenkilö kokee karmeuksia tämän asian tiimoilta.

Tämä kakkoskausi on myöskin hersyvän hauska. Politiikasta revitään huumoria sen minkä ehditään, eivätkä heitoilta välty republikaanien lisäksi myöskään demokraatit, vaikka sarja onkin niin anti-Trump, kuin olla voi. Vierailevat tähdet  ovat loistavia, ja suureksi ilokseni lakiyhtiön huippufiksut tutkijat Marissa Gold ja Jay Dipersia saavat enemmän ruutuaikaa ja omia juonikaariaan.

Sarjan alkutunnarin hidastetut räjähdykset ja vangitsevasti tihenevä musiikki ovat suorastaan addiktoivia ja ne on katsottava joka kerta alusta loppuun. En meinannut ensin tajuta, miksi jaksojen nimet olivat näennäisen randomisti eteneviä järjestyslukuja tyyliin 436 ja 443, kunnes hoksasin että tällähän viitataan Donald Trumpin presidenttikauden päiviin, joita lasketaan siis kuin vangit konsanaan päiviä vapautumiseensa. Trumpin valtakausi ja sen aiheuttamat muutokset ajan hengessä ja toimintatavoissa ovat myös yksi sarjan pääsisällöistä. Lakiyhtiön tyypit joutuvat huomaamaan, että likainen peli on joskus ainoa tapa päästä eteenpäin asiakkaita puolustaessa.

Luccan (Cush Jumbo) raskaus ja sen eteneminen aiheutti sarjan edetessä myös lystikkäitä hetkiä. Toivon vain, että Luccan ja Colinin (Justin Bartha) suhteesta ei tehdä mitään ikuista on-off-leikkiä, kuten joskus tv-sarjoissa käy. Iloitsin suuresti siitä, että Dianen ja hänen miehensä Kurtin(Gary Cole) suhde vahvistui vaikeuksista huolimatta ja he pääsivät jopa asumaan saman katon alle. Tällä kaudella Rose Leslien esittämä Maia Rindell ei ole enää niin suuressa valokeilassa, mutta myöskin hänen kehittymistään lakimiehenä ja ihmisenä on ilo seurata.

Kolmas kausi on tulossa, (jeeee!!) ja ties mitä siltä on odotettavissa. Fbi:n tutkijat kiertelevät kuin haaskalinnut Dianen ympärillä, varomaton tuttavuus on saattanut terävän lakinaisemme asemaan, jossa häntä kenties syytetään presidentin salamurhan suunnittelusta. Miten Diane tästä selviää, sen näemme sitten ensi vuonna.

Hell on Wheels

Kun ensimmäistä mantereen ylittävää rautatietä rakennettiin Amerikassa, valtavan rakennusporukan mukana kulki liikkuva telttakaupunki, jonka kuvaava nimi oli Hell on Wheels. Tämän hurjan, energisen, julman ja väkivaltaisen mobile cityn meininkeihin keskittyy eräs mielestäni parhaista länkkärisarjoista (heti Deadwoodin jälkeen!) koskaan.

Viime vuonna päättyneen sarjan viidennen ja viimeisen kauden loppujaksot tulivat äskettäin HBO Nordicille, ja katselimme ne mieheni kanssa melko pikaisessa tahdissa, sillä olimme jo ehtineet odotella näitä viimeisiä episodeja. Tapahtumat lähtivät alunperin liikkeelle tilanteesta, jossa Yhdysvaltojen sisällissota on juuri päättynyt, orjat on vapautettu ja Abraham Lincoln on murhattu. Kansakunta on niin jakautuneessa tilassa, että maan eri puoliskot yhdistävälle rautatielle on tilausta.

Union Pasific Railroadin työntekijäksi värväytyy muuan entinen etelävaltioiden sotilas Cullen Bohannon (Anson Mount), jonka pääasiallisena tavoitteena on kuitenkin löytää vaimonsa ja pienen poikansa tappamisesta vastuussa oleva mies. Bohannon osoittautuu päteväksi työssään ja nousee työnjohtajaksi ja juonittelevan pomonsa Thomas Durantin ( Colm Meaney) oikeaksi kädeksi. Sarjan protagonistina tapahtumia katsellaan ikäänkuin hänen kauttaan, mutta saamme huomata, että Bohannon itsekin on todella ristiriitainen persoona ja kaikki hänen tekonsa eivät välttämättä ole oikeutettuja.

Kun valtavalla rahamäärällä ja pääomalla tehdään jotakin suurta, mukaan liittyy tietysti kaikenlaista muutakin opportunismia. Ilotalot, saluunat, peliluolat, kirkot ja hotellit kulkivat Hell on Wheelsin mukana tarjoamassa raskaan ruumiillisen aherruksen väsyttämälle halpatyövoimalle sitä tekemistä mitä kukakin halusi vapaa-ajallaan tehdä. Eri sosioekonomisille luokille toki omanlaisensa- ja hintaisensa huvitukset. Peliin sekaantuu luonnollisesti myös pahiksia jotka haluavat osansa kakusta. The Swede (Christopher Heyerdahl) on yksi pätevimpiä kelmejä mitä olen tv-sarjoissa nähnyt. Pomon kirjanpitäjänä tutuksi tuleva, täydellisellä norjalaisaksentilla ( sillä the Swede on oikeasti siis norjalainen :D) puhuva ukkeli kerkiää sarjassa niin moneen kolttoseen, että hänen lopullinen kohtalonsa on hänelle tismalleen sopiva.

Henkilögalleria kautta linjan on äärimmäisen laatuunkäypää. Mahtavat roolit sarjassa tekevät ainakin räppäri Common Elam Fergusonina, vapautettuna orjana joka etsii uudenlaista elämää rautateiltä ja Robin McLeavy Evana, mojave-intiaanien kidnappaamana ja tatuoimana naisena. Muutenkin koko sarjan maailma on mahtava, intensiivisyydestään ja raakuudestaan huolimatta kaunis ja uskottava. Vaikka ihmisen henki oli tuolloin halpa, jollei suorastaan arvoton, on näidenkin tapahtumien realistinen kuvaaminen tärkeää. Kuvauspaikat ovat henkeäsalpaavia, lavasteet todenmukaisen karkeita ja hiomattomia kuten telttakaupungissa kuuluukin ja juonenkehittelyyn on käytetty selvästi paljon aikaa.

Tapahtumat muotoutuvat kausien edetessä, tyyppejä kuolee, lapsia syntyy ja fokus siirtyy ajoittain muihinkin asioihin kuin radan rakentamiseen. Mormonit, intiaanit, roistojoukkiot ja kiinalaiset tuovat omia käänteitä mukanaan ja vievät juonta erilaisiin suuntiin. Viimeisen kauden kilpailu radan rakentamisessa kahden suuryhtiön välillä palauttaa loppujen lopuksi kiskojen kolinan taas sarjan punaiseksi langaksi.
Tätä maailmaa tulee kyllä ikävä. Mistä löytäisi samantyyppisen karheankauniin sarjan johon uppoutua? Se jääkin etsintään, mutta kaikki te , jotka ette ole vielä kokeneet helvettiä pyörien päällä, suosittelen! :D

Power

Jos guilty pleasureista puhutaan, on HBO nordicilla pyörivä Starz-kanavan Power ehdottomasti yksi niistä. Häpeämättömän ylellinen, väkivaltainen ja seksikäs sarja ei ole ehkä syvällisyyden taidonnäyte, mutta se osaa viihdyttää. 

Power kertoo tarinaa rikkaasta yökerhonomistaja James St. Patrickista (Omari Hardwick) , joka salaa on myös "Ghost", yksi New Yorkin pelottavimmista huumeparoneista. James haluaisi olla oikea, vakavastiotettava bisnesmies ja jättää huumekuviot taakseen. Lapsuudentoverinsa Tommy Eganin (Joseph Sikora) kanssa he ovat keränneet suunnattoman omaisuuden ja paljon valtaa alamaailman piireissä, mutta kuten James saa huomata, sieltä irrottautuminen ei olekaan kovin helppoa. 

James kohtaa sattumalta eräänä iltana yökerhossaan nuoruusaikojensa ensirakkauden, Angela Valdezin, ja vaikka James onkin perheellinen kolmen lapsen isä, heidän välilleen syntyy kuuma suhde. James ei toki tiedä että Angela on FBI-tutkija, joka sattumoisin on juuri selvittämässä kuka on pahamaineinen Ghost. James on myös saanut pahan vihamiehen entisestä rikoskumppanistaan Kananista (50 Cent), joka on istunut vankilassa Ghostin puolesta. 

Näistä kuvioista aiheutuu tietenkin monenlaista draamaa ja käännettä, joita on ollut ilo seurata jo neljättä kautta. (Power on muuten ensimmäinen Starz-kanavan tv-sarja jolle on tulossa viides kausi.)  Tällä hetkellä James istuu vankilassa, mutta rikoksesta jota hän ei ole tehnyt, vaan korruptoitunut FBI-agentti lavasti hänet murhasta jonka teki itse. 

Silloin tällöin minulla menee hermot sarjan näyttelijäntyöhön. Osa porukasta, kuten Joseph Sikora ja ja Ghostin vaimoa Tashaa esittävä Naturi Naughton ylinäyttelevät silmienmuljautteluineen raivostuttavasti, kun taas sarjan tuottajanakin toimivan 50 Centin muminasta ei tahdo saada välillä mitään selvää. Itse Ghost on melkoinen kivikasvo jonka ilmegalleriaan kuuluu suunnilleen kaksi vivahdetta, murjotus tiukan tuijotuksen kera ja hymy. 

Siltikin Power on kietonut minut otteeseensa, ja jokin sen tunnelmassa kiehtoo. Musiikki, miljöö ja juoni tempaavat mukaansa. Ghostin pyristely kohti lainkuuliaista elämää tuntuu mahdottomalta, mutta on kiinnostavaa seurata onnistuuko hän siinä. Käsikirjoituksessa on onnistuttu, henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisen pahoja tai hyviä, vaan jokaisessa on monia puolia, ja heidän kamppailunsa eri tilanteissa on inhimillistä. Näissä merkeissä jatkan mieluusti sarjan seuraamista tulevaisuudessakin. 

Grimm

Juhannus tuli vietettyä todella rauhallisissa merkeissä pitkittyneestä flunssasta johtuen, joten oli aikaa lukea useampaakin opusta yhtäaikaa ja katsella välillä telkkuakin. Olemme vastikään löytäneet mieheni kanssa  HBO Nordicilla ja Netflixissä esitettävän Grimm-sarjan, joka on pyörinyt ihan normikanavillakin Suomessa, mutta jostain syystä se ei ole kiinnostanut aiemmin. Ja ihan hyvä niin, onpahan nyt sitten töllötettävää taas pidemmäksi aikaa ja saa seurata kaikki viisi tuotantokautta alusta loppuun. Sarja on ottanut löyhästi osviittaa Grimmin veljesten saduista, ( joista tyttäreni muuten bloggaa täällä 😊 ) mutta konteksti on täysin nykyaikaa ja meininki uudenlaista.

Grimm kertoo Portlandilaisesta murharyhmän etsivä Nick Burkhardtista, jolla on elämä mallillaan. Kotona on kaunis eläinlääkärinä toimiva tyttöystävä Juliette (Elizabeth Tulloch), töissä työpari Hank Griffin (Russel Hornsby) , jonka kanssa hommat luistavat mainiosti. Nickin vanhemmat ovat kuolleet autokolarissa hänen ollessaan pieni poika, ja sen jälkeen hänestä piti huolta Marie-täti, joka nyt yhtäkkiä ilmaantuu Portlandiin vakavasti sairaana.

Nick on huomannut omituisia tapahtumia ympäristössään, ja epäilee olevansa tulossa hulluksi; ihmiset näyttäytyvät hänelle välillä välähdyksenomaisesti mitä kaameampina hirviöinä. Marie-täti ehtii ennen kuolemaansa kertoa Nickille mistä on kysymys, Nick on ikiaikaista Grimmien sukua, ja he kykenevät havaitsemaan Weseneitä, ihmisiä jotka ovat sisimmässään esim. ihmissusia tai muita tarujen hahmoja.  Tavalliset ihmiset eivät Weseneitä näe, jos nämä eivät sitä nimenomaisesti halua, mutta Grimmit näkevät niitä esim. niiden stressaantuessa tai hermostuessa.

Grimmit ovat historian aikana taistelleet Weseneitä vastaan, ja Marie-tädin perintönä Nickille jääkin asuntovaunullinen kirjoja, aseita, piirroksia ja muuta tietoutta jota käyttää hyväkseen tässä uudessa ja odottamattomassa tilanteessa. Nick ei halua olla perinteinen Weseneiden metsästäjä, ja tutustuessaan Monroeen (Silas Weir Mitchell) joka on todellisuudessa blutbad eli ihmissusi, mutta on päättänyt elää ilman verenvuodatusta ihmisten joukossa, hän haluaa ystävystyä tämän kanssa. Monroesta tuleekin Nickille henkireikä, ainoa jonka kanssa hän voi keskustella pimeyden voimista ja niiden ilmenemismuodoista.

Ensimmäinen kausi on aika kevyt ja välillä hauskakin hirviöistä huolimatta. Nick on kertakaikkiaan hurmaava, komea ja miellyttävä vastahakoinen sankari joka ottaa uuden roolinsa todella urheasti vastaan vaikka se tarkoittaakin sitä ettei hän voi enää yhtä vapautuneesti kommunikoida tyttöystävän tai työparin kanssa, vaan joutuu elämään jossain mielessä kaksoiselämää. Hahmojen ja hirviöiden kavalkadi tuntuu olevan loppumaton, lähes joka jaksossa saa tutustua uudenlaiseen Weseniin. 

Toinen kausi, jota olemme nyt katsomassa, on tunnelmaltaan jo aavistuksen verran synkempi ja tummempi. Ilmenee että on olemassa seitsemän kuninkaallista sukua, jotka hallitsevat Weseneitä ja haluavat päästä Grimmeistä tietysti eroon hinnalla millä hyvänsä. Tilannetta ei helpota se, että poliisilaitoksen päällikkö Sean Renard (Sasha Roiz) kuuluu näihin kuninkaallisiin Nickin tietämättä.
Mielenkiinnolla jatkamme seuraamista. 

The Good Fight

Spin offit  eivät aina onnistu tuomaan alkuperäisen sarjan tai leffan taikaa ruudulle, mutta nyt käveli vastaan sellainen sarja joka taisi ylittää jopa originaalin. 

Good Wife oli yksi lempilakisarjoistani koskaan ja niitä harvoja joita enää "lineaarisesta" telkkarista tuli seurattua viikoittain. The Good Fight jatkaa tutulla teemalla muutaman alkuperäisen sarjan hahmon (ja monen uuden) kanssa. 
Good Wifen keskiössä olleen lakifirman perustajaosakas Diane Lockhart (Christine Baranski) haaveilee eläkepäivistä ranskalaisella viinitilalla, kunnes karu totuus paljastuu. 
Hänen hyvän ystävänsä Henry Rindellin pyörittämä sijoitusrahasto, jossa hänen eläkevaransa ovat olleet kiinni, osoittautuukin miljardiluokan pyramidihuijaukseksi ja rahat ovat kadonneet tuhkana tuuleen.

Myös Henryn tytär ja Dianen kummitytär Maia (Rose Leslie) tulee sotketuksi isänsä rikoksiin oltuaan nimijäsenenä säätiössä johon varoja piilotettiin. Molemmat naiset joutuvat aloittamaan alusta uudessa lakifirmassa, jota johtaa Adrian Boseman (Delroy Lindo). Heidän tukenaan kyseisessä firmassa on Lucca Quinn (Cush Jumbo), Good Wifestä tuttu fiksu ja urallaan kovaa nousua tekevä asianajaja. 

Oli riemastuttavaa huomata kuinka alkuperäissarjasta tutut elementit kuten terävä huumori, yllättävät juonenkäänteet ja mielenkiintoiset lainopilliset haasteet olivat edelleen käsikirjoituksen ytimenä. Roolitus oli mielestäni monipuolistunut, ja todellinen piristysruiske oli Dianen ja Maian siirtyminen pompöösistä Lockhart and Lee -lakifirmasta täysin afrikkalais-amerikkalaisten pyörittämään yhtiöön, jossa meininki osoittautuu tyystin erilaiseksi. Sivuhahmoina ja vierailijoina on ihan loistavia tyyppejä, erityisesti Carrie Prestonin esittämän Elspeth Tascionin paluu hykerrytti, sillä harvoin näkee niin hulvattoman hajamielistä neroa missään ohjelmassa.  Itse pidin myös suuresti käsikirjoitukseen sisältyneistä heitoista Donald Trumpia kohtaan, ilmeisestikään kirjoittajat eivät ole uuden presidentin suurimpia faneja. 😏

Game of Thrones - ja Downton Abbey -sarjoista tuttu Rose Leslie on nyt ihan toisenlaisessa roolissa verrattuna noihin tunnetuimpiin töihinsä. Poissa on skottiaksentti ja villiys, tilalla nuoren lakinaisen herkkyys ja epävarmuus. Rosella on erittäin puhuttelevat kasvot ja silmät, pelkästään ilmeillään hän kertoo tarinaa loistavasti. Olisi muuten mahtavaa, jos sarjan seuraavalle kaudelle saataisiin vierailevaksi tähdeksi Rosen poikaystävä Kit Harington eli GoT:in Jon Snow. 😍 

Tämä pläjäys oli kunnon binge-watchingin arvoinen ja nyt sitten vain odottelemaan seuraavan kauden tupsahtamista HBO Nordicille. Katsokaa ihmeessä muutkin! 

The Leftovers

Jos kaksi prosenttia maailman väestöstä (eli n. 140 miljoonaa ihmistä) katoaisi yhtäkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä jäljettömiin ja sinä olisit yksi jäljelle jääneistä, mitä tekisit?

Tätä kysymystä käsitteli kolmen kauden ajan yksi ehdottomista lempisarjoistani, The Leftovers. Katsoin juuri riipaisevan päätösjakson HBO Nordicilta ja vaikka minulla jääkin iso ikävä, olen myös samalla iloinen että sarjan luojilla Tom Perrottalla (jonka romaaniin the Leftovers perustuu) ja Lost-sarjan tuottajana tunnetulla Damon Lindelofilla oli rohkeutta, luovuutta ja näkemystä tehdä tästä sarjasta juuri tällainen ja tämänpituinen kuin se oli. Ei turhaa pitkittämistä mutta ei myöskään katkaistu hyvää tarinaa kesken lennon. 

The Leftovers lähtee liikkeelle tilanteesta jossa "Lähdöstä" eli Sudden Departuresta on kulunut n. kolme vuotta. New Yorkin lähiökaupungissa Mapletonissa asusteleva Garveyn perhe on jäänyt sekasortoiseen tilaan, poliisipäällikköisä Kevin (Justin Theroux) yrittää pärjätä kapinoivan teini-ikäisen tyttärensä Jillin kanssa miten parhaiten taitaa. Heidän ydinperheestään ei kadonnut Lähdössä kukaan, mutta veli Tom on häipynyt teille tietymättömille ja psykoterapeuttiäiti Laurie on jättänyt perheensä ja liittynyt kulttiin, joka syntyi katoamisten jälkimainingeissa. Guilty Remnants eli "Syylliset jäljellejääneet" ovat julistautuneet eläviksi muistuttajiksi Lähdöstä, he asuvat kommuunissa, pukeutuvat valkoiseen tupakoiden koko ajan eivätkä puhu ääneen vaan kommunikoivat kirjoittamalla lappuja. Heillä on outo tapa mennä hengailemaan ihmisten pihapiirien läheisyyteen ja seurailla viattomia ohikulkijoita tuijottaen heitä syyttävästi. 

Herkät ihmiset, kuten Meg Abbott (Liv Tyler) ovat vastaanottavaisempia manipulaatiolle kuin muut ja siksi painostus saakin aikaan Megissä syyllisyydentunteen ja hänkin liittyy sulhasensa kauhuksi Guilty Remnantsiin eli G.R:ään. 
Nora Durstille (Carrie Coon) on käynyt pahin mahdollinen, koko hänen perheensä eli aviomies ja kaksi pientä lasta katosi Lähdössä. Nykyään Nora työskentelee organisaatiossa, joka haastattelee läheisiään menettäneitä ja selvittää heidän oikeuksiaan avustuksiin. Hänellä on suuria vaikeuksia selvitä surusta ja menetyksestä ja hän sortuu äärimmäisiin keinoihin hakiessaan helpotusta tuskaansa. 

Ensimmäinen kausi onkin aika ahdistava ja synkkä, henkilöt täysin hukassa itsensä ja tilanteen kanssa. Yliluonnollisia ja selittämättömiä asioita tapahtuu erityisesti Kevinille, joka pelkää kulkevansa mielisairaalaan joutuneen isänsä Kevin sr:n jalanjälkiä. Välillä pelotti, tuleeko the Leftoversista uusi Lost, jossa kaikkea mystistä tapahtuu mutta millekään ei anneta kunnollisia selityksiä. Kauden kuluessa Kevin ja Nora kuitenkin löytävät toisensa, rakastuvat ja muitakin toivonpilkahduksia alkaa näkyä eri puolilla. 

Toinen kausi vie Garveyt ihan erilaiseen tilanteeseen. He muuttavat yhdessä Noran pappisveljen Mattin (Christopher Eccleston) ja tämän halvaantuneen vaimon kanssa Texasiin, Jardinin kaupunkiin. Kyseinen paikkakunta on maailman ainoa populaatio, josta ei Lähdössä kadonnut ainoatakaan ihmistä. Siksi kaupunki onkin ottanut uudeksi nimekseen Miraclen ja rahastaa epätoivoisia ihmisiä mm. järvensä vettä myymällä. Garveyt tutustuvat välittömästi naapureihinsa, Murphyn perheeseen joka päältäpäin näyttää oikein tasapainoiselta ja onnelliselta mutta fasadin takaa alkaa paljastua mitä kummallisempia asioita. Yliluonnollinen teema jatkuu, vaikka Garveyn perhe onkin eheytymässä, poika Tom on palannut kotiin, äiti Laurie irtaantunut G.R:stä ja luo uudelleen suhdetta lapsiinsa niin Kevinin mieli alkaa järkkyä. Hän huomaa näkevänsä kuolleita, pääsevänsä eri ulottuvuuksiin universumissa ja muutenkin hänen olemassaolonsa on sanalla sanoen erilaista kuin muilla. 

Kolmas ja viimeinen kausi on niin ikään täysin erilainen kuin aiemmat. Lähdöstä on kulunut pian 7 vuotta ja vallalla oleva käsitys on, että seuraava vuosipäivä tuo mukanaan suuren tulvan ja maailmanlopun.  Kevin ei hyväksy rooliaan uutena Messiaana ja kaiken pelastajana. Tapahtumat siirtyvät Australiaan, jossa Noralle annetaan mahdollisuus päästä uuden teknologian keinoin paikkaan, johon Lähdössä kadonneet ihmiset menivät, missä se sitten lieneekin. Onko juttu pelkkää huijausta vai aito keino Noralle nähdä kadonneet lapsensa uudelleen? Asiat selviävät pikkuhiljaa matkan varrella, ja viimeinen jakso antaakin vastauksia kaikkia askarruttaneisiin kysymyksiin. Minne kaikki ihmiset kadottuaan joutuivat? Mitä heille tapahtuu siellä? Monta asiaa jää myös pimentoon mutta se ei haittaa. Loppu on juuri sellainen kuin tämä loistava sarja ansaitsikin. 

Parasta antia The Leftoversissa ovat mielestäni näyttelijäsuoritukset. Joka ikiseen rooliin oli löydetty täydellinen, kaikkensa hahmolleen antava näyttelijä. Kukaan ei patsastele näyttääkseen mahdollisimman kauniilta tai komealta vaan jokainen keskittyy ilmentämään roolihahmonsa monimutkaisia tunteita. Erityisesti Justin Theroux ja Carrie Coon olivat loistavia ja uskon että he ovat täystyöllistettyjä tämän sarjan jälkeen. Carrie Coon onkin yhdessä pääroolissa Fargo-sarjan uusimmalla kaudella. (täytyykin ruveta tiirailemaan sitä seuraavaksi :D ) Vaikka rakastankin pinnallista hömppää, romanttisia komedioita ja räjähtävää toimintaa, olen suunnattoman iloinen etteivät kaikki televisiotuotannot ole sellaisia. Tarvitsemme myös tällaisia havahduttavia, ravistelevia, suuria teemoja käsitteleviä sarjoja, joissa kaikkea ei pureskella katsojalle valmiiksi. Voin suositella tätä sarjaa kaikille hyvästä mysteeristä ja filosofisista pohdinnoista kiinnostuneille, ette tule taatusti pettymään. 

Kaikenlaista sitä tuleekin katsottua

Olipa erikoinen katselukokemus, pakko sanoa. Mies löysi HBO Nordicilta viime vuonna SyFyllä ilmestyneen sarjan nimeltä Aftermath, ja vaikka sen premissi vaikuttikin juuri sellaiselta mitä monissa tämän hetken sarjoissa on; maailmanloppu tulossa, kuinka selviytyä perheenä uhasta, vihollisista ja kaikennäköisten yliluonnollisten  olioiden hyökkäyksistä, niin ajattelimme kuitenkin että katsotaan nyt sitten. 

Vilkaisin Imdb:stä sarjan ratingia, ja ihmettelin miksi se oli niin huono, vain 4,9 tähteä kymmenestä. Pääosissa kuitenkin tosielämän aviopari Anne Heche ja James Tupper, jotka ovat olleet mukana monessa hyvässäkin tuotannossa. No, ensimmäisen jakson jälkeen en enää ihmetellyt asiaa. Aftermathin tekijät voisivat vaikka kirjoittaa kirjan siitä, kuinka monta mokaa voi yhden sarjan tiimoilta tehdä. 

Voisi olla tietysti hyväkin asia, että heti ensi sekunneilla hyökätään suoraan tapahtumien tiimellykseen, onhan sekin jonkinlainen yllätysmomentti. Ollaan siis Copelandin kolmilapsisen (16-vuotiaat kaksostytöt ja parikymppinen isoveli)  perheen maatilalla, jonne alkaa viuhua meteoreja, taivaalta sataa kaloja ja käärmeitä ja puskista hyökkäillä kimppuun raivopäisiä ihmisiä, joista osalla on eräänlainen rappeuttava aivokuume ja osaan taas on tunkeutunut jonkinsorttinen demoni. 

Myyttejä tutkiva isä ja ex-sotilasäiti ovat juuri sopivia asiantuntemukseltaan tähän karmivaan tilanteeeseen, mamma posauttelee hyökkäilijöitä hengiltä minkä ehtii ja isä pohtii muinaisia taruja ja uskomuksia ja niiden yhtymäkohtia nykyisiin tapahtumiin. Harmi vain että sarjan tekijöiltä unohtui muutama pikkuasia kuten juonen kehittely, tapahtumien pohjustaminen ja henkilöhahmoihin tutustuttaminen. Kaksoset ovat stereotyyppiset nörtti ja blondi, isoveli ampumisesta diggaileva urheilijatyyppi ja vanhemmat niin töksähtäviä hahmoja ettei tosikaan. Minua ärsytti esim. suunnattomasti, että Anne Hechen esittämällä äidillä oli melkein koko ajan aurinkolasit silmillä, joten hänen kasvojensa ilmeet jäivät lähes piiloon. 

Perhe hyppää asuntoautoon ja lähtee kohti Seattlea ja asioista tietävää isoisää. Onnettomuudet, katastrofit ja tuhoisat tapahtumat seuraaavat toistaan pyörryttävällä vauhdilla, mutta mihinkään ei keskitytä, minkään vaikutuksia ei jäädä miettimään ja perhe tuntuu olevan suhteellisen kylmähermoista porukkaa kaiken tämän jättäessä heidät melko välinpitämättömiksi. Itselläni tämä tökki todella paljon, mutta mieheni oli vain tyytyväinen, että kerrankin jossain ohjelmassa tapahtuu kunnolla, eikä jäädä tuijottelemaan. :D 
Se onkin kyllä totta, että tässä sarjassa ei tuhlattu aikaa tuijottelukohtauksiin! Vierailevia tähtiä riitti, mutta lähestulkoon jokainen heistä tapettiin saman jakson sisällä ja juonenkäänteet katkesivat kuin kanan lennot. 

No, sitten taivaalle alkoi avautua madonreikiä jotka imaisivat sisäänsä kokonaisten kaupunkien verran ihmisiä. Mihinkään ei oikein annettu selityksiä, vaikka jonkinlaisena punaisena lankana kulkikin radiosta kuuluva vuosikymmenien takainen ohjelma, joka tuntui oudosti tietävän tulevia tapahtumia kuten tulivuorenpurkauksen ja kuun pirstaloitumisen. (kyllä, luit oikein) Erikoistehosteita riitti ja budjetti tällä sarjalla onkin ollut varmasti melkoinen. Olisi ehkä ollut viisasta käyttää suurempi osa siitä käsikirjoituksen työstämiseen kuin efekteihin. Sarjalle ei nimittäin ole tiedossa toista tuotantokautta, vaikka melkoiseen cliffhangeriin tapahtumat koitettiin päättää. 

Lopputulemana siis se, että tämä sarja ei täyttänyt minun (vähäisiä) odotuksiani. Mutta jos tykkäät tauottomasta toiminnasta minimaalisella aivotoiminnalla, tämä on juuri sinun sarjasi. ;)

Kevyttä sunnuntaikatselua

Tuli tuijoteltua HBO Nordicilla vastikään ilmestynyt dokumenttielokuva "Mommy dead and dearest", joka jätti jälkeensä hyvin hämmentyneen olon. Erin Lee Carrin ohjaama dokkari kertoo Dee Dee ja Gypsy Rose Blanchardesta, äidistä ja tyttärestä jotka ulkopuolisten silmin olivat hellyttävin pieni perhe ikinä. Vakavasti sairas, monivammainen tytär ja hänestä pyyteettömästi huolehtiva yksinhuoltajaäiti, joille yhteisöt ja vapaaehtoiset tarjosivat monenlaista rahallista apua aina asumisesta Disneylandin matkoihin.

Kaikki ei ollut kuitenkaan sitä miltä näytti. Dee Dee olikin kulissien takana manipuloiva ja häikäilemätön hyväksikäyttäjä, joka aiheutti lääkitsemällä tyttärensä sairaudet ja pakotti tämän esim. käyttämään pyörätuolia, vaikka Gypsyn kävelytaidoissa ei ollut minkäänlaista vikaa. Tällaista sairasta ja häiritsevää käytösmallia kutsutaan välilliseksi Münchausenin oireyhtymäksi. Tässä tapauksessa Dee Dee sai toimillaan suurta rahallista hyötyä, mutta myös tyttärensä täydellisesti valtansa alle. Dee Dee halusi pitää Gypsyn ikuisesti pienenä lapsena, joka olisi ollut hänestä kaikilla tavoin riippuvainen. Mitä karmeampia yksityskohtia väkivallasta ja monenlaisesta hyväksikäytöstä ilmenee pitkin dokumenttia.

Ihmetyttää, miten lääkärit ja muu hoitohenkilökunta eivät huomanneet, mitä tapahtui, vaan Gypsy alistettiin muun muassa syöpähoitoihin, vatsaan asennettuun kivuliaaseen ruokintaletkuun ja lukuisiin tarpeettomiin leikkauksiin. Gypsy itsekin oli suuren osan elämästään tietämätön omasta terveydentilastaan, vaan uskoi äitiään joka oli näitä tarinoita hänelle pikkulapsesta asti syöttänyt. Myöskin Gypsyn isä pidettiin pimennossa asioiden todellisesta laidasta.

Ihmistä ei voi kuitenkaan ikuisesti estää kehittymästä ja kapinoimasta. Ja koska hyväksikäyttö oli ollut näin äärimmäistä, oli vapaudentarve niin kova, että Gypsy sortui kaikkein äärimmäisimpään tekoon, oman äitinsä murhaan. Löydettyään salaisen poikaystävän internetistä, he päätyivät tekoon, josta molemmat ovat nyt vangittuina. Gypsy Rosen oikeudenkäynti on jo pidetty, ja lieventävien asianhaarojen takia hän sai Usa:n mittakaavassa kohtuullisen lievän tuomion, vain 10 vuotta vankeutta. Tänä vuonna pidettävässä oikeudenkäynnissä selviää mitä varsinaisen teon suorittanut poikaystävä saa tuomiokseen. 

Katsottuani tämän elokuvan muistin, että hiukan samanlainen olo jäi taannoisesta Netflix-dokumentista "Making a murderer". Tyyliin:  Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Miten ihmisille voi käydä noin? Miten systeemistä voi löytyä noin isoja rakoja, joihin joku voi luiskahtaa kenenkään pystymättä auttamaan?  Making a muderer -dokkarissa minua säälitti eniten nuori Brendan Dassey, joka pakotettiin tunnustamaan murha jota hän ei mitä ilmeisimminkään ollut tehnyt, ja hän istuu edelleenkin vankilassa odottamassa tuomionsa kumoamista. Toisaalta Gypsy Rose voi päästä ehdonalaiseen vapauteen vähän yli kolmekymppisenä ja hänellä on vielä pitkä elämä edessään senkin jälkeen. Hänellä on perhe sisaruksineen isänsä ja äitipuolensa luona, joten täysin tyhjän päälle hän ei jää. Toivon kuitenkin todella, että tyttö saa vankilassa sitä psykiatrista apua jota hän varmasti erittäin kipeästi tarvitsee.

The Handmaid´s Tale

HBO Nordic, tuo loistavien sarjojen koti, on tuonut ulottuvillemme taas mielenkiintoisen uutuuden. Margaret Atwoodin samannimiseen romaaniin perustuvasta The Handmaid´s tale-sarjasta on nyt kolme ensimmäistä jaksoa katsottavissa ja minä tiirailin ne putkeen yötä myöten, kun en malttanut jättää tarinaa kesken.

Olen lukenut Margaret Atwoodilta muutaman teoksen, mutta tämä nimenomainen ei ollut tuttu joten en tiennyt etukäteen yhtään mitä olisi odotettavissa. Atwoodin kirjoissa on tosin taipumusta suhtautua ihmiskunnan tulevaisuuteen suhteellisen pessimistisesti, esim. Herran tarhurit -kirjassa ympäristökatastrofi on pyyhkäissyt yli maapallon ja elämästä on tullut pelkkää selviytymistä.

The Handmaid´s tale sijoittuu myös aikaan, joka ei tunnu olevan kovinkaan kaukana tulevaisuudessa. Flashbackit jotka uumoilevat jo tulevaa, vaikuttavat olevan suunnilleen meidän ajassamme liikkuvia. Alkaessani katsomaan sarjaa, riemastuin nähdessäni ruudussa monia lempisarjoistani tuttuja kasvoja, kuten Mad Menin Peggy Olsenina tutun Elisabeth Mossin, Dexterin tyttöystävänä vihastuttaneen Yvonne Strahovskin, Gilmoren tyttöjen Alexis Bledelin ja mikä parasta, Orange Is the New Blackin ihanista ihanimman Pousseyn eli Samira Wileyn.
Toki mukana on Joseph Fiennesin kaltainen moniulotteinen elokuvanäyttelijäkin ja koko näyttelijäkaarti yleisesti ottaen on loistavaa.

Sarjan miljöö on tulevaisuutta, mutta puettuna vuosisatoja vanhaan kaapuun. Usa:sta on tullut kaksiosavaltioinen Gilead, jota hallinnoi ääriuskovainen ja diktaattorimainen naisia alistava kultti. Päähenkilö Offred on "orjattaren", tietynlaisen synnytyskoneen asemassa oleva nainen, jonka ainoana tehtävänä on tuottaa jälkeläisiä hallitsevan luokan miesten vaimoille, jotka eivät itse pysty tulemaan raskaaksi. 

Jostain vielä selittämättömästä syystä raskaaksi tuleminen ja terveiden jälkeläisten synnyttäminen on tullut äärimmäisen vaikeaksi, joten Orjattaret ovat omistajilleen kultaakin kalliimpia. He ovat tosin myös käyttötavaraa, joka heitetään huoletta pois, joko tuhottavaksi tai siirtomaihin pakkotyöhön lähetettäväksi, mikäli he eivät onnistu ainoassa tehtävässään eli jälkeläisten tuottamisessa. Kaikki tuntuu todella äärimmäiseltä ja fundamentalistiselta, jopa rautaesiripun aikainen Neuvostoliitto ja Itä-Saksa välkähtävät mielessä ihmisen kyräilyä, vakoilua ja joka pikku rikkeestä ilmiantamista katsoessa. 

Elisabeth Moss on mahtavan moniulotteinen roolissaan, pienillä eleillä ja varsinkin silmillään hän ilmaisee päähenkilön monimutkaisia tunteita. Hän on todistetusti hedelmällinen, joten hänen miehensä on tapettu, lapsensa viety pois ja hänet on asetettu erään johtohenkilön Orjattareksi. Raamatun jakeisiin vedoten harjoitetaan seremonioita, joissa mies vaimoineen käyttää häntä hyväkseen saadakseen itselleen lapsen hänen kauttaan. 

Yleensä en pidä kovinkaan paljon kertojanäänistä leffoissa tai sarjoissa, olen enemmänkin "älä kerro, vaan näytä"-koulukunnan vankka kannattaja. Tässä tapauksessa voiceover-narratiivi kuitenkin todella toimii. Mitenkään muuten emme saisi päähenkilön sisäisestä, kapinallisesta maailmasta tietääkään, sillä vapaasti puhuminen tuossa tulevaisuuden dystopiassa on harvinaista herkkua ilmiantajineen ja hierarkioineen. Offredin kertojanääni paljastaa kuinka fiksu ja omalla tavallaan huumorintajuinen nainen Orjattaren kaavun alle kätkeytyy.

Tietynlaista levottomuutta sydänalassa tämä sarjan maailma herättää väkisinkin. Kaikki muuttui pikkuhiljaa, epänormaalista tuli normaalia, demokratia mureni ihmisten katsoessa epäuskoisesti vieressä tyyliin "eihän tämä nyt näin voi mennä". Poikkeaako tämä hirvittävästi siitä mitä Yhdysvalloissa ja muuallakin maailmassa tällä hetkellä tapahtuu? 

Jonkinlaista pinnan alle piilotettua toivoa sarjassa kuitenkin on. Ihmisten sammumattomassa halussa päästä omaistensa ja rakkaidensa luo ja kenties eräänlaisessa vastarintaliikkeessä jonka olemassaoloa ei vielä ole toteen näytetty. Tämä jää nähtäväksi sarjan tulevissa jaksoissa, joita odotan jo innolla.