On hieno paikka haudan povi

Bazar, 2018. 397 s.

Flavia de Luce -dekkareiden yhdeksäs osa osoittautui yllättäen erääksi suosikeistani koko sarjassa. Flavia on kokenut kovia ja synkeitä asioita jo useamman kirjan verran, ja väkisin alkoi jo hiukan itsekin ahdistua de Lucen perheen asioiden onnettomasta tilasta, varsinkin edeltävän teoksen lopussa tapahtuneen järkyttävän perhetragedian jälkeen.

Tämän kirjan alussa Flavia onkin melko toivottomissa mietteissä, mutta sitten Florence-täti patistaa koko siskoparven perheen palvelija Doggerin kanssa kesälomamatkalle keskelle Englannin idyllistä maaseutua. St-Mildred´s-in-the-Marshin kylä kirkkoineen kiinnostaa jo valmiiksi Flaviaa, joka tietää kyseisen seurakunnan pastorin murhanneen kolme viatonta rouvashenkilöä myrkyttämällä heidät ehtoollisviinillä.

Dogger viekin Daffyn, Feelyn ja Flavian jokiretkelle veneellä, jonka laidan yli kättään uittaessa Flavia tuntee jonkinlaisen hipaisun. Flaviahan on löytänyt ruumiita jos jonkinlaisista paikoista takan hormeista kurkkupenkkeihin asti, mutta tämä kyseisen kalmon löytötapa on ehkä herkullisella tavalla kammottavin ikinä. Flavian tarratessa kiinni vedenalaiseen saaliiseensa, hän havaitsee työntäneensä sormensa ruumiin avonaiseen suuhun ja pitävänsä etuhampaiden takaa tiukasti kiinni.

Suorastaan kauhistuttavan ihana sattuma! Siskojen järkyttyessä ja oksennellessa Flavia riemastuu, on kuin aurinko alkaisi jälleen paistaa nuoren etsivämme elämässä. Silkkisiin komeljanttarin varusteisiin pukeutunut nuori miesvainaja herättää Flavian mielenkiinnon välittömästi, ja kemian saloihin vihkiytynyt tutkija ottaa hänessä vallan jälleen kerran.

Tällä kertaan salapoliisin työssä on mukana myös Dogger, joka on ottanut vastuun tytöistä perheen murhenäytelmän jälkeen. Myös Daphne-sisko kiinnostuu tapauksesta ja vie Flavian mukanaan runouden ihmeelliseen maailmaan. Oli ihanaa havaita lukemisen edetessä että tällä kertaa päällimmäisenä oli alkuaikojen lämpimän humoristinen ote tarinaan omintakeisine sivuhahmoineen, joita tässäkin maaseutupitäjässä riitti yllin kyllin. Olin iloinen siitäkin, että Flavian suhteet siskoihin lähentyivät ja he löysivät tekemistä ja puuhailtavaa yhdessä pelkkien piikittelyjen ja riitojen sijaan.

Toki monenlaisia jännitysmomentteja riitti pitkin matkaa, kuten salapoliisiromaanissa kuuluukin, mutta liian synkkiin vesiin ei onneksi sukellettu. Ja luojan kiitos Peltokanalinnut ja fasaanipaistivoileivät oli unohdettu tämän tarinan ajaksi, olen lopen kyllästynyt koko Salainen palvelu-kuvioon, joka on jäänyt itselleni vähäisten vihjeiden vuoksi hämärän peittoon.

Viimeisin Flavia-kirja, Kuolon kultaisen kiehkurat on vielä lukematta, innolla odotan pääseväni sen kimppuun kenties jo pian.

Kolmasti naukui kirjava kissa

Bazar, 2018. 367 s.

Kesti suorastaan luokattoman kauan edellisen Flavia de Luce-kirjan jälkeen, että pääsin taas uppoutumaan hänen seikkailuihinsa. Blogitekstejä selaillessa kauhistuin, kun huomasin että edellisestä kerrasta oli jo melkein kaksi vuotta. Synti ja häpeä! Nyt luinkin sitten kaksi Flavia-kirjaa peräjälkeen, kun murhien ja myrkkyjen maailma veti minut syövereihinsä oikein kunnolla. 

Edellisessä, Nokisen tomumajan arvoitus -kirjassa Flavia joutui karulle kotimatkalle Miss Bodycoten tyttökoulusta, johon hänet oli lähetetty opiskelemaan.  Sarjan kahdeksannen, Kolmasti naukui kirjava kissa -teoksen alkumetreillä Flavian odottama riemuisa kotiinpaluu kuitenkin karahtaa järkyttävään uutiseen, hänen isänsä Haviland on joutunut keuhkokuumeen vuoksi sairaalaan, eikä vierailu tule kysymykseen ennen isän terveydentilan paranemista.

Vaikka Buckshaw´n kartanon uskollinen palvelija Dogger ja taloudenhoitaja rouva Mullet ovatkin Flavian tukena ja turvana, kokee hän kotinsa ilmapiirin liian ahdistavaksi siskojensa Ophelian ja Daphnen ollessa yhtä tylyjä kuten aina ja nuoren serkkunsa Undinen ahdistellessa häntä seurankipeydessään. Flavia hyppää pyöränsä Gladysin selkään, ja suuntaa Bishop´s Laceyn kylään papinrouva Cynthian pakeille. Saadakseen Flavialle muuta ajateltavaa, pyytää pastorin rouva häntä kuljettamaan viestin seudulla erakkona elelevälle puunveistäjälle.

Harrastelijasalapoliisimme tarttuu hanakasti tehtävään ja ketään ei varmastikaan yllätä se, että puunveistäjä Sambridge löytyy kotoaan kuolleena, ripustettuna kummalliseen kehikkoon pää alaspäin. Paikalla häärii myös kissa, joka näyttää olevan kuin kotonaan puunveistäjän luona. Tämä tilanne, joka normaalisti saisi kenet tahansa järkyttymään, herättääkin Flavian eloon horroksesta ja saa hänen älynsä taas toimimaan kristallinkirkkaasti. Uusi mysteeri ratkottavaksi on parasta, mitä Flavia voisi toivoa, ja nuori etsivä alkaakin tarmokkaasti selvittää tapahtumien kulkua. 

" Voin aivan hyvin myöntää, että juuri sillä hetkellä ylitseni pyyhkäisi yhtäkkinen ja syvä helpotuksentunne, aivan kuin pitkään piilossa pysytellyt aurinko olisi äkisti tullut esiin. Minusta tuntui samalta kuin Atlaksesta hetkellä, jolloin laupias samarialainen lopulta säälii häntä ja nostaa painavan maapallon hänen särkeviltä harteiltaan."

Vainukoiran lailla Flavia seuraa johtolankoja naapurissa salaperäisesti heilahtelevista verhoista ja murhapaikalta löytyneistä lastenkirjoista lähtien. Tutkimukset vievät Flavian Lontooseen asti, jossa Miss Bodycoten koulusta tuttu opettaja Mildred Bannerman ottaa asiakseen auttaa entistä oppilastaan selvittämään murhaa. Kuuluuhan neiti Bannerman Peltokanalintuihin, tuohon samaan salaisen palvelun haaraan, johon myös Flavian äiti Harriet kuului ennen kuolemaansa.  

Kun selviää, ettei murhattu Sambridge ollutkaan se, joka hän oli jo vuosia väittänyt olevansa, juoni tihenee toden teolla. Flavia saa urakalla käyttää veitsenterävää älyään, josta sekä Miss Marple että Hercule Poirot olisivat kateellisia, sen verran nerokkaasti Flavia asioita päättelee. Vaikka asiat lopulta selviävätkin ja syyllinen löytyy, ei kirja pääty riemukkaisiin tunnelmiin, päinvastoin. Seuraa sellainen käänne, jota oli ehkä odottanut, mutta ei olisi millään toivonut tapahtuvaksi. Samanaikaisesti pelkää, onko tämä käännekohta sellainen, joka musertaa Flavian alleen ja odottaa, mihin suuntaan asiat lähtevät etenemään tästä edespäin. Mielenkiinto seuraavaa kirjaa kohtaan nousi ainakin huippuunsa! 

Tässä kirjassa päästiin mielessäni jo samanlaisiin tunnelmiin kuin sarjan alkupään teoksissa, vaikka tummemmat sävyt olivat edelleen läsnä. Flavia kokee kauheita ja hieman epäuskottavat juonenkäänteet seuraavat toistaan, mutta sen antaa anteeksi, sillä lukijana haluaa seurata mukana ja saada selville mitä sankarittarellemme seuraavaksi tapahtuu. Onneksi seuraava opus olikin jo yöpöydällä odottelemassa. :)

Kesäkirja

WSOY, 1973. 143 s.  Bon-pokkarit, 2014.

Olen lukenut Tove Janssonin Kesäkirjan jo joskus nuorena, muistaakseni ihan teininä, enkä silloin arvostanut teosta kovinkaan paljon. Vaikka olin jo silloin suuri Muumi-kirjojen ja Toven taiteen ja piirrosten fani, pidin tätä kirjaa verrattain tylsänä.

Nyt syysflunssan kourissa kärvistellessä ja selatessani kirjoja, joita minulla oli käden ulottuvilla, päätin antaa Kesäkirjalle uuden mahdollisuuden. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, ikä ja kokemus oli tuonut asioihin uuden katsantokannan ja nautin opuksesta suuresti. Hiukan minua häiritsivät vanhahtavan suomennoksen kummalliset sanankäänteet, mutta kun pääsin niistä yli, sulauduin kirjan tunnelmaan täydellisesti. Suolainen merituuli puhalsi hiuksissani, kuulin aaltojen liplatuksen veneen laitoihin ja tunsin kallioiden kuumuuden hohkaavan varpaitteni alla.

Lyhyydestään huolimatta Kesäkirja sisältää monta tarinaa ja monenlaisia tunnelmia. Lämpimän huumorin lisäksi pohdiskellaan syvempiä ajatuksia vanhenemisesta ja lapsuudesta. Teoksen kirjoittamishetkellä Muumeistaan jo pitkään maailmankuuluna ollut Tove kertoo kirjassa Suomenlahden pienellä saarella kesiään viettävistä isoäidistä, isästä ja pienestä Sophia-tytöstä. Tunnettua on, että henkilöiden esikuvia ovat Toven äiti Signe Hammarsten, veli Lars ja Larsin tytär Sophia, joka nykyään toimii muumihahmojen käyttöoikeuksia valvovan Moomin Characters Oy Ltd:n pääosakkaana ja taiteellisena johtajana. 

Kesäkirjan tarinoissa keskiössä ovat isoäiti ja Sophia, isä lähinnä "tekee töitä" taustalla, näkymättömänä hahmona. Isoäidin ja Sophian suhde on läheinen ja välillä räiskähtelevä, kumpikin auttaa toistaan omalla tavallaan saaren askareissa ja luonnossa liikkuessa. Kesäpaikka on rauhaisa, muutamia vierailijoita lukuunottamatta kolmikko viettää kesät keskenään. Kirjan henkilöiden näkökulmista ja puheista voi aistia yhtymäkohtia muumihahmoihin, isoäidin ihastuttavan boheemi hälläväliä-asenne tiettyihin normeihin heijasteli Muumitalon asukkeja ja Sophian järkähtämättömät lausahdukset, kuten kirje, joka livautettiin oven alta hänen ollessaan suutuksissa isöäidilleen; "Minä vihaan sinua, sydämellisin terveisin Sophia", toivat mieleen sekä draamantajuista Niiskuneitiä että välillä leppymätöntä pikku Myytä.

"Metsää sanottiin kummitusmetsäksi. Verkkaisen vaivan alaisena se oli kasvanut muotoonsa, ja säilymisen ja häviön raja oli niin arka, ettei pieninkään muutos ollut ajateltavissa. Jos olisi raivattu aukko tai eroteltu maahan vajonneita runkoja, olisi kummitusmetsä saattanut tuhoutua. Suovettä ei saanut johtaa pois, tiiviin suojamuurin taakse ei saanut mitään istuttaa.Kauimpana tiheikössä, aina pimeinä pysyvissä onkaloissa asui lintuja ja pikkueläimiä, tyynellä ilmalla sattoi kuulla siipien suhinaa tai äkillistä käpälien rapinaa. Nämä eläimet eivät koskaan tulleet näkyviin."

Luontokuvaus on kirjan parasta antia, saaren luonto on oma entiteettinsä joka elää omaa elämäänsä vaikka siihen yrittäisikin vaikuttaa istutuksilla, kasteluilla tai muilla. On myrskyä, hellettä, uimista, kalastusta. Kesä tuntuu loppumattomalta kuin joskus lapsena, kun tuntui että helteiset viikot jatkuvat ikuisesti eikä koulu ala enää milloinkaan. Yhtäkkiä kuitenkin syystuulet alkavat puhaltaa ja kylmyys levitä luihin ja ytimiin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja isoäidin heikkenevä terveys antaa osviittaa myös elinkaaren loppumisesta, ja laittaa hänet ja lukijan pohtimaan, mikä loppujen lopuksi on elämässä tärkeää. 

Olen iloinen, että annoin Kesäkirjalle toisen mahdollisuuden, sillä se nousi heittämällä suosikkien joukkoon lukulistallani. Tällaisia lämminhenkisiä, päältäkatsoen mutkattomia mutta tarkemmin katsasteltuna viisaita teoksia ei ole koskaan liikaa. Suosittelen lämpimästi.

Ikuisesti, siskoni

Gummerus, 2019. 471 s.

Mitä jos voisit elää ikuisesti? 

Ikiaikainen toive, joka näyttäytyy kenties suurena onnenpotkuna, toiveita herättävänä mahdollisuutena saavuttaa elämässä mitä haluaa, kun aika ei olisi rajoitteena. Pysyä loputtomasti nuorena ja kauniina, mikä fantastinen taivaan lahja se olisikaan.

Vai olisiko?

Muun muassa tätä perustavanlaatuista kysymystä käsittelee Katri Alatalon kelttiläisfantasia Ikuisesti, siskoni. 

Tarinaa kuljettaa Caitriona, joka kulkee ympäri Andughanin maata druidina, parantajana ja elämän varjelijana. Mukana vaeltaa Gilly, oppilas jolla on sisällään valtavia myyttisiä voimia. He saapuvat pääkäupunki Dun Eirichiin, jonka on vallannut pelottava ruttotauti, varjokuolema. Caitrionan ja Gillyn parantajanlahjat käyvät ajan myötä selväksi myös hallitsija Aeghall Tulilinnulle, ja lisäksi äärimmäisiin tekoihin valmis Aeghall saa selville Caitrionan pitkään varjeleman salaisuuden.

He kävelevät labyrinttiin, syveneviin varjoihin, karkeiden tummanharmaiden kivien sekaan, ja ulkopuolelle jää tuuli, lehdon tuoksut, koko muu maailma. Kun Cat hengittää, hän hengittää kivien ikuista, kolkkoa, silti lämmintä tuoksua.

Kirjan toisessa aikatasossa käydään läpi Caitrionan nuoruutta perheensä ja pikkusiskonsa Doilidhin kanssa. Siskokset huomaavat kotinsa lähellä sijaitsevien kivipaasien vetävän heitä oudosti puoleensa, ja lopulta kuulevat druidijumalien puhuvan heille kivien kautta. Tapahtumat seuraavat toistaan, ja synkkä petos saa lopulta jumalat langettamaan Caitrionan ylle koettelemuksen, jonka painolastia hän ei aluksi edes tajua. Kirouksen myötä Caitriona on kuolematon.

Tämä on tietysti loistava ase taistelijalle ja soturille, samhnaille, joka Caitrionasta kehkeytyy vuosien myötä. Toisaalta aikojen kuluminen näyttää hänelle, kuinka raskasta onkaan olla ikuisesti nuori. Vuodet vierivät, ystävät, perhe ja rakastetut vanhenevat ja kuolevat, mutta Cat jatkaa elämäänsä, häneen eivät pysty luodit, miekat eikä tuli. Sielua painava raskas syyllisyys ei hellitä otettaan, vaikka kuinka yrittäisi sovittaa syntejään tai painaa ne taka-alalle mielessään. Aika kiertää kehää, kaikki, mikä on tapahtunut, tapahtuu uudelleen, siltä ainakin vaikuttaa. Voiko Caitriona saada koskaan sovitusta ja mielenrauhaa?

Ikuisesti, siskoni on tyylipuhdas genrensä edustaja ja uskomattoman kauniilla ja soljuvalla kielellä kerrottu. Keskiaikaiseen kelttiläismaailmaan uppoutuu huomaamattaan täysin, ja kirjan unenomainen tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa. Rakastin kirjan henkilöiden ja paikkojen vanhahtavia, teemaan sopivia nimiä; Giorsal, Peadrus, Cagair, Luadh.  Tämä teos kääntyisi mielestäni loistavasti myös eeppiseksi elokuvaksi tai tv-sarjaksi. Hieno lukukokemus ja kirjailija, jonka muuhunkin tuotantoon tekee mieli tutustua tämän jälkeen. Isot suositukset!

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville - elokuva

Vihdoinkin minulla oli aikaa katsoa tämä leffa, joka perustuu erääseen lempikirjaani kautta aikain. Mary Ann Shafferin aloittama ja hänen sisarentyttärensä Annie Barrowsin (tätinsä poismenon jälkeen) loppuunsaattama teos kertoo Guernseyn kanaalisaarella toisen maailmansodan aikana vallinneesta saksalaismiehityksestä ja sen vaikutuksesta saaren asukkaisiin, joihin kirjeenvaihdon kautta pääsee tutustumaan nuori lontoolainen kirjailija Juliet Ashton.

Elokuvankin lähtökohta on sama. Kirjansa markkinointikiertuetta tekevä Juliet (Lily James) on kirjoitellut salanimellä hupaisia ja suosittuja tarinoita ja on komean amerikkalaisen tiedustelu-upseeri Markin (Glen Powell) piirittämä, mutta jotenkin juhlien ja samppanjan täyteinen elämä sodanjälkeisessä riehakkaassa ilmapiirissä ei enää teekään Julietia tyytyväiseksi. Hän haluaisi alkaa kirjoittaa omalla nimellään jotain syvällisempää, johon sysäyksen antaakin lämminhenkinen kirjeenvaihto Guernseyläisen kirjallisuuspiirin jäsenen kanssa. Juliet kiinnostuu piirin tarinasta niin paljon, että kutsuu itsensä vieraaksi seuraavaan kokoontumiseen ja  matkustaa pittoreskille kanaalisaarelle tutkimaan asiaa juurta jaksain.

Vastassa on karheankomea sikafarmari Dawsey Adams (Michiel Huisman), joka tutustuttaa Julietin kirjallisuuspiirin jäseniin ja salaisuuksiin, joita henkilöt sodan jäljiltä kantavat. Juliet saa tehdä aikamoista salapoliisintyötä selvittäessään, mitä kaikkea piirin historiaan liittyy, ja samalla hurmaantua sekä saaren ilmapiiristä sekä isännästään perinpohjaisesti.

Rakastin tätä elokuvaa. Viehätyin suuresti siitä, kuinka se ylisti kirjoja ja niiden ajattomuutta ja merkityksellisyyttä kaikkina ajankohtina, varsinkin rankkojen miehitysvuosien aikana. Puvustus ja lavastus olivat huippuluokkaa ja maisemat henkeäsalpaavia. Kirjallisuuspiirin jäsenet olivat ihanan omalaatuisia ja monista suosikkisarjoistani, kuten Downton Abbeysta ja Game of Thronesista tutut näyttelijät tekivät uskottavaa työtä. Pidin valtavasti Lily Jamesin roolityöstä, hän oli ilmeikäs, kaunis ja hauska. Michiel Huisman oli ilmetty brittifarmari täydellisine aksentteineen hollantilaisuudestaan huolimatta.

Olen ollut iän kaiken brittiläisten epookki-tv-sarjojen suuri fani, ja tässä Mike Newellin ohjaamassa elokuvassa oli paljon samoja ominaisuuksia kuin niistä parhaimmissa; huumoria, romantiikkaa, salaperäisyyttä, esteettisyyttä. Lisäksi tämä oli erinomainen adaptaatio kirjasta, joka oli omalla tavallaan hurmaava ja mieleenjäävä. Joku voisi moittia tätä kepeäksi, mutta itse en kokenut leffaa niin. Vaikka sodan karmeimpia raakuuksia ei näytettykään, niiden vaikutukset ihmisiin tulivat monin tavoin selväksi. Kuitenkin elokuvan tarina teki kunniaa arvoille, jotka lopulta veivät myös päähenkilö Julietin sydämen, kuten hyväntahtoisuus, vieraanvaraisuus, toisten auttaminen ja myötätunto. Oikein sydäntälämmittäviä eettisiä ohjenuoria meille jokaiselle. Suosittelen lämpimästi tätä elokuvaa kaikille kohottavaa leffaelämystä hakeville. :)

Piia Leino: Taivas

S & S, 2018. 250 s. 

Tämä Maailman laita -romaanikilpailun voittanut kirja on pahaenteinen tarina siitä, mihin Suomi ja maailma ovat kenties menossa, jos emme tee asioille jotakin hyvissä ajoin.

Teos sijoittuu rappeutuneeseen Helsinkiin vuonna 2058. Suomi on sisällissodan runtelema paikka, jonka on vallannut kauttaaltaan kaikennielevä lamaannus. Kansallismieliset ovat ottaneet vallan ja ihmiset on jaettu eri yhteiskuntaluokkiin jotka koettavat selvitä elämästä kukin tavallaan. Kirjan toinen päähenkilö Akseli työskentelee tutkijana yliopistolle, mutta koko hänen innottoman olemisensa päämääränä on päästä päivittäin maksimiajaksi Taivaaseen, virtuaalimaailmaan, jonka käyttöoikeus maksaa mutta jonne päästessä kaikki maalliset murheet unohtuvat. Virtuaalipuku ja lasit tekevät taivaskokemuksesta niin täydellisen kiehtovan ja värikkään kaikkine tuntemuksineen, että sieltä poistuminen aiheuttaa pahoja vieroitusoireita.

" Taivaassa ihme tapahtuu välittömästi joka ikinen kerta, tänäänkin. Rauha lipuu Akseliin jokaisen aistin kautta, lehdenvihreänä ja ruohontuoksuisena tai vitivalkoisena ja pakkasenkirpeänä, aina pohjimmiltaan samana. Akseli unohtaa ajan ja itsensä. Hän vain lepää olemassaolossaan, täydellisenä, vailla rajoitteita. "

Akselin täytyy siis tehdä töitä, että pystyisi viettämään utopisessa Taivaassa mahdollisimman paljon aikaa. Työn tarkoituksena olisi selvittää, minkä takia Suomi kansakuntana vajosi niin suureen lamaannukseen, että kaikki halut ja mielenkiinnon kohteet menettivät ihmisille merkityksensä. Lapsia ei enää synny, kukaan ei jaksa taistella vallitsevaa harmautta ja toivottomutta vastaan. Akselia ei kuitenkaan asia kiinnosta isommin, ennenkuin hän tapaa taivaassa Iinan, jonka hän yllätyksekseen huomaa haluavansa tavata myös todellisessa elämässä.

Akseli ja Iina pääsevät osallisiksi lääkekokeiluun, joka tempaisee heidät irti vuosia kestäneestä passiivisuuden tilasta ja saa heidän elinvoimansa palaamaan. Varsinkin Iina kokee, että vallitsevalle asiantilalle täytyy tehdä jotakin, ihmiset on laajemminkin saatava ymmärtämään Taivaan ja sen omistajatahon Valon koukuttava vaikutus. Mutta pystyykö Akseli enää irtautumaan niin suurta riippuvuutta aiheuttavasta asiasta, se onkin toinen kysymys.

" Olitko sinä onnellinen lapsi, Akseli kysyy. - Olin, kai. Taidan olla aika onnellinen ihminen, tiedätkö, jostain ihan pohjalta. Että minut tarkoitettiin sellaiseksi. - Mistä sen tietää?  - Sen  vain tietää. Ihmisen pohjavirran. Se voi mennä tukkoon kaikesta kamalasta, mutta silti se on siellä. Uskotko? "

Kirja herättää levottomuutta vähän samaan tapaan kuin vaikkapa aikaisemmin lukemani dystooppiset teokset Teemestarin kirja ja Ready Player One. Välinpitämättömyys ilmastoasioista, ympäristökatastrofit, maahanmuuton vastustaminen, kansallismielisyyden nousu,  älylaitteisiin ja peleihin koukuttuminen ovat jo tätä päivää. Laiminlyömme kanssaihmisiämme ja vietämme yhä suuremman osan aikaamme netin syövereissä. Mihin tämä kehitys johtaa? Näitä teemoja ansiokkaasti pohdiskellaan tässä kirjassa.

Olisin toivonut, että enemmän aikaa kirjassa olisi suotu myös sille, mitä tapahtuu toivon ja innokkuuden uudelleen viriämisen jälkeen. Mutta ehkä se onkin ihan toisenlaisen tarinan aihe.

Laura Lehtola: Takapenkki

Otava, 2017. 270 s.

Tuntuu, että on tuhat vuotta siitä kun on saanut luettua romaanin (loppuun asti) näillä koulukirjojen ylirasittamilla aivoilla. Nyt kuitenkin osui kohdalle kirja, joka tempaisi mukaansa sen verran tiukasti, että se tuli luettua yhdessä illassa.

Pidän kovasti siitä, kun kirjailija osaa vaihdella tyylilajeja ja käyttää uskottavasti erilaisia kertojanääniä. Laura Lehtola asettuu kolmen pääkertojanäänensä nahkoihin ajoittain suorastaan riemastuttavasti. Kirjan keskiössä viisikymppinen työvoimaneuvoja Tuula on elämässään taitekohdassa, ainoa lapsi on muuttamassa kotoa ja avioliittokin tuntuu väljähtyneeltä. Kaikki muuttuu kuitenkin eräänä arvaamattomana hetkenä juuri kun kesäloman pitäisi alkaa. Eräs hänen asiakkaistaan, älykäs mutta alisuoriutuva 19-vuotias  Aleksi kaappaa Tuulan autonsa takapenkille matkalle, jossa mukana on myös Aleksin lasta odottava teini-ikäinen lukiolaistyttö Elina.

Tarinaa kuljetetaan näiden kaikkien kolmen näkökulmista, ja mukaan hupaisina sivuhenkilöinä mahtuvat ainakin Aleksista huolta pitävä teräksinen, itäsuomalaista murretta viäntävä Mummo sekä Tuulan käytännöllinen ja hieman hajamielinen aviomies Topi.

Kirjailija osaa sekä teinien käyttämät puheenparret sometuksineen, lyhenteineen ja kiroiluineen mutta ymmärtää silti koskettavasti nuorten elämän kipuilua ja kokemattomuutta. Kirjassa pohditaan eri näkökulmista moninaisia yhteiskunnallisia seikkoja, kuten syrjäytymistä, tunnekylmyyttä, puhumattomuutta ja niiden aiheuttamia ongelmia jotka voisivat olla vältettävissä jos ihmiset vain keskustelisivat  enemmän ja välittäisivät muistakin kuin itsestään. Ihmiselämän pienet ja suuret  mullistukset nähdään eri sukupolvien edustajien kautta eri vinkkeleistä, ymmärtäen ja lämmöllä.

Itse panttivankidraama kirjan ytimessä on hiukan (tarkoituksella?) absurdi, ja koen että tarinan olisi voinut saada päätepisteeseen jollain muullakin tapaa. Mutta lopun twisti, jossa annetaan ymmärtää että kaikkien kaoottisten ja dramaattisten tapahtumien jälkeen päähenkilöille käy elämässä paremmin kuin olimme odottaneetkaan, oli sympaatinen ja jätti päällimmäiseksi hyvän mielen. Voin suositella sydämellisesti tätä kirjaa muillekin.

Nokisen tomumajan arvoitus

Bazar, 2017. 434 s.

Flavia on taas entisessä vauhdissaan uusimpien seikkailujensa pyörteissä. Toki nuori neitomme on järkyttynyt ja koti-ikäväinen jouduttuaan rahdatuksi Kanadaan asti Miss Bodycoten tyttökouluun, mutta se ei silti himmennä hänen veitsenterävää älyään ja huomiokykyään. Sillä juuri kun Flavia on saanut matka-arkkunsa raahattua huoneeseensa, hänen jalkoihinsa kierähtää takasta ruumis. Moinen kokemus saattaisi järkyttää useimpia alle 12-vuotiaita tyttöjä, mutta juuri tällaisissa tilanteissa Flavia on elementissään. Kuka hiiltynyt ruumis on ja miksi hänet oli tungettu savuhormiin? Maailmankaikkeudesta ei löydy pätevämpää tyyppiä tätä mysteeriä selvittämään.

Myös Flavian äiti Harriet oli opiskellut Miss Bodycoten sisäoppilaitoksessa ja Flavia saakin tuta mitä merkitsee olla niin kuuluisan ja arvostetun entisen oppilaan tytär. Flavian täti Felicity on selittänyt kuinka tärkeä henkilö Harriet oli, ja että Flavialta odotetaan vähintään samanlaisia urotekoja salaperäisten peltokanalintujen ryhmittymässä. Flavia saa tietää, että koulu on oikeastaan savuverho salatulle kulissientakaiselle toiminnalle, ja hän joutuu selvittämään mysteeriruumiin henkilöllisyyden lisäksi myös joidenkin oppilaiden arvoituksellisia katoamisia.

Kavalkadi uusia henkilöhahmoja vyöryy eteen, sekä koulun oppilaat että opettajat ovat suhteellisen eksentristä porukkaa, kirkkaimpana tähtenä (Flavian mielestä) murhasyytteistä vapautettu kemian opettaja, jonka mies kuoli selittämättömään myrkytykseen. Flavia kukoistaa kun saa opetusta uusimmilla laitteilla ja pätevimmiltä opettajilta, mutta samalla hän ihmettelee miksi kotipuolesta ei kirjoiteta kirjeitä tai oteta muuten yhteyttä "karkotettuun" tyttäreen. Tapahtumat kärjistyvät siihen pisteeseen, että Flavia löytää itsensä jälleen valtamerilaivasta matkalla takaisin kotiin. Seuraava, keväällä ilmestyvä kirja "Kolmasti naukui kirjava kissa" antaa ehkä jo osviittaa siitä, mihin suuntaan Flavian elämä tulee muodostumaan, ainakin toivottavasti. Peltokanalintujen ja fasaanipaistivoileipien tarkoitus on edelleenkin hiukan epäselvä...

Edellinen kirja "Kuolleet linnut eivät laula" tuntui jonkinasteiselta väliteokselta, mutta tässä tuoreimmassa opuksessa on jälleen vetävä ja mukaansatempaava tunnelma, vaikka emme saakaan viettää aikaa iki-ihanassa Buckshawin kartanossa. Voin suositella tätä kirjaa kaikille, ja kaltaisilleni Flavia-faneillehan tämä on ihan must. Lukemisiin!

Outlander

Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden pois täältä, tahtomattani. Elämä pyörteilee joskus niin vahvasti, että tuntee hukkuvansa, mutta nyt tuntuu että pää alkaa pysyä pinnan yläpuolella. Kirjoitushalut ja ennen kaikkea aika blogitekstien kirjoittamiseen ovat palanneet. Sen takia halusinkin tehdä postauksen ehkä suurimmasta obsessiostani sekä kirjallisuuden että tv-sarjojen saralla. 

Löysin Diana Gabaldonin kirjat joskus n. 12-13 vuotta sitten, kun Matkantekijä -sarjasta oli ilmestynyt neljä kirjaa. Jäin koukkuun kertalaakista, vaikka Muukalainen-romaanin aloitus, n. 100 ensimmäistä sivua oli aika pitkäpiimäistä luettavaa. Kirjathan kertovat Claire Randallista, toisen maailmansodan aikaisesta sairaanhoitajasta, joka matkallaan Skotlannissa aviomiehensä Frankin kanssa tempautuu mystisesti Stonehenge-tyyppisen kivikehän kautta menneisyyteen 1700-luvulle.

Siellä sisukas sankarittaremme tapaa Jamie Fraserin, skotin joka on ehkä kuuminta hottia koko kirjallisuuden mieshistoriassa. ( tähän joku hikeä pyyhkivä hymiö...) Olosuhteiden pakosta he joutuvat menemään naimisiin, mutta juttu ei osoittaudukaan miksikään mukavuus/pakkoavioliitoksi, vaan Claire ja Jamie rakastuvat toisiinsa aidosti ja oikeasti. Heidän tarinaansa seuraavat siis tällä hetkellä 8-osainen massiivisista tiiliskiviromaaneista koostuva kirjasarja sekä kolmannelle kaudelleen ennättänyt tv-sarja. 

Muistan tunteen kun neljä ensimmäistä romaania oli luettu eikä enempää ollut vielä ilmestynyt, tai ainakaan suomennettu...se tyhjyyden tunne ja valtava halu saada lisää sitä samaa muistutti varmaan jotakuinkin narkomaanin vieroitusoireita. En tarkalleen osaa osoittaa sormella, mikä näissä käsilihasten kestokykyä koettelevissa opuksissa on niin kiehtovaa, mutta tiedän että se on monien tekijöiden summa. Historiallinen konteksti vetoaa minuun aina. Puoleensavetävät henkilöhahmot ja paljon seksiä kirjoissa eivät myöskään ole varsinaisesti haitaksi. Yllättävät juonenkäänteet, vastoinkäymiset, niistä selviämiset, mahtavat sivuhahmot ja moneen suuntaan rönsyilevä tarina  addiktoivat ainakin minut todella pahasti.

Kirjoja on varsinaisen pääsarjan lisäksi myös monia muita, itse olen lukenut niistä pari, erään lempihahmoni Lord John Grayn elämää valottavat Lordin yksityisasia ja Lordi John ja veitsenterän veljeskunta. Diana Gabaldon on siis käsittämättömän tuottelias kirjailija. Tälläkin on toki varjopuolensa, mielestäni useampaa kirjoista olisi voitu editoida aika raskaalla kädellä. Uuvuttavan pitkät jaksot sotakuvioineen yms. jotka eivät vie juonta mihinkään suuntaan, voisi mielestäni jättää väliin ja keskittyä olennaiseen, Clairen, Jamien ja heidän jälkeläistensä ja lähipiirinsä tarinan kertomiseen. Siinäkin olisi jo enemmän kuin tarpeeksi.

Hienosti toteutettu tv-sarja on ollut kuitenkin créme de la créme ja piste i:n päälle. Tietenkään sarjassa ei ole voitu toistaa jokaikistä kohtausta kirjoista tismalleen samanlaisina ( se tuntuu joitakin hc-faneja hiertävän äärimmäisen pahasti), mutta adaptaationa ja omana taiteenlajinaan se on vallan mainio. Ja pakko vielä päivitellä, kuinka mahtava tyyppi löydettiinkään esittämään Jamie Faseria; Sam Heughan on minun silmissäni täydellinen JAMMF. (eli James Alexander Malcolm MacKenzie Fraser) Eikä myöskään Caitriona Balfen Claire jää jälkeen vähääkään. Harvalla naisnäyttelijällä on samanlainen paine olla sarjan päätähti, mutta ainakaan Caitin suoritukseen se ei tunnu vaikuttavan, hän suoriutuu osastaan mallikkaasti.  Yle on tänä vuonna hienosti kartalla ja esittää uusinta kautta vain parin viikon viiveellä Starz-kanavan esityksiin.

Jos valtaviin tiiliskiviromaaneihin tarttuminen pelottaa, suosittelen ainakin katsomaan Outlander-sarjaa tv:stä. Kohtsillään ovat edessä ehkä kutkuttavimmat hetket koko sarjassa, ainakin tähän mennessä. Mielenkiinnolla katselen, onko tv-versiossa päästy likikään samoihin sfääreihin kuin kirjoissa. Uskon ja toivon, etten tule pettymään. :D

Teemestarin kirja

Teos, 2012. 256 s. 

Minä rakastan kirjoja. Joskus rakastan niitä erityisen paljon, kuten nyt, kun omassa elämässäni pyörii sellainen turbulenssi että hengittäminenkin sattuu. Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja kietoi minut soljuvaan syleilyynsä ja lohdutti minua kauniilla, virtaavilla lauseillaan paremmin kuin mikään muu olisi niinä hetkinä voinut tehdä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, kun maapallon vesivarannot ovat käymässä uhkaavan vähiin. Talvet ovat ilmastonmuutoksen myötä kadonneet maailmasta ja merenpinta on noussut niin että Uudessa Skandinaviassa on asuttavia alueita enää Lapissa. Jonkinlainen ympäristökatastrofi on myös tehnyt alueita asumattomiksi ja vesivarantoja myrkyllisiksi. Armeijan diktatuuri on ottanut vallan, ja ihmisten vedenkulutusta säädellään armottomasti. 

Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. 

Noria Kaitio on nuori teemestarin tytär, jolle isä on siirtämässä arvoaan ja salaisia tietojaan pikkuhiljaa. Kun isä paljastaa tyttärelleen salaisuuden, jonka vain suvun teemestarit ovat tienneet kautta aikojen, alkaa kaikki Norian elämässä vähä vähältä muuttua. Noria ja hänen paras ystävänsä Sanja löytävät entismaailman esineistä koostuvasta valtavasta muovihaudasta salaperäisiä hopeisia kiekkoja ja muita laitteita joiden käyttötarkoituksen tytöt oivaltavat sattumalta.

Kiekkojen sisältämästä tiedosta ja teemestarien vanhoista päiväkirjoista tytöt tajuavat, että heille koko elämän ajan syötetty historiantieto saattaakin olla vääristeltyä. Ehkä Menetetyillä mailla olisikin jotain, mikä voisi pelastaa ihmiskunnan tulevaisuuden. Kun tytöt huomaavat että armeijan verkko heidän ympärillään alkaa kiristyä, he tekevät uhkarohkean suunnitelman. Mutta onnistuuko se? Kirjan tihenevä tunnelma kietoi minut täysin pauloihinsa ja kun loppu koitti, olin hyvin iloinen että myös Itärannan seuraava teos on odottamassa lukemistaan yöpöydällä.

Vaikka Teemestarin kirja on suhteellisen pahaenteistä scifiä ja tapahtumat dystooppisen ankaria, päällimmäisenä siitä jäi mieleen suunnaton kauneus. Kirjan kieli on niin lohduttavan rauhallista, luontevaa ja tyynnyttävää, että koki valaistuneensa kun lukeminen oli ohi. Kuoleman, elämän ja veden ikiaikainen liitto tuotiin esille viisaasti ja samalla nousi taas hieman pelottava tunne siitä, mihin olemme ihmiskuntana menossa. Osaammeko varjella maailmaa kuvatunlaiselta katastrofilta vai onko se vain vääjäämätön ajan kysymys? Ihan mahtavaa että joku laittaa pohdiskelemaan näitä teemoja. En ihmettele yhtään että kirja on menestynyt myös ulkomailla ja saanut tukuittain palkintoja. Seuraavaksi aion lukea suurella innolla Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin. 

Corpus

Gummerus, 2017. 584 s. 

Tämän kesän ensimmäisen lukumaratonin aikaan luin Milja Kauniston Luxuksen ja heti perään Purppuragiljotiini-trilogian toisen osan, Corpuksen. Ranskan vallankumouksen ja tasavaltaistumisen pyörteissä kului 1134 sivua kuin siivillä. Aistillisuus oli edelleen suuressa roolissa tarinassa, unohtamatta salaliittoja, väkivaltaa ja pyörteilevää juonta. Valta turmelee, viettelee ja vie tuhoon.

Ensimmäisessä osassa alkanut tarina pyövälinkisälli Isidoren ja aateluutensa menettäneen kreivitär Mariannen seikkailuista jatkuu vielä astetta tummemmissa merkeissä. Toki giljotiini välähteli jo Luxuksessa tiuhaan tahtiin, mutta nyt ollaan vallankumouksen kenties synkimmässä vaiheessa, terrorin ajassa. Kuningas ja kuningatar menettävät päänsä, mutta heidän jäljiltään jää salaisuus, jonka suojelemisessa sekä Marianne että Isidore käyttävät paljon aikaa.

Maison de Luxe, ylellinen ilotalo saa harjoittaa tointaan yllättävän kauan, vaikka kaikenlaiset pröystäilyn merkit ovat tavallisilta kansalaisilta, jopa ex-aatelisilta kiellettyjä. Marianne aiheutti minulle harmaita hiuksia jäämällä koukkuun Markiisi de Saden avokätisesti jakelemiin kalkutanpillereihin. Aika kauan kesti, että ylellisyyksiä haikaileva kreivitär löysi sisäisen vahvuutensa ja tajusi että menneisyyteen ei ollut paluuta. Ranskassa oli alkanut täysin uusi aika, kaikilla oli oltava tasavaltalaisnaamio päällä, vaikka ei aidosti olisi vallankumouksen airueen Robespierren oppeihin uskonutkaan.

Täysin käsittämättömät ja totalitaariset säännöt ottavat vallan Ranskassa.  Kellonajat, kuukausien nimet ja jopa ihmisten etunimet muutetaan uuteen uskoon monarkian ja katolilaisuuden kadotessa ihmisten elämästä. Teloitetuksi voi joutua pelkän epäilyn perusteella, ja epäilyyn ei tarvita sen kummempia syitä kuin vaikka vääränlainen pukeutuminen tai tapa kävellä. Kaikki kuninkaallinen on häpäistävä, jopa hautakammiot revitään auki ja ruumiit saavat tuta mitä vallankumous tarkoittaa. 

Kansalaiset! Vapauden nimessä, luopukaa teitä kahlitsevista monarkistisista ja taikauskoisista katolisista etunimistä. Fructidor-kuussa syntyneet lapset on nimettävä seuraavan esimerkin mukaisesti. Mikäli teille on esimerkiksi syntynyt poikalapsi 14. päivä Fructidor-kuuta, pähkinän päivänä, illalla kello neljän ja viiden lyöntien välillä, on hänen nimensä Punoix. Jos lapsi on tyttö ja syntynyt kello neljän ja viiden lyöntien välillä aamulla, tulee hänen nimekseen Junoix. Täydelliset isänmaalliset etunimilistat löydätte Tasavaltalaisnimien luettelosta, joka tulee noutaa lähimmästä vallankumousjaostosta. 

Uskollinen Isidore rakastaa salassa Mariannea ja suojelee häntä Maison de Luxessa käyviltä toinen toistaan sikamaisemmilta miehiltä ja vehkeilevältä Francoise-kurtisaanilta niin kauan kuin kykenee. Kun Marianne lopulta tajuaa, kuinka pilviä hipovan ritarillinen ja upea mies Isirore on, he joutuvat erilleen elämän heittelehtiessä rajusti ympärillä.
Isidore pääsee Napoleon Bonaparten perheen palvelukseen ja todistaa sielläkin luotettavuutensa monin tavoin. Marianne saa riuhtaistua itsensä kalkutanpillereiden ja Saden kurimuksesta ja osoittautuu ovelammaksi ja älykkäämmäksi kuin valtaapitävät miehet ovat uskoneetkaan. Kirja jää tietysti ihan sietämättömään cliffhangeriin, joka varmistaa sen että tuleva trilogian kolmas osakin on ehdottomasti luettava. 

Saturnuksen viettelys

Like, 2016. 286 s. 

Taas omaan henkilökohtaiseen haasteeseeni (lue enemmän uusia suomalaisia naiskirjailijoita!) tuli ennenlukematon nimi plakkariin, Stinke A. Itäniemi. Hänen esikoisromaaninsa Saturnuksen viettelys on niin erikoislaatuinen teos, että on aavistuksen verran  haasteellista yrittää arvioida sitä.

Kirjan päähenkilöitä ovat Sanna ja Ilari, joiden elämät kietotuvat yhteen sairaalloiseksi piirileikiksi ja eräänlaiseksi psykologiseksi kokeeksi. Sanna on ahdistunut opiskelu- ja työelämän paineissa niin, että on romahtamispisteessä. Saturnus (hulluus? paniikkihäiriö?) viettelee Sannaa ja hän pyytää apua lääkäriksi opiskelevalta Ilarilta, joka kuuleman mukaan tietää tekniikan, "jolla tehdä hänestä se, joksi hän on tuleva".

Ilari, eli Hän, kuten Sanna miestä kutsuu, aloittaa karmaisevaan vallankäyttöön perustuvan kokeensa, jossa Sanna hajotetaan pieniksi palasiksi monin eri tavoin. Muiden muassa nälkiinnyttäminen, lihottaminen, seksuaalinen hyväksikäyttö, mielisairaala, hylkääminen, prostituutio ja strippaus kuuluvat näihin erittäin kyseenalaisiin keinoihin. Sanna pääsee kuitenkin tiloihin jossa hän alkaa muistaa tukahdutettuja lapsuudenkokemuksia, jotka mahdollisesti ovat olleet ahdistuksen ja pahoinvoinnin takana.

Näistä henkilöistä ei ota selvää, ovatko he hyvällä asialla, mutta tietämättömyyttään ajautuvat ihan kammottaviin tilanteisiin, vai ovatko he kertakaikkiaan niin itsekkään typeriä, etteivät tajua mistään mitään. Nuorista ihmisistä on toki kysymys, ja nuorenahan sitä tekee kaikenlaista hullua...nämä kaksi vievät sen hulluuden silti ihan äärirajoille. On kirjassa ihan mielenkiintoista pohdintaa rakkauden ja ihmisyyden olemuksesta ja filosofisia mietteitä yhteiskunnan eri kulmista, mutta karut ja puistattavat tapahtumat nousevat lukukokemuksessa kuitenkin päällimmäisiksi.

Kirjan kieli on ihan mieletöntä tajunnanvirtaa, ja suhteelliseen lyhyeen kirjaan on saatu sisällytettyä paljon tapahtumia, tylsiä hetkiä tässä ei pääse tulemaan. Siitä huolimatta tämäntyyppiset kirjat eivät ole suosikkejani. Elämän karut, synkät ja pimeät puolet tulevat niin lähelle ja konkreettisiksi, että oli miltei väkipakolla luettava kirja loppuun. Jos tämä olisi ollut jokin tiiliskiviromaani, en olisi halunnut käyttää aikaani näin rauhattomien ja pessimististen henkilöiden tarinan seuraamiseen. Nyt tämän sai luettua yhdessä illassa ja hyvä niin.

Lahjakkaasta kirjoittajasta on selvästikin kyse, toivotaan että Itäniemi jatkaa kirjoittamista vastedeskin.

Kaikki minkä menetimme

Minerva, 2017. 250 s. 

Inhorealismi ja tragikoomisuus kamppailivat viistolla pinnalla ja muodostivat vyyhden, josta syntyi Riina Paasosen esikoisteos Kaikki minkä menetimme. Harvemmin jaksaa sellainen kirja, jossa ei ole ainoatakaan miellyttävää henkilöä ja aika vähän miellyttäviä tapahtumiakaan, pitää mielenkiintoa yllä niin että sen jaksaisi lukea loppuun. Tämän kyseisen teoksen kohdalla niin kuitenkin tapahtui, jostain kumman syystä minun täytyi saada tietää mitä tälle hirvittävälle perheelle, josta kirja kertoo, oikein loppujen lopuksi tapahtuu.

Tapahtumat sysäytyvät liikkeelle kun perheen isä Johannes ajaa supikoiran päälle autollaan, ja ottaa elätiksi sen yksinjääneen puolison. Kipakka Orvokki-vaimo on täysin kyllästynyt nyhjäkemieheensä ja mielestään epäonnistuneisiin lapsiinsa Auraan ja Arviin. Lapset ovat jo nuoria aikuisia, mutta asuvat edelleen kotona vanhempiensa kanssa. Arvi on ollut lahjakas taiteilija ja oppilas joka on nyttemmin lyyhistynyt sisäisten paineidensa alla, eikä enää liikahdakaan kotoaan mihinkään. Aura on huomaamaton hiirulainen joka tempoilee tylsässä työssään ja idolisoi vankilassa istunutta lahkosaarnaaja Maria Åkerblomia.

Minkäänlaisia selityksiä sille, miksi perheen suhteet ovat niin tulehtuneet, ja miksi kaikki rimpuilevat niin hirmuisissa kriiseissä, ei anneta. Toki Johanneksen ja Orvokin parisuhde ja vanhemmuus eivät ole mitenkään ihanteelliset, ja ehkä asiat ovat olleet huonolla tolalla jo pidempään. Johanneksen päättämättömyys ja ressukkamaisuus selittyy tosin hänen äitinsä Tuovin ilmestyessä kuvioihin, vanha rouva on niin sietämätön päällepäsmäri ja negatiivisuuden sanansaattaja että hänen karua kohtaloaan kirjan tapahtumissa ei sure lainkaan.

Perheen talo lahoaa ympärillä kuin symbolina siellä sinnitteleville onnettomille ihmisparoille, joista ensimmäisenä irtioton tekee Orvokki. Hän ottaa ja häipyy kolmekymppisen rakastajansa Kain (joka on kaikin lisäksi Johanneksen serkku) luokse asumaan. Onko hän sielläkään silti onnellinen, voiko niin kriittinen ja ylemmyydentuntoinen persoona ylipäätään kokea onnea kenenkään kanssa, jää lukijan arvailtavaksi. Sisarusten välinen kanssakäyminen on myöskin väliin melko normeista poikkeavaa, eikä tällaisellekaan toiminnalle anneta paljon selityksiä. Nuoret tuntuvat olevan todella hukassa itsensä kanssa ja varsinkin Arvi ammattiavun kipeässä tarpeessa.

Orvokin lähdettyä ja hänen lemmikkikoiransa Pyhän-Hengen kuoltua, Johannes päästää supikoira Volmarin taloon sisälle mellastamaan, ja miehen elämä alkaa pyöriä lähestulkoon yksinomaan supikoiran tarpeiden ympärillä. 

" Ylöspäin viettävät silmät tuijottivat herkeämättä. Eläin avasi ja sulki suutaan esitellen pieniä alahampaitaan. Poskikarvat pörröttivät. Turkki kohosi pidempänä niskasta. Sen poikkiraidat ja vivahteikkaat sävyt sulautuivat toisiinsa. Nyt Johannes tajusi, mitä Orvokki tarkoitti puhuessaan häivyttämisestä tai taiteesta ylipäätään. Edessä oli puhdas mestariteos. "

Piha jää hoitamatta ja talo siivoamatta kun isä ja lapset tempautuvat suhteellisen groteskien tapahtumien pyörteisiin.( Sieluni silmin voin nähdä tästä tehdyn elokuvan, Aku Louhimies ohjaajana Pahan maan tyyliin ja pääosassa vaikkapa Mikko Kouki.) Kenties villin ja vapaan eläimen läsnäolo vapauttaa jotakin myös kirjan henkilöiden sisimmässä, sillä loppua kohti kuitenkin valo alkaa kajastaa jostain kaukaa ja antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta kaikille.

Omintakeisen teoksen oli Riina Paasonen onnistunut luomaan, kiitokset kirjailijalle siitä. Taas uusi suomalainen naiskirjailija plakkarissa itselläni, (hyvä minä 😊) kiinnostuneena jään odottamaan hänen tulevia teoksiaan. 

Ready Player One

80-luvun penskaa ilahdutti aikoinaan suuresti Ernest Clinen scifi-romaani Ready Player One (suom. 2012), muistan jo silloin lukiessani ajatelleeni että siitä tulisi MAH-TA-VA elokuva. Toinen mietteeni heti perään oli tosin että se olisi kyllä pirun vaikeaa ja kallista tehdä. ;D Elokuvaoikeudet kirjaan oli ostettu jo ennen kirjan ilmestymistä, ja pikkuhiljaa asiat ovat Steven Spielbergin ohjauksessa edenneet siihen pisteeseen, että leffasta on ilmestynyt jo ensimmäinen traileri San Diegon Comic Con -tapahtumassa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat dystooppiseen lähitulevaisuuteen, vuoteen 2044. Energiakriisit, ilmastonmuutoksen aiheuttama kuivuus ja köyhyys ovat repineet Maan niin hajalle, että suurin osa porukasta elää mieluummin tietokoneidensa ja 3D-lasiensa ja -pukujensa kautta virtuaalitodellisuudessa nimeltä OASIS. Siellä tuhansien planeettojen utopiassa kaiken vapaa-aikansa viettää myös nuori Wade Watts (elokuvassa Tye Sheridan), avatarinaan "egg hunter" Parzival. 

Koko OASIS-maailman luoja, James Halliday, on käynnistänyt kuollessaan maailmanlaajuisen pelin, jossa hänen valtavan omaisuutensa voittaa se pelaaja joka ensimmäisenä ratkaisee 3 arvoitusta ja löytää OASIKSEN syövereistä legendaarisen Easter eggin. Wade ratkaisee sattumalta mahdottomana pidetyn ensimmäisen arvoituksen, ja kohta peli ryöpsähtää toden teolla käyntiin. Waden kilpailijoina mutta myös tovereina pelissä ovat mm. Aech, hänen paras ystävänsä ja Art3mis, Waden salainen cyberihastus. Tottakai miljardiomaisuutta ovat tavoittelemassa lukemattomat muutkin, mukaanlukien riistoyhtiö IOI, joka haluaisi koko OASIKSEN hallintaansa ja maksulliseksi käyttäjille. 

Kirjassa viitataan jatkuvalla syötöllä 80-luvun elokuviin, peleihin, tv-sarjoihin, musiikkiin ja muihin populaarikulttuuriaiheisiin, ja jopa pelin kolmen arvoituksen ratkaisut liittyvät usein näiden asioiden syvälliseen tuntemukseen. Waden onneksi hän on viettänyt kurjasta elämästään suurimman osan perehtyen virtuaalisesti näihin teemoihin. Itseäni hykerrytti tietysti lukea omaan lapsuuteen ja teini-ikään leimallisesti kuuluneista asioista, ja elokuvana kokemus saattaa olla myös erittäin mielenkiintoinen. Onhan ohjaaja Steven Spielberg niin tunnusomainen 1980-luvulle senaikaisine elokuvineen kuten E.T. , Paluu Tulevaisuuteen-trilogia  ja Indiana Jones-leffat. Hän joutuu (tai pääsee) siis uppoutumaan omaankin tuotantoonsa melko syvälle Ready Player One:a tehdessään. (80-luku on muutenkin ollut viime aikoina pinnalla esim. mahtavassa Stranger Things -sarjassa.)

Kirja on varsinaisen elämys, vauhtia, vaarallisia tilanteita ja huumoria täynnä. Itse en ikinä ole ollut isommin scifin ystävä, mutta tämä teos koukutti minut täysin. Vaikka se ei todellakaan ole mitään korkeakirjallisuutta, niin sen viihdyttävyys ja mukaansatempaavuus korvaavat mahdolliset kirjalliset puutteet. Henkilöhahmot ja heidän interaktionsa eivät ole niin syvällisiä kuin ne voisivat olla, sillä pelin ja OASIKSEN tapahtumat ovat tarinan keskiössä, mutta silti tämän kirjan kanssa kulutti hyvin mieluusti aikaa. Aion kyllä mennä katsomaan myös leffan, jahka se valkokankaille ehtii keväällä 2018. Suosittelen ehdottomasti muillekin. :)

Tuulen suku

Tuulen suku, Atena 2016.  216 s. 

Olen jo jonkin aikaa tsempannut itseäni lukemaan enemmän kotimaista kirjallisuutta, ja varsinkin itselleni tuntemattomien naiskirjailijoiden teoksia. Ja voi pojat miten mahtaviin kirjoihin ja kirjailijoihin sitä onkaan saanut tutustua! Harmillisen paljon tulee luettua käännöskirjallisuutta, mutta voin sanoa, etteivät nämä suomalaiset naiskirjailijat jää tippaakaan jälkeen ulkomaisista kolleegoistaan.

Bongasin jälleen kirjastoauton hyllystä itselleni uuden tuttavuuden, Satu Grönroosin. Huomasin vasta luettuani Tuulen suku-kirjan, että sille olisi ollut edeltävä osakin, Lumen syli. Täytyy etsiä sekin luettavaksi jossain vaiheessa. Tuulen suku toimii kyllä myös ihan itsenäisenä teoksena, en osannut kaivata siihen mitään esitarinaa eikä tarinassa edes mielestäni viitattu edeltäviin tapahtumiin mitenkään erityisesti. 

Kirjassa on meneillään vuosi 1974, on kesä ja Abba on vastikään voittanut euroviisut Waterloo-kappaleellaan. 13-vuotias Helmi-tyttö jää viisivuotiaan pikkusiskonsa Sofian kanssa kahdestaan kotiin, kun äiti joutuu sairaalaan. Äiti on ollut jo muutenkin väliin poissaoleva hahmo, tyttöjensä mielestä läsnä mutta poissa, aina haikailemassa jonnekin muualle, parempiin paikkoihin. 

" Et ymmärrä, miten raskasta on elää kun taivas tempoo ja maa vetää. Siksi olen tällainen, vähän venynyt. En lintu mutta en oikein ihminenkään, äiti huokaisi. "

Helmi ei koe uutta vastuutaan kovin helppona asiana, siskosta on paljon huolta puuronkeittämisineen ja tarhaan viemisineen, kun olisi parempaakin tekemistä, kuten harjoitella Abban tanssiliikkeitä parhaan kaverin Mervin kanssa.

Teini-iän ailahtelut ja tunnepuuskat on kuvattu mielestäni hyvin, Helmi on uskottava, joskaan ei kovin miellyttävä hahmo oikukkaine mielenvaihteluineen. Pikku-Sofian lapsenmieli tuodaan esille myös todentuntuisesti. 70-luvun tunnelma on hienosti läsnä asiaan kuuluvine tv-ohjelmineen ja ajankuvineen. Juuri kun tytöt ovat katkeamaisillaan äidinikävän ja uuden tilanteen alle, saapuu paikalle Nainen, jonka Helmi päättelee olevan kunnan kodinhoitaja. Tytöt ilahtuvat saadessaan jonkun auttamaan kotitöissä, mutta Nainen osoittautuu melko kummalliseksi, hän istuttaa parvekkeen täyteen mustia kukkia, nukkuu äidin sängyssä työajoista välittämättä ja ilmestyy paikalle ja häipyy milloin tahtoo.

Tyttöjen asuinkerrostalo uudenuutukaisessa Pupuhuhdan lähiössä on täynnä mitä erilaisempia persoonia, ja osalla heistä on suuri rooli tyttöjen selviämisessä yksinäisen kesän läpi. Helmin mieli kehittää erilaisia selvitymiskeinoja hankalassa tilanteessa ja fantasiaelementit alkoivat loppua kohden ottaa niin suurta roolia teoksessa, että sinällään kauniilla kielellä kirjoitettu kirja alkoi vähän tökkiä. Maaginen realismi ei ehkä kuitenkaan ole ominta alaani kirjoissa joita luen. Kasvutarinana ja uuden oppimisen kuvauksena kirja oli kuitenkin hieno, ja pidin siitä paljon. Olen lisäksi enemmän kuin tyytyväinen  että löysin jälleen tuoreen ja innovatiivisen kirjailijan, jonka teoksia voisi lukea enemmänkin. 

Kuolleet linnut eivät laula

Bazar, 2017. 365 s. 

Olen täysiverinen Flavia de Luce -fani, ja suorastaan puhkuin intoa lukea uuden suomennetun opuksen kyseisestä sarjasta. Edellinen kirja jäi niin sykähdyttävään cliffhangeriin, että kun Kuolleet linnut eivät laula -kirjan ensimmäinen luku oli luettu, olin ihan murtunut asioiden saamasta käänteestä. En halua spoilata juonta Flaviaa tuntemattomille, mutta kirjan lukeneet ymmärtävät taatusti mistä on kyse.

 Että pitikin! Olisi jo toivonut dysfunktionaaliselle de Lucen perheen isälle ja kolmelle tyttärelle ripauksen onnea ja parempaa tuuria, he ovat nimittäin räpiköineet aika syvissä vesissä kymmenisen vuotta. Perheen äitihän on kadonnut Himalajalle vuorikiipeilyonnettomuudessa perheen kuopuksen Flavian ollessa vasta pieni vauva, ja peribrittiläisen pidättyvä isä ei ole välttämättä osannut käsitellä asiaa tyttäriensä kanssa kovinkaan hyvin.

Tässä kirjassa Flavian rikoksen- ja murhienratkaisutaidot eivät oikein pääse oikeuksiinsa, sillä tällä kertaa väläytellään enemmän menneisyyttä ja sitä, miksi Flavian äiti Harriet ylipäätään oli Himalajalla silloin kun oli. 50-luku ja kylmän sodan aika vakoiluineen, vastavakoiluineen ja salaliittoineen alkaa tunkea Flaviankin tietoisuuteen, ja melkein käy sääliksi superälykästä myrkynkeittäjäämme, hänhän on kuitenkin vasta alle 12-vuotias pikkutyttö. Jo sen lisäksi, että suvusta paljastuu täysin uusia ja yllättäviä seikkoja, Flavialle ovat koittamassa uudet ajat, opinnot sisäoppilaitoksessa ja muutto toiseen maahan.

Seuraavassa kirjassa seikkaillaankin jo varmasti aivan uudessa ympäristössä, mutta tässä opuksessa saamme vielä viettää aikaa Buckshaw´n kartanossa, sen puutarhoissa ja lammella, ja pääsemme jopa lentokoneen kyytiin. Tuttuun tapaan kirjassa on mysteeri ratkottavana ja jopa Winston Churchill vilahtaa kuviossa, mutta se jää paitsioon suuremman, koko perhettä ravistelevan tapahtuman alle. Flavian kemistintaidotkaan eivät näyttele valtavan suurta roolia tässä kirjassa, vaikka hänellä onkin suhteellisen kammottava suunnitelma työn alla eräässä vaiheessa. Tämä manööveri jää kuitenkin Flavialta kokeilematta, ja ehkä hyvä niin...

 Jäin jollain tasolla kaipaamaan tyttökirjamaisen lämmintä huumoria ja hassuja kohtaamisia paikallisten ihmisten kanssa. Flavian ilkeät isosiskot Daffy ja Feelykin ovat jotenkin sivuosaakin pienemmässä roolissa tämänkertaisessa tarinassa. Toki loppua kohti käy ilmi, miksi siskojen käytös on ollut Flaviaa kohtaan vuosien varrella ajoittain niin tympeää, mutta ei se kuitenkaan pikku kemistin elämää ainakaan helpommaksi tee. Hauskan vanhahtavat sanaparret ja mukavat hahmot kuten taloudenhoitaja rouva Mullet ja miespalvelija Dogger tuovat kuitenkin tuttua sydämellisyyttä tarinaan. Vaikka vähän väliteokselta tuntuukin, oli tämäkin osio Flavian tarinaa mielenkiintoinen ja kiinnostus seuraavaa kirjaa kohtaan on jo suuri. Lukemisiin siis!

Jos olisit tässä

Gummerus, 2016. 450 s. 

Jojo Moyesin "Kerro minulle jotain hyvää" oli melkoinen hittikirja muutama vuosi sitten ja silloin se tuli luettua itsekin. Kirjasta on myös tehty mukava elokuvasovitus Me before you, jossa pääosassa on iki-ihana Emilia Clarke eli GoT:in Daenerys Targaryen. Bongasin vasta nyt kirjalle ilmestyneen jatko-osan, ja koska olin utelias tietämään miten Louisa oli pärjännyt rakastamansa miehen menettämisen jälkeen, päätin tarttua opukseen. 

"Jos olisit tässä" sijoittuu pari vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeiseen aikaan. Louisan elo on aika hapuilevaa, työpaikka lentokentän pubissa on karmea, uusi asunto on jäänyt sisustamatta ja välit perheeseenkään eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla. Willin kuoleman julkiset jälkimainingit löivät tapahtumiin osallistuneisiin sen verran lujaa, että värikkäästä Louisasta on tullut harmaa huomiota herättämätön hiirulainen. Viinikin maistuu siksi hyvin, että tapahtuu onnettomuus, joka vie Loun pitkäksi aikaa sairaalaan ja sen jälkeen takaisin kotikonnuille haavoja nuolemaan.

Yllätysmomenttina juonessa on erään odottamattoman teinitytön ilmaantuminen Louisan oven taakse. Alkaa tapahtumasarja, jossa kyseisen teinin ärsyttävä käytös saa lukijan miltei raivon partaalle, tyttö on niin rasittava että Louisana olisin heittänyt hänet pihalle jo alkumetreillä. Taustalta ilmenee kuitenkin jotain karmeaa, joka selittää kyseisen käyttäytymisen ja saa myös tuntemaan sympatiaa teiniä kohtaan.

Muita elementtejä kirjassa ovat Louisan osallistuminen sururyhmän toimintaan, uuden mahdollisen rakkauden löytyminen ja potentiaalinen muutto New Yorkiin uuden työpaikan perässä. Uskaltaako Louisa luottaa että elämä kantaa, vaikka sydän on jo kerran särkynyt? Saako hän elämästä otteen sillä tavoin kun Will olisi toivonut? Louisalle on ollut kova paikka tuntea pettäneensä Willin odotukset. Kaikki ei suju kuten etukäteen olisi odottanut, vaan matkan varrella on monennäköisiä mutkia ja kiemuroita. Kirjan kansilehdellä todetaankin, että tämä ei ole ehkä sellainen jatko-osa jota toivoit, mutta se on sellainen jonka tarvitsit. En tiedä olenko samaa mieltä asiasta, mutta kyllä tämä kirja ihan miellyttävä lukuelämys oli kaikkinensa. Voin suositella tätä varsinkin edellisen osan lukeneille.  

Kielillä puhumisen taito

Aula & Co,  2017. 207 s. 

Nelli Hietala oli minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus, vaikka hän onkin julkaissut jo useamman romaanin. Hänen uusin teoksensa, Kielillä puhumisen taito, tarttui mukaani kirjastosta ja se tuli lukaistua yhdessä illassa. 
Kielillä puhumisen taito kertoo ärrävikaisesta Sarasta, joka on parikymppisenä päättänyt muuttaa Irlantiin koska siellä r-kirjain lausutaan pehmeämmin ja hänestäkin voisi siis tulla aivan uusi ihminen, ärrää pelkäämätön Sarah. 

" Minä kaipasin sanoja ja pelkäsin niitä. Vuosien ajan listasin päiväkirjaan mahdollisimman merkityksellisiä sanoja, joita en koskaan uskaltanut käyttää. Sellaisia kuin meri, ateria, perkele, korahtaa ja mursu. Kammottavia ja houkuttelevia sanoja, niin hurjia ja täsmällisiä, että selässä kulkivat väreet, kun vain kuvittelinkin lausuvani ne. "

Tarjoilijana  Dublinissa työskentelevä Sara lähtee ex tempore -roadtripille kämppäkaverinsa ja haaveidensa kohteen, kuvankauniin Celinen kanssa. Matkalla tapahtuu jotain jota Sara muistelee kirjan toisessa aikatasossa viiden vuoden kuluttua. Nuorten naisten ystävyys ja sen muuttuminen kenties joksikin muuksi on aiheena kiinnostava, mutta vielä enemmän minua kiehtoivat pohdinnat kielestä ja sen merkityksestä ihmisen identiteetille. 

Saran vaikeudet puhumisessa tuntuvat näennäisesti kadonneen Irlannissa, kun r-sanojen tilalle ei väen vängällä tarvitse kehitellä vaihtoehtoja, mutta jollain tapaa englanniksi puhuminen ei ole yhtä painavaa, se tuntuu keinotekoiselta. Mikään ei kosketa yhtä syvästi kuin suomeksi kommunikoidessa. Tavallaan siitä ympäristöstä, johon on syntynyt, ei pääse pois vaikka muuttaisi minne.  Saran kaipuu kohti suomen puhumista, vaikka ärrävikaisena, yltyy jatkuvasti.

Kirjan dialogi ranskatar -Celinen ja Saran välillä on englanninkielistä, mikä oli hauska yksityiskohta ja konkretisoi tietyssä mielessä Saran kokemaa dilemmaa. Teksti oli sujuvaa ja helppolukuista, hupaisana pointtina diagrammeina esitetyt Irlannin käsittämättömät liikennekyltit. 

Voisipa tämän mukavan chick lit -opuksen jälkeen tutustua muihinkin Nelli Hietalan romaaneihin. Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla tiiliskiviä, joskus on mielekästä lukea jokin kirja alusta loppuun ihan pikaisessa tahdissa. Voin suositella tätä kepeää tarinaa muillekin. 

Siemen

Tammi, 2016. 454 s. 

Bongasin kirjastoauton hyllystä Anna Kortelaisen viime syksynä ilmestyneen kirjan ja lainasin sen innoissani, sillä olen pitänyt monista hänen teoksistaan aiemmin. Kenties suosikkini kaikista lukemistani  Kortelaisen kirjoista on eräs hänen ensimmäisistä romaaneistaan; Virginie!: Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina, jossa kuljetaan Pariisiin Edelfeltin teoksissa useasti esiintyneen naishahmon jäljillä ja yritetään selvittää kuka hän oli. 

Myös Levoton nainen: Hysterian kulttuurihistoriaa ja Naisen tie - L.Onervan kapina olivat mainioita tutkielmia naisen asemasta menneisyydessä ja samalla viihdyttäviä romaaneja. 
Kunnioitan suuresti  Anna Kortelaisen tapaa historioitsijana ja tutkijana perehtyä aiheisiinsa ja tuoda niitä esille suurelle yleisölle. Selvästikin hän tempautuu täysillä kuhunkin työn alla olevaan teemaansa.

Tämä kyseinen tutkijan mentaliteetti on suuresti esillä myös Siemen -teoksessa. Pääosassa on nelikymppinen sukututkija Nina Humina, joka muuttaa Viipuriin toimeksiannon perässä. Hänen on määrä kartoittaa mitä tapahtui majuri Asser Luikalle toisen maailmansodan tiimellyksessä hänen kadottuaan jäljettömiin vuonna 1943. Kortelainen asui Viipurin taitelijaresidenssi Lallukassa kirjoitusprosessin aikana ja sen huomaa. Viipurin kadut sekä venäläisessä nykyisyydessä että Suomen-aikaisessa menneisyydessä heräävät henkiin uskomattomalla tarkkuudella. 

Kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa, Ninan mukana nykyajassa ja Asserin kanssa 1900-luvun alkupuoliskolla. Nina tuntee olonsa juurettomaksi Viipurissa, mutta löytää onneksi paikallisesta Café Miristä suomalaisten viikoittain kokoontuvan joukon jonka kanssa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia. 
Asser taas on syntyjään viipurilainen innokas kasvienkeräilijä ja botanisti, joka on perehtynyt erityisesti  vieraslajeihin, kasveihin jotka siementen mukana kulkeutuvat uusille asuinalueille. 
Rajat voivat siirtyä ja kaupungit tuhoutua sodissa, mutta kasvikunta jatkaa eloaan raunoissa ja nousee kirjaimellisesti tuhkasta uuteen kukoistukseen. 

Mielenkiintoisinta antia kirjassa oli mielestäni Viipurin suomalainen menneisyys kukoistavana kaupunkina puistoineen ja vesistöineen. Kontrasti nykyiseen kaupunkiin kulahtaneine kolhoosikerrostaloineen  on tietysti valtava. Kortelaisen kiinnostus kaupunkiin varmasti juontaa hänen viipurilaissyntyisestä äidinisästään Reino Peltosesta, josta hänen ensimmäinen romaaninsa "Ei kenenkään maassa" kertoo. Kyseisen isoisän tarinaan perehdytään myös 2015 ilmestyneessä romaanissa "Huonon matkailijan päiväkirja". 

Harmittavaa kyllä, Siemenessä tietokirjailija kävelee romaanikirjailijan yli niin että varsinainen tarinankerronta tuntuu unohtuvan. Kasvitieteeseen perehdytään sellaisella pieteetillä ja latinalaisten nimien kavalkadeilla, että heikompaa hirvittää. Sodanaikaisten huoltojoukkojen ja viljavarastojen luetteloimisen tärkeyden ymmärtää, mutta niistä ei kiinnostu.
Ninan kahvilaystävät keskustelevat asioista käsittämättömän kuivasti ja esitelmöivästi, kuin suoraan Wikipedia-artikkeleita toistaen. Lisäksi tarinaan ympätty koiranpuremaepisodi tuntui kummallisen irralliselta ja mihinkään liittymättömältä. 

Loppuun oli kehitelty hauska twisti, mutta odotettua latteampi oli Asser Luikan kohtalon selvittäminen. Silti, oli mukavaa ottaa aikamatka Viipurin menneisyyteen ja ihmiskohtaloihin siellä, mutta toivotaan että Anna Kortelainen inspiroituu seuraavaksi jostain ihan muusta. :)

Kadotettujen hedelmätarha

Sisällissodan runtelema Somalia, kolme eri-ikäistä naista sen keskellä. Todella rankka aihe, joka ei päästä lukijaa helpolla. Kun kaikki ympärillä on kaaoksessa, yrittää jokainen selvitä parhaaksi katsomallaan tavalla. 

Atena, 2014. 283 s.

Neuvokkaan pakolaisleiriltä karkaavan Deqo-tytön, vallan sokaiseman naissotilas Filsanin ja vanhan, elämänhalunsa kadottaneen Kawsarin kohtalot kietoutuvat yhteen diktatuurin luhistumisen aikoihin vuonna 1987.  Kirjailija Nadifa Mohamed sijoittaa sukunsa historiaan perustuvan tarinansa Hargeisaan, yhteen Somalian suurimmista kaupungeista. Kuumuus, rankkasateet, köyhyys, pelko, sota. Kun lukee näistä riipaisevista kohtaloista, koettelemuksista joita ihmiset läpikäyvät, ei enää suurestikaan ihmettele miksi Somaliasta on niin sankoin joukoin lähtenyt ihmisiä maanpakoon.

"Kawsarin silmät kohdistuivat häneen arvioiden, lyhyistä varpaista kiillottomiin, takkuisiin hiuksiin. Tyttö näyttää yhdeltä niistä nälänhädän aikoina syntyneistä sitkeistä, loismaisista lapsista, joita kannettiin luultavasti Etiopiasta vain muutaman viikon ikäisinä ja ruokittiin sadevedellä ja sokerilla ja jotka pysyivät hengissä tahdonvoimallaan, jo teräksenlujalla ja aikuismaisella."

Tällaisia kirjoja ei oikeastaan lue huvikseen, vaan muistuttaakseen itseään siitä maailman karummasta puolesta, joka tälläkin hetkellä pakolaisleireineen on tosiasia. Ja toisaalta tämäkin kirja toteaa sen saman minkä niin moni muukin, ihmisen tarve selviytyä ja ponnistaa johonkin parempaan on suunnaton. Jos et luovuta, voit saavuttaa jotain mistä olet unelmoinut koko ikäsi. 

Älä mamma lue enää... :D

P. S. Oikein ihanaa äitienpäivää kaikille äideille!