The Witcher -tv-sarja

Tulihan se katsastettua, ehkä tämän hetken hypetetyin fantasiasarja heti Game of Thronesin jälkeen. Oliko se kaiken hehkutuksen arvoinen, mene ja tiedä, mutta aion kyllä katsoa toisenkin tuotantokauden jahka se Netflixiin saapuu. :)
    

  

The Witcherin päähenkilö on Geralt Rivialainen (Henry Cavill), yliluonnollisia(kin) kykyjä omaava hirviönmetsästäjä, jonka miekankäyttötaidot ovat käsittämättömät. Noiturin hankkiessa elantoaan surmaamalla monenlaisia myyttisiä hirviöitä, hänen kohtalonsa kietoutuu nuoreen prinsessa Cirillaan (Freya Allan) ja kuvankauniiseen velho Yennefer Vengerbergiläiseen (Anya Chalotra). Keskeisenä teemana sarjassa on myöskin Nilfgaardin keisarikunnan hyökkääminen Cintran kuningaskuntaan, jossa kuningattarena valtaa pitää Cirillan isoäiti Calanthe. 

En ole lukenut Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaa, johon sarja perustuu, ja uskon että siitä oli sekä hyötyä että haittaa katselukokemukselle. Ilman lukukokemukseen perustuvia mielikuvia sai uppoutua sarjaan vailla ennakko-odotuksia vaikkapa päähenkilöiden ulkonäköä kohtaan. Toisaalta, kun The Witcherin keskiaikainen fantasiamaailma ei ollut ennestään tuttu, oli hiukan vaikeaa hahmottaa sen sääntöjä, kuninkaallisia perheitä, olentoja, magiikkaa ja kaikkea mitä siihen liittyi. Ainakin ensi alkuun. Omasta mielestäni sarja paransi juoksuaan loppua kohden, ja lopussa tunsi olevansa kartalla kaikesta mitä oli tapahtunut.

Uskon että oli myös käsikirjoittajien tarkoitus antaa katsojille mahdollisuus päätellä asioita itse, eikä pureskella kaikkea valmiiksi. Eri aikatasoissa hyppelehtivä kerronta hämmensi välillä, mutta lisäsi omalla tavallaan myös mielenkiintoa tapahtumia kohtaan. Joissakin kohdissa tuntui, että mutkia vedettiin turhan suoriksi selittämättä mitään, mutta monesti massiivisiin romaaneihin perustuvat tv-sarjat eivät vain pysty ottamaan ruudulle kaikkea mitä kirjoissa on, esim. tuotannollisista /taloudellisista syistä.

Henry Cavill kannattelee koko sarjaa vangitsevalla olemuksellaan. Valkoiset hiukset, kullankeltaiset silmät ja veistoksellinen keho luovat raamit Noiturille, jonka ei pitäisi tuntea mitään, jonka olisi ehkä helpompi elää raadollisessa maailmassaan tuntematta mitään, mutta monenlaiset tapahtumat ja valinnat, joiden eteen hän joutuu, saavat hänen turtuneen sydämensä heräämään henkiin. Synkeän matalalla äänellä murahteleva Geralt äksyilee varsinkin alussa jopa koomisuuden rajamailla, mutta tarinan edetessä Cavill tuo hahmoon syvyyttä ja saa katsojan välittämään hänen kohtalostaan. Toki älykäs Noituri on välillä ihan tarkoituksella sarkastinen. ;D

Huomaa, että Cavill todellakin halusi tämän roolin ja jätti muut 207 koekuvattua näyttelijää lehdelle soittelemaan. Miekkailukohtaukset ovat taidetta, niin kauniisti koreografioituja ja sulavia että voi vain aavistella työn määrää, joka niiden takana on. The Witcherin maailma on synkkä ja raaka, ihmisten ja muiden olentojen henki on löyhässä, mutta henkeäsalpaavan kauniit maisemat ja hauskat sivuhahmot, kuten trubaduuri Jaskier (Joey Batey), joka tunkee Geraltin seuraan puoliväkisin, tuovat tarinaan kaivattua keveyttä. 

Game of Thronesiin tätä sarjaa ei kannata vertailla, kyseessä on kuitenkin kaksi niin erilaista sarjaa erilaisine painotuksineen. Toki monikymmenmiljoonainen budjetti on antanut mahdollisuuden luoda todella huikeita lavastuksia, puvustuksia ja erikoistehosteita joiden olemassaolosta voi vain katsojana olla kiitollinen. Odotukset toista tuotantokautta kohtaan ovat nyt kovat. 

The Resident

Onko kukaan muu koukuttunut tähän mainioon sairaalasarjaan, jota vähän myöhäisheränneenä olen nyt alkanut seurata? Jotenkin The Resident (Fox, 2018) oli mennyt ohi minulta aiemmin, ennen kuin aloin suvun WhatsApp-ryhmässä kyselemään ehdotuksia hyvistä tv-sarjoista joita voisi seurata suoratoistopalveluista. Sieltä annettiin monenmoista kelpo vinkkiä, joista suurimman osan olin jo tietysti nähnyt. 😅 (Tuntuu, että sitä on jo katsonut esim. koko Netflixin etuperin ja takaperin...huoh.) Kuitenkin katsastaessani millainen tämä kyseinen sarja voisi olla, innostuin huomatessani että pääosassa on Matt Czuchry, joka on näytellyt ainakin kahdessa lempisarjoistani, Gilmoren tytöissä ja Good Wifessä.

Tämä Ruutu-palvelussa nähtävä sarja kertoo Chastain Memorial-sairaalan hektisestä arjesta, johon ensimmäisessä jaksossa sukeltaa nuori erikoistuva ja idealistinen lääkäri Devon Pravesh (Manish Dayal). Hän saa ohjaajakseen tinkimättömän, mutta lääkärinä ja diagnostikkona loistavan Conrad Hawkinsin (Matt Czuchry). Conrad on tottunut tiukkoihin paikkoihin toimiessaan aiemmin lääkärinä sotatoimialueella, ja tiukkoja paikkoja riittää myös tässä sairaalassa, jossa ensiapupolilla hoidetaan akuuttitapauksia ja leikkaussaleissa tehdään mitä vaativimpia kirurgisia operaatioita.

Olen tykännyt katsoa sairaalasarjoja jo 90-luvun Teho-osastosta ja Chicagon lääkäreistä lähtien, ja sitten ovat olleet tietysti myös Greyn anatomia, House ja monta muuta. Draamaa, elämän ja kuoleman kysymyksiä, romansseja, ihmeparantumisia, traagisia kohtaloita...onko parempaa ympäristöä kaikkeen tähän kuin sairaala? The Resident marssittaa näyttelijäkaartissaan esiin hämmästyttävän määrän muista sarjoista tuttuja kasvoja, kuten sairaanhoitaja Nic Neviniä esittävä Emily VanCamp (Kosto, Everwood), sairaalan pääkirurgia-ja pahista esittävä Bruce Greenwood ( American Crime Story ja  about 100 muuta elokuvaa/sarjaa), Frasierin Daphnena tutuksi tullut Jane Leeves, Providence-sarjan Melina Kanakaredes ja jopa The Cosby Shown Theo eli Malcolm-Jamal Warner, muutaman mainitakseni.

Sarja nostaa keskiöön Yhdysvaltojen rikkinäisen terveydenhuoltojärjestelmän ja sen karut seuraukset yksittäisille ihmisille. En haluaisi olla henkilö ilman sairausvakuutusta Amerikassa, jossa ilmaisklinikat eivät ole todellakaan kaikkien saavutettavissa. Chastain Memorialin lääkärit pyrkivät tekemään kuitenkin kaikkensa pelastaakseen mahdollisimman monta ihmishenkeä, jopa väliin harhauttaen voittoa tavoittelevaa johtokuntaa ja pomoja. Koukuttavia juonenkäänteitä ja vauhtia sarjassa piisaa siihen malliin, että pari ensimmäistä kautta tuli katsottua pikavauhtia, ja nyt sitten edetäänkin jo jakso viikossa -tahdilla uutta kolmatta kautta.

Mistä sairaalasarjoista te olette tykänneet eniten, olisi kiva kuulla. :)

Unbelievable

Tositapahtumiin perustuva 8-osainen Netflix-draama tuo esille kaikessa raadollisuudessaan sen, minkälaista on olla raiskauksen uhri, jota ei uskota.

" Kukaan ei tullut hänen kanssaan oikeuteen sinä päivänä, paitsi hänen julkinen oikeusavustajansa."
Näillä sanoilla alkaa vavahduttava Pulizer-palkittu artikkeli, jonka muistan lukeneeni jo taannoin, ja ajatelleeni silloin, kuinka järkyttäviä asioita ihminen voikaan joutua kokemaan systeemin rattaissa. Unbelievable (Epäuskottava, 2019)  mukailee artikkelin kuvaamia tapahtumia lähes täydellisesti, tuoden mukanaan myös omia näkökulmia asiaan.

Sarja näyttää aluksi kuinka nuori Marie Adler (Kaitlyn Dever) on päässyt vihdoinkin parempaan vaiheeseen elämässään rankkojen sijaisperhevuosien ja siellä tapahtuneiden kaltoinkohtelujen ja hyväksikäyttöjen jälkeen. Hänellä on tukiasunto yhteisössä, joissa nuorista huolehditaan useamman ohjaajan voimin, työpaikka, ystäviä, ajokortti tuloillaan ja tulevaisuus näyttäytyy kaikin puolin positiivisena. 

Sitten kauhein tapahtuu, naamiomies tunkeutuu yölllä hänen asuntoonsa ja raiskaa hänet veitsellä uhaten. Yhteisö ja aiemmat sijaisperheiden äidit ovat Marien vankkana tukena ja tapahtuneesta käynnistetään poliisitutkinta. Tästä eteenpäin kaikki kääntyykin jonkinlaiseksi kammottavaksi spiraaliksi joka vie Marien elämän täysin pois raiteiltaan. Kuulusteluja jatketaan loputtomiin, Marie saa yhä uudelleen selittää karmeat tapahtumat niin yksityiskohtaisesti kuin suinkin kykenee, vaikka onkin tapahtuneesta täysin shokissa. 

Jostain syystä Marien kertomusta ei pidetäkään uskottavana. Dna-jälkiä tai muita todisteita löytyy liian vähän. Marien kerronnassa nähdään epäjohdonmukaisuuksia. Hänen reaktioitaan ei pidetä normaaleina. Tyttö on sekä sijaisäitien että etsivien mielestä liian rauhallinen ja koko tarina tuntuu heistä kuin jostain elokuvasta vedetyltä. Joten etsivät (keski-ikäisiä miehiä molemmat, by the way) alkavat viedä kuulusteluja ihan eri suuntaan, he haluavat että Marie tunnustaa valehdelleensa. Ja viimein, ihan loppuun ajettuna ja haluten päästä eroon koko jutusta, Marie tekeekin juuri niin. 

Seuraamukset ovat Marielle täysin kohtuuttomat, tapauksesta tehdään julkinen ja hänet vedetään oikeuteen perättömän rikosilmoituksen tekemisestä. Tämän seurauksena Marie menettää käytännössä kaiken, asuntonsa, työpaikkansa, ystävänsä ja maineensa. Vihapuhelut ja -viestit alkavat tulvia herkän tytön puhelimeen, ja pian Marie alkaa harkita itsemurhaa.

Sitten ajassa hypätään 3 vuotta eteenpäin ja aletaan seurata ihan toisenlaista poliisintyötä kuin Marien tapauksessa nähtiin. Kaksi etsivää, Karen Duvall (Merritt Wever) ja Grace Rasmussen (Toni Collette) selvittävät eri tahoilla Yhdysvaltoja raiskaustapauksia, jotka osoittautuvat hämmentävän samankaltaisiksi, naamiomies murtautuu yksinasuvien naisten koteihin ja raiskaa heitä tuntikausia, jättäen kuitenkin jälkeensä uskomattoman vähän dna-todisteita.

Tutkimusten yhdistyttyä seuraa sarjaraiskaajan jahti, joka hakee vertaistaan. Käsittämättömällä tarmolla ja intensiteetillä tapaukseen paneutuvat Duvall ja Rasmussen osoittavat, millaista on, kun naisten kertomukset raiskauksista otetaan tosissaan ja uhrien kokemuksiin suhtaudutaan kunnioittaen ja ymmärtäen. Esimerkiksi uhri, joka hymyillen kertoo kokemastaan uskomattomalla pikkutarkkuudella, otetaan yhtä vakavasti kuin toinen, joka haistattelee poliiseille ja haukkuu heidät alimpaan maanrakoon. Ymmärretään, että jokaisella on oma tapansa reagoida järkyttäviinkin asioihin, eikä mikään niistä ole se ainoa oikea. 

Pääosissa naiskolmikko loistaa. Jokainen tuo herkällä näyttelijäntyöllä lihaa rooliensa luiden ympärille niin, että hahmoista kasvaa kokonaisia, ristiriitaisia persoonia. Rakastin Merritt Weveriä jo Nurse Jackien hulvattomana hoitajana, ja rakastan häntä tässä vielä enemmän. Miten uskottava ja luonnollinen hän onkaan Duvallina, toki hänelle annettiin kenties kiitollisempi rooli etsiväparin untuvikkona, Colletten kovaksikeitetympi Rasmussen saa laukoa ankaria totuuksia nuoremmalle työtoverilleen, mutta lopulta nähdään että hänenkin sisällään sykkii hellä ja lämmin sydän. 

Pääentiteetteinä sarjassa voi pitää myös Yhdysvaltojen poliisilaitosta ja oikeusjärjestelmää. Naisiin kohdistuvia raiskauksia kohdellaan toisen luokan rikoksina, ja tutkinnan alla on aina myös uhrin uskottavuus. Miksi raiskausten uhreja syytetään valehtelusta, kun vaikka ryöstön uhreille niin ei tehdä koskaan? Hienosti tuodaan myös esiin valtavat luvut poliisien parissa esiintyvästä perheväkivallasta ja sen peittelystä. Itse raiskaajan jahti on varsinaista palapeliä, kuukausia kestävää pikkutarkkaa työtä, joka vaatii tutkijoilta kovia uhrauksia myös yksityiselämässä.

Niin rankkaa katsottavaa kuin tämä sarja onkin, suosittelen sen katsomista kaikille. Jollain tapaa se oli loppujen lopuksi puhdistava ja kohottava kokemus, ensin särkee sydämen ja sitten korjaa sen. Se tuo mukanaan toivon siitä, että MeToo-liikkeen tuella sukupuolittunut väkivalta aletaan ottaa yhä vakavammin eikä oikeutta olisi enää niin vaikeaa saada. 

Chernobyl

Vuonna 1986 tapahtui kaikenlaista, joka ylitti uutiskynnyksen ja jäi mieleen jopa yläastetta aloittelevalle varhaisteinille.
Halleyn komeettaa tirkisteltiin tummalta talvitaivaalta, tulisihan se näkyviin kiertoradallaan seuraavan kerran vasta 76 vuoden päästä, kauhisteltiin Olof Palmen salamurhaa, järkytyttiin Mikkelin panttivankidraamasta ja hämmästeltiin "Jumalan kättä".
Kaikkein dramaattisin ja kauhua herättävin tapaus myös maailmanlaajuisesti sattui kuitenkin huhtikuun 26. päivä Tšernobylissä Ukrainassa, silloisen Neuvostoliiton alueella.

70-ja 80-luvun lapsena oli tottunut kylmään sotaan suurvaltojen välillä ja koko ajan väreilevään pelon tunteeseeen uhkaavasta ydinsodasta. Samantapaista koko maailman tuhoutumisen hätää tuntevat varmasti nykylapset ja -nuoret ilmastonmuutoksen myötä. Tänään ilmastolakkoillaan ja -mielenosoitetaan, 80-luvun alussa rauhanmarssittiin.
 Vuonna -85 oli Neuvostoliiton johtoon noussut toisaalta mies, jolta länsi odotti suuria. Mihail Gorbatshov toi mukanaan perestroikan ja glasnostin ja lopetti kylmän sodan, vaikka hänen uudistuksensa lopulta johtivatkin Neuvostoliiton hajoamiseen.

Omat mielikuvani vuodesta 1986 ovat kutakuinkin iloisia, neonvärit hehkuivat, hiuksia krepattiin ja poppi soi. Suomi eli nousukautta ja kaikki tuntui mahdolliselta. HBO:n loistavassa minisarjassa Chernobyl sen sijaan näkyy rautaesiripun takainen nikotiininruskea, synkkä, ahdistava maailma. Ihmisten arki on karua, maalit rapisevat seiniltä ja kukin yrittää selviytyä miten parhaiten taitaa. Kun kammottavien erehdysten ja ketjureaktioiden jälkeen Tsernobylin ydinreaktori räjähtää, ei kukaan tiedä, miten sellainen katastrofi pitäisi hoitaa.

Eivät ydinvoimalan työntekijät, ei mahtava NKP, ei edes Gorbatshov. Tutkimusryhmä nimitettiin, johtajaksi määrätyt ydinfyysikko Valeri Legasov (Jared Harris) ja poliitikko Boris Shcherbina (Stellan Skarsgård) olivat lähes mahdottoman tehtävän edessä tajuttuaan tragedian laajuuden ja yrittäessään säästää mahdollisimman monen ihmisen hengen. Säteilyä vapautui ilmaan käsittämättömiä määriä, kun kukaan ei aluksi halunnut myöntää tapahtuneen vakavuutta. Vasta kun laskeuman aiheuttamaa säteilyä havaittiin ulkomailla, oli Neuvostoliiton pakko nöyrtyä ja pyytää apua. Kasvojen menettäminen oli suurvallalle hirveintä, mitä saattoi tapahtua.

Evakuoinnit ja pelastustoimet aloitettiin auttamattoman myöhässä, ja kaiken lisäksi tuhansia ihmisiä velvoitettiin pelastustöihin kertomatta säteilyn vaaroista mitään. Sarja näyttääkin kaikessa karmeudessaan, mitä yksilöt joutuivat kokemaan tapahtumien pyörteissä. On oikeasti ahdistavaa seurata tarinan kulkua, kun tietää ja muistaa, että se kaikki tapahtui oikeasti. Itsekin pelkäsin ydinlaskeumaa ja sen seurauksia, jotka Chernobylissä tulevat esille melkein sietämättömän realistisesti. Säteilyn vaurioittamat ihmiset kuolivat ehkä hirvittävimpiin tuskiin, mitä maailmassa voi olla.

Sarjassa puhutaan englantia, mutta sen unohtaa hetkessä ja elää mukana Neuvostoliittolaisten ihmisten murhenäytelmässä. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia, visuaalinen toteutus unenomaista mutta todentuntuista samaan aikaan.
Mikä on valheen hinta? Se on kysymys, joka esitetään sekä sarjan aluksi että lopuksi. Jotain tapahtuneesta ehkä opittiin, varsinkin yksilöiden uhrautuvien sankaritekojen myötä, mutta monelle hinta oli käsittämättömän ankara. Vaikuttavasti dramatisoitu Chernobyl on tällä hetkellä maailman suosituin sarja eikä ihme, se pitää otteessaan tiukasti kaikki viisi jaksoa. Ei voi muuta kuin suositella lämpimästi.

After Life

Ricky Gervais on oma itsensä tässä komediallisessa Netflix-draamassa, jossa huumori ei ole ehkä niin räävitöntä kun olemme häneltä tottuneet näkemään. Ricky on sarjassa Tony, leskimies joka ei näe elämällään mitään tarkoitusta vaimonsa kuoltua syöpään. Ainoastaan huoli koirasta saa Tonyn sinnittelemään hengissä jonkinlaisena ilkeänä, piittaamattomana versiona entisestä itsestään.

"It´s like a superpower, really", toteaa Tony käytöksestään, joka saa tuttavat, sukulaiset ja työtoverit pikkukaupungin uneliaassa paikallislehdessä raivon partaalle. Tonyn mielestä on kätevää saada olla niin ilkeä ja suorapuheinen kuin haluaa, voihan hän aina lopulta tappaa itsensä, jos asiat menevät lopullisesti pieleen.

Tony kiduttaa itseään katselemalla videoita, joita vaimon kanssa on onnen ja sairauden hetkinä kuvattu, ja lompsii sitten töihin tekemään pilkkaa kaikesta ja kaikista. Mutta elämä kulkee kulkuaan eteenpäin ja aika alkaa tehdä ihmeitä Tonynkin asenteelle. Tapahtuu asioita, sekä hyviä että pahoja, jotka saavat Tonyn pohtimaan olisiko elämällä jotain muutakin annettavaa kuin itsemurha.

Sarjassa on monia aikaisemmista töistään tuttuja mainioita sivuhahmoja kuten (esim. Harry Pottereissa nähdyn) David Bradleyn esittämä seniili isäukko ja Downton Abbeystä tutun Penelope Wiltonin Anne, johon Tony tutustuu hautausmaalla. Keskustelut viisaan Annen kanssa ovat suuri sysäys sille, että Tony alkaa suuntautua enemmän elämää kuin varjoja kohti.

Vaikka After Life oli omaan makuuni vähän turhan hidastempoinen ja huumoriltaan aavistuksen hampaaton, silti se jätti jälkeensä hyvän mielen. Mukaan mahtui koskettavia ja sydäntälämmittäviä hetkiä, joiden opetus voisi olla, että ei kannata koskaan luovuttaa. Jossain nurkan takana voi odottaa jotain kaunista, vaikka synkimmillä hetkillämme emme ikinä sitä uskoisikaan.

Lopputekstien pyöriessä piti halata omaa rakasta tiukasti ja olla kiitollinen siitä että itsellä ja läheisillä ovat asiat kuitenkin suhteellisen hyvin.

Ivalo

Pakko sanoa heti kärkeen; tämän tv-sarjan kohdalla en yritäkään olla objektiivinen. :)
Olen vain ja ainoastaan ihan liekeissä siitä, että kotikonnuillani on kuvattu mittava, suorastaan kansainvälisen tason tv-tuotanto. Ajoittain työmatkoillani viime talvena jopa bongasin käynnissä olevia kuvauksia maastossa. Globaalisti Arctic Circle - nimellä esitettävä sarja on kallein Suomessa kuvattu tv-produktio. Hyytävät pakkasolosuhteet ja pimeys loivat myös kuvauksille kokonaan omanlaisiaan haasteita.

Hannu Salosen ohjaaman sarjan lähtölaukaus pamahtaa, kun  Iina Kuustosen ja Janne Katajan esittämä poliisikaksikko löytää syrjäisestä erämökistä Pohjois-Lapista katatonisessa tilassa olevan vangitun naisen. Venäjältä ilotytöiksi tuotuja nuoria naisia löytyy myös murhattuina ja kun heidän verestään löytyy vaarallinen virus, tilanne eskaloituu ihan kunnolla. Juttu siirtyy KRP:lle, joka tilaa avukseen virustutkijan (Maximilian Brückner) Saksasta asti.

Kuustosen esittämän Nina Kautsalon ja tutkija Thomasin Lorenzin välillä kipinöi, vaikka Ninan yksinhuoltajuus ja Thomasin haastava avioerotilanne tuovat mutkia matkaan. Lisäksi erittäin monisäikeinen rikostutkinta osoittautuu kummallekin todella vaaralliseksi ja viruksen leviäminen myös Ninan lähipiiriin on omiaan tuomaan melkoisia jännitteitä jo muutenkin tulenarkaan tilanteeseen.

Sarja pursuilee kaikille tuttuja suomalaisia näyttelijöitä kuten Ninan siskoa esittävä Pihla Viitala, heidän äitään esittävä Susanna Haavisto, KRP:n tosikkomainen pomo Kari Ketonen, poliisipäällikkö Taneli Mäkelä, puolivillaisia roistotyyppejä esittävät Kari Hietalahti, Mikko Leppilampi ja Kristo Salminen jne. Sarjaa on uskoakseni erittäin helppo myydä ulkomaille kokonaisuudessaan erittäin onnistuneen ja kansainvälisen castingin ansiosta. ( Netflix, halooo!) Lisäksi Jari Virmanin Raunola on ehkä eräs jäätävimmistä pahiksista mitä tv:ssä olen ikinä nähnyt.

Elisa Viihteessä tällä hetkellä (ja tulevaisuudessa myös Ylellä) esitettävä sarja on Nordic Noiria parhaimmillaan. Saariselän tunturit luovat tapahtumille taustan, jollaista muualta ei löydy. Talven sininen valo ja huikaisevat maisemat saavat aikaan tunnelman, johon haluaa uppoutua, varsinkin kun tarina vie mennessään ja koukuttaa. Dialogia käydään sekä suomeksi että englanniksi. Natiivina kuuntelin tietysti tarkalla korvalla, kuka näyttelijöistä osasi puhua parhaiten "ivaloa". Kuustonen oli murteella puhumisessa hyvä, mutta yllätyksekseni pisimmän korren veti Mikko Leppilampi, jonka Lapin murre oli uskottavaa, eikä hän isommin tippunut slangista pois kertaakaan. Itsestäni oli tietysti myös ratkiriemukasta bongailla tuttuja ihmisiä, paikkoja ja pihapiirejä kohtausten taustoilta.

Olin myös suunnattoman iloinen, että päähenkilön ihana pikkutytär Venla oli kehitysvammainen, mutta Downin syndrooma ei määritellyt tyttöä millään tavalla negatiivisessa valossa. Hän oli rakastavan äitinsä iloinen pieni tyttö ja henkilönä aivan käsittämättömän hurmaava. Minun on vaikea löytää sarjasta muutenkaan mitään negatiivista sanottavaa. Alkutunnari on huikea, musiikki mieleenpainuvaa ja erilaista ja sarja jää semmoiseen cliffhangeriin että jatkoa on toivottavasti tulossa. Mutta kuten mainitsin, objektiivisuus on tamän sarjan kohdalla niin kaukana minusta kuin voi olla. Ehkä kuitenkin olisin valinnut miespääosaan jonkun aavistuksen verran verevämmän tyypin...mutta kyllä tämä nykyinenkin menetteli.;D

Vaikka töiden takia olen muuttanut Ivalosta etäämmälle ja vielä kauemmas tieni vie, tulen aina olemaan Ivalon tyttö. Se on koti, siellä metsässä ja joella sielu lepää.
Ja kun katsoi sarjassa ahkeraan harjoitettavaa moottorikelkkailua, jo vain se teki mieli hypätä itekki Lynksin selekhän ja lähtiä painattammaan pitkin selekosia. Toki se ois ollu makia tehhä vaikka kynsitulekki ja kissauttaa nokipannukahavit ja vaikka kärräyttää hiillosmakkarat. Sole poika mikhän.

The Good Fight - Season 2

Kun spin off- sarjan ensimmäinen tuotantokausi ylittää nerokkuudessaan alkuperäisen ja saa jatkoa uusien kausien muodossa, iskee väistämätön pelko; mitä jos samaa vauhtia ei pystytäkään pitämään yllä ja sarja lässähtää.

Tämä epäilys oli täysin turhaa The Good Fightin 2. kauden kohdalla, tuntui että nyt vasta sarja nousikin omille siivilleen ja lentää korkeammalla kuin koskaan. Ensimmäisen kauden pyramidihuijauskuviot saateltiin nätisti päätökseen ja tämä vapauttikin käsikirjoittajat semmoisiin manöövereihin juonenkehittelyn suhteen, että alta pois.

Diane Lockhart (loistava Christine Baranski) nostettiin jälleen enemmän keskiöön lakiyhtiö Reddick, Boseman & Lockhartin taistellessa monenlaisia uhkia vastaan Usa:n käsittämättömässä poliittisessa ilmapiirissä. Dianen mielentilat vaihtelevat tapahtumien edetessä epäuskoisesta toivottomuudesta (ja sen lääkitsemisestä psykedeellisillä sienillä 😂) raivoisaan taistelutahtoon. Jonkinnäköisenä punaisena lankana läpi kauden kulkee sarjamurhaajan etsintä.  Kill all the lawyers- liikehdinnän aiheuttama lakimiesten listiminen Chicagossa herättää kauhun tunteita myös sarjamme juristeissa, eikä myöskään syyttä. Eräs päähenkilö kokee karmeuksia tämän asian tiimoilta.

Tämä kakkoskausi on myöskin hersyvän hauska. Politiikasta revitään huumoria sen minkä ehditään, eivätkä heitoilta välty republikaanien lisäksi myöskään demokraatit, vaikka sarja onkin niin anti-Trump, kuin olla voi. Vierailevat tähdet  ovat loistavia, ja suureksi ilokseni lakiyhtiön huippufiksut tutkijat Marissa Gold ja Jay Dipersia saavat enemmän ruutuaikaa ja omia juonikaariaan.

Sarjan alkutunnarin hidastetut räjähdykset ja vangitsevasti tihenevä musiikki ovat suorastaan addiktoivia ja ne on katsottava joka kerta alusta loppuun. En meinannut ensin tajuta, miksi jaksojen nimet olivat näennäisen randomisti eteneviä järjestyslukuja tyyliin 436 ja 443, kunnes hoksasin että tällähän viitataan Donald Trumpin presidenttikauden päiviin, joita lasketaan siis kuin vangit konsanaan päiviä vapautumiseensa. Trumpin valtakausi ja sen aiheuttamat muutokset ajan hengessä ja toimintatavoissa ovat myös yksi sarjan pääsisällöistä. Lakiyhtiön tyypit joutuvat huomaamaan, että likainen peli on joskus ainoa tapa päästä eteenpäin asiakkaita puolustaessa.

Luccan (Cush Jumbo) raskaus ja sen eteneminen aiheutti sarjan edetessä myös lystikkäitä hetkiä. Toivon vain, että Luccan ja Colinin (Justin Bartha) suhteesta ei tehdä mitään ikuista on-off-leikkiä, kuten joskus tv-sarjoissa käy. Iloitsin suuresti siitä, että Dianen ja hänen miehensä Kurtin(Gary Cole) suhde vahvistui vaikeuksista huolimatta ja he pääsivät jopa asumaan saman katon alle. Tällä kaudella Rose Leslien esittämä Maia Rindell ei ole enää niin suuressa valokeilassa, mutta myöskin hänen kehittymistään lakimiehenä ja ihmisenä on ilo seurata.

Kolmas kausi on tulossa, (jeeee!!) ja ties mitä siltä on odotettavissa. Fbi:n tutkijat kiertelevät kuin haaskalinnut Dianen ympärillä, varomaton tuttavuus on saattanut terävän lakinaisemme asemaan, jossa häntä kenties syytetään presidentin salamurhan suunnittelusta. Miten Diane tästä selviää, sen näemme sitten ensi vuonna.

Sarjavertailua (Glitch vs. The Returned)

Vietin tyttäreni luona oikein leppoisan syyslomaviikon, jonka aikana oli mukava puuhastella kaikkea mitä normaalin työ/opiskeluarjen ja valtavien elämänmuutosten keskellä ei ole aikoihin ehtinyt.
Katsoimme mm. putkeen Netflixistä kaksi sarjaa jotka molemmat perustuvat ranskalaiseen Les Revenants-nimiseen tv-sarjaan.

Ensin tiirailimme aussiversion nimeltä Glitch, jota olikin mukava katsella jo pelkästään sen australialaisuuden takia. Turhan usein leffat ja sarjat joita katselee, ovat usa- tai brittituotantoja. Tämän kyseisen produktion down under -meininki ja ihanat australialaisaksentit tuntuivat hurmaavan tavallisuudesta poikkeavilta.

Mojovan rouhea meininki käynnistyi heti alkumetreiltä, kun syrjäisen Yoraana-nimisen pikkukaupungin hautausmaalla alkoi multaisia ruumiita kaivautua ylös haudoistaan. Seitsemän eri aikakausina kuollutta ihmistä heräsi henkiin elämänsä kunnossa mutta tajuamatta mitä oli tapahtunut. Paikalle ensimmäisenä saapunut poliisi James Hayes (Patrick Brammall) luulee että kyseessä ovat jonkinlaiset ryyppybileet, joiden aikana hautoja on tärvelty, mutta vietyään alastomana koikkelehtineen porukan paikallisen lääkärin Elishia McKellarin (Genevieve O´Reilly) luo terveysasemalle, alkaa totuus valjeta. Paljastuu että eräs haudasta nousseista on Jamesin kaksi vuotta sitten rintasyöpään kuollut vaimo Sarah.

Arvata saattaa, että tästä käynnistyykin melkoinen tapahtumasarja. Pidin siitä, ettei asioiden jokaista kulmaa tai syitä tapahtuneeseen kerrottu liian nopeasti, vaan vähä vähältä jokaisen ylösnousseen tarinaa kerittiin auki takaumien ja muistelmien muodossa. Erityisesti viihdyin Charlie Thompsonin, ensimmäisessä maailmansodassa taistelleen sotilaan tarinan mukana. Charlieta esittävä Sean Keenan on uskomattoman sopiva rooliinsa "vanhanaikaisen" herkänkomean ulkomuotonsa myötä. Ne silmät, huh!

Tarina jää ykköskauden lopussa mehevään cliffhangeriin, jonka takia haluan katsoa myös toisen seasonin, jahka se tiensä Netflixiin löytää. Voin suositella lämpimästi tätä sarjaa muillekin, vaikka se vähän outo ja viisto välillä onkin, heh.

Samantien perään katsoimme The Returned-sarjan, jonka premissi on sama kuin Glitchissä, kuolleet nousevat ylös pikkukaupungissa vuosien jälkeen. Tässä tapauksessa tarina oli melkoisen puhkikulunutta huttua yhdentekevine juonenkäänteineen ja epäkiinnostavine näyttelijöineen. Kukaan ei ollut erityisemmin yllättynyt, kun edesmenneitä omaisia ilmestyi takaisin kotikonnuille täysin muuttumattomina ja muutenkin reaktiot ylösnousemuksiin ja koko käsikirjoitus oli äärimmäisen epäuskottavaa. Keskiössä oli Winshipin perhe, jonka 16-vuotias koulubussionnettomuudessa 4 v. aikaisemmin kuollut tytär Camille (India Ennega) käveli täysissä pukeissa ja meikeissä takaisin kotiinsa tajuamatta mitä oli tapahtunut. Suunnattoman ärsyttävää oli esimerkiksi se, että Camillen kaksoissiskoa Lenaa esitti takaumissa India kaksoisroolissa, mutta nykyhetken tarinaan oli vaihtunut aivan eri näyttelijä, joka oli täysin erinäköinen. Se teki tarinan seuraamisesta kohtalaisen vaikeaa ensialkuun.

Muidenkin ylösnousseiden tarinat olivat huomattavasti aussiversiota vesitetympiä ja tylsempiä. Niistä ei jää liiemmälti jälkipolville kerrottavaa. Tämä kökkö kyhäelmä ei saanut toista tuotantokautta ja hyvä niin. Sen ensimmäisenkin katsomisessa oli täysi työ, enkä suosittele tätä kenellekään.

Outlander

Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden pois täältä, tahtomattani. Elämä pyörteilee joskus niin vahvasti, että tuntee hukkuvansa, mutta nyt tuntuu että pää alkaa pysyä pinnan yläpuolella. Kirjoitushalut ja ennen kaikkea aika blogitekstien kirjoittamiseen ovat palanneet. Sen takia halusinkin tehdä postauksen ehkä suurimmasta obsessiostani sekä kirjallisuuden että tv-sarjojen saralla. 

Löysin Diana Gabaldonin kirjat joskus n. 12-13 vuotta sitten, kun Matkantekijä -sarjasta oli ilmestynyt neljä kirjaa. Jäin koukkuun kertalaakista, vaikka Muukalainen-romaanin aloitus, n. 100 ensimmäistä sivua oli aika pitkäpiimäistä luettavaa. Kirjathan kertovat Claire Randallista, toisen maailmansodan aikaisesta sairaanhoitajasta, joka matkallaan Skotlannissa aviomiehensä Frankin kanssa tempautuu mystisesti Stonehenge-tyyppisen kivikehän kautta menneisyyteen 1700-luvulle.

Siellä sisukas sankarittaremme tapaa Jamie Fraserin, skotin joka on ehkä kuuminta hottia koko kirjallisuuden mieshistoriassa. ( tähän joku hikeä pyyhkivä hymiö...) Olosuhteiden pakosta he joutuvat menemään naimisiin, mutta juttu ei osoittaudukaan miksikään mukavuus/pakkoavioliitoksi, vaan Claire ja Jamie rakastuvat toisiinsa aidosti ja oikeasti. Heidän tarinaansa seuraavat siis tällä hetkellä 8-osainen massiivisista tiiliskiviromaaneista koostuva kirjasarja sekä kolmannelle kaudelleen ennättänyt tv-sarja. 

Muistan tunteen kun neljä ensimmäistä romaania oli luettu eikä enempää ollut vielä ilmestynyt, tai ainakaan suomennettu...se tyhjyyden tunne ja valtava halu saada lisää sitä samaa muistutti varmaan jotakuinkin narkomaanin vieroitusoireita. En tarkalleen osaa osoittaa sormella, mikä näissä käsilihasten kestokykyä koettelevissa opuksissa on niin kiehtovaa, mutta tiedän että se on monien tekijöiden summa. Historiallinen konteksti vetoaa minuun aina. Puoleensavetävät henkilöhahmot ja paljon seksiä kirjoissa eivät myöskään ole varsinaisesti haitaksi. Yllättävät juonenkäänteet, vastoinkäymiset, niistä selviämiset, mahtavat sivuhahmot ja moneen suuntaan rönsyilevä tarina  addiktoivat ainakin minut todella pahasti.

Kirjoja on varsinaisen pääsarjan lisäksi myös monia muita, itse olen lukenut niistä pari, erään lempihahmoni Lord John Grayn elämää valottavat Lordin yksityisasia ja Lordi John ja veitsenterän veljeskunta. Diana Gabaldon on siis käsittämättömän tuottelias kirjailija. Tälläkin on toki varjopuolensa, mielestäni useampaa kirjoista olisi voitu editoida aika raskaalla kädellä. Uuvuttavan pitkät jaksot sotakuvioineen yms. jotka eivät vie juonta mihinkään suuntaan, voisi mielestäni jättää väliin ja keskittyä olennaiseen, Clairen, Jamien ja heidän jälkeläistensä ja lähipiirinsä tarinan kertomiseen. Siinäkin olisi jo enemmän kuin tarpeeksi.

Hienosti toteutettu tv-sarja on ollut kuitenkin créme de la créme ja piste i:n päälle. Tietenkään sarjassa ei ole voitu toistaa jokaikistä kohtausta kirjoista tismalleen samanlaisina ( se tuntuu joitakin hc-faneja hiertävän äärimmäisen pahasti), mutta adaptaationa ja omana taiteenlajinaan se on vallan mainio. Ja pakko vielä päivitellä, kuinka mahtava tyyppi löydettiinkään esittämään Jamie Faseria; Sam Heughan on minun silmissäni täydellinen JAMMF. (eli James Alexander Malcolm MacKenzie Fraser) Eikä myöskään Caitriona Balfen Claire jää jälkeen vähääkään. Harvalla naisnäyttelijällä on samanlainen paine olla sarjan päätähti, mutta ainakaan Caitin suoritukseen se ei tunnu vaikuttavan, hän suoriutuu osastaan mallikkaasti.  Yle on tänä vuonna hienosti kartalla ja esittää uusinta kautta vain parin viikon viiveellä Starz-kanavan esityksiin.

Jos valtaviin tiiliskiviromaaneihin tarttuminen pelottaa, suosittelen ainakin katsomaan Outlander-sarjaa tv:stä. Kohtsillään ovat edessä ehkä kutkuttavimmat hetket koko sarjassa, ainakin tähän mennessä. Mielenkiinnolla katselen, onko tv-versiossa päästy likikään samoihin sfääreihin kuin kirjoissa. Uskon ja toivon, etten tule pettymään. :D

Hell on Wheels

Kun ensimmäistä mantereen ylittävää rautatietä rakennettiin Amerikassa, valtavan rakennusporukan mukana kulki liikkuva telttakaupunki, jonka kuvaava nimi oli Hell on Wheels. Tämän hurjan, energisen, julman ja väkivaltaisen mobile cityn meininkeihin keskittyy eräs mielestäni parhaista länkkärisarjoista (heti Deadwoodin jälkeen!) koskaan.

Viime vuonna päättyneen sarjan viidennen ja viimeisen kauden loppujaksot tulivat äskettäin HBO Nordicille, ja katselimme ne mieheni kanssa melko pikaisessa tahdissa, sillä olimme jo ehtineet odotella näitä viimeisiä episodeja. Tapahtumat lähtivät alunperin liikkeelle tilanteesta, jossa Yhdysvaltojen sisällissota on juuri päättynyt, orjat on vapautettu ja Abraham Lincoln on murhattu. Kansakunta on niin jakautuneessa tilassa, että maan eri puoliskot yhdistävälle rautatielle on tilausta.

Union Pasific Railroadin työntekijäksi värväytyy muuan entinen etelävaltioiden sotilas Cullen Bohannon (Anson Mount), jonka pääasiallisena tavoitteena on kuitenkin löytää vaimonsa ja pienen poikansa tappamisesta vastuussa oleva mies. Bohannon osoittautuu päteväksi työssään ja nousee työnjohtajaksi ja juonittelevan pomonsa Thomas Durantin ( Colm Meaney) oikeaksi kädeksi. Sarjan protagonistina tapahtumia katsellaan ikäänkuin hänen kauttaan, mutta saamme huomata, että Bohannon itsekin on todella ristiriitainen persoona ja kaikki hänen tekonsa eivät välttämättä ole oikeutettuja.

Kun valtavalla rahamäärällä ja pääomalla tehdään jotakin suurta, mukaan liittyy tietysti kaikenlaista muutakin opportunismia. Ilotalot, saluunat, peliluolat, kirkot ja hotellit kulkivat Hell on Wheelsin mukana tarjoamassa raskaan ruumiillisen aherruksen väsyttämälle halpatyövoimalle sitä tekemistä mitä kukakin halusi vapaa-ajallaan tehdä. Eri sosioekonomisille luokille toki omanlaisensa- ja hintaisensa huvitukset. Peliin sekaantuu luonnollisesti myös pahiksia jotka haluavat osansa kakusta. The Swede (Christopher Heyerdahl) on yksi pätevimpiä kelmejä mitä olen tv-sarjoissa nähnyt. Pomon kirjanpitäjänä tutuksi tuleva, täydellisellä norjalaisaksentilla ( sillä the Swede on oikeasti siis norjalainen :D) puhuva ukkeli kerkiää sarjassa niin moneen kolttoseen, että hänen lopullinen kohtalonsa on hänelle tismalleen sopiva.

Henkilögalleria kautta linjan on äärimmäisen laatuunkäypää. Mahtavat roolit sarjassa tekevät ainakin räppäri Common Elam Fergusonina, vapautettuna orjana joka etsii uudenlaista elämää rautateiltä ja Robin McLeavy Evana, mojave-intiaanien kidnappaamana ja tatuoimana naisena. Muutenkin koko sarjan maailma on mahtava, intensiivisyydestään ja raakuudestaan huolimatta kaunis ja uskottava. Vaikka ihmisen henki oli tuolloin halpa, jollei suorastaan arvoton, on näidenkin tapahtumien realistinen kuvaaminen tärkeää. Kuvauspaikat ovat henkeäsalpaavia, lavasteet todenmukaisen karkeita ja hiomattomia kuten telttakaupungissa kuuluukin ja juonenkehittelyyn on käytetty selvästi paljon aikaa.

Tapahtumat muotoutuvat kausien edetessä, tyyppejä kuolee, lapsia syntyy ja fokus siirtyy ajoittain muihinkin asioihin kuin radan rakentamiseen. Mormonit, intiaanit, roistojoukkiot ja kiinalaiset tuovat omia käänteitä mukanaan ja vievät juonta erilaisiin suuntiin. Viimeisen kauden kilpailu radan rakentamisessa kahden suuryhtiön välillä palauttaa loppujen lopuksi kiskojen kolinan taas sarjan punaiseksi langaksi.
Tätä maailmaa tulee kyllä ikävä. Mistä löytäisi samantyyppisen karheankauniin sarjan johon uppoutua? Se jääkin etsintään, mutta kaikki te , jotka ette ole vielä kokeneet helvettiä pyörien päällä, suosittelen! :D

OITNB

Olihan se taas melkoista vuoristorataa, Orange is the new Black -sarjan 5. kausi. Edellinen kausi loppui niin sekavissa ja surullisissa tunnelmissa Pousseyn (Samira Wiley) traagiseen kuolemaan ja yhtäkkiseen kapinatilanteeseen, että Litchfieldin naiset ansaitsivatkin vähän ns. "vaihtaa vapaalle." (Pousseyn hymy suoraan katsojalle edellisen kauden loppujaksossa oli kenties riipaisevin hetki mitä ikinä olen tv-hahmon kohdalla kokenut 😭) 

Tosiaankin, suosikkinaisvankilamme asukit pääsivät yhtäkkiä vartijoiden niskan päälle päästyään käsiksi erään vartijan aseeseen. Kun osat vaihtuivat vankien ja vartijoiden kesken, syntyi tietysti tukuttain mielenkiintoisia tilanteita ympäri vankilaa ja sen vaihtelevaa henkilögalleriaa. Koko kausi keskittyy näyttämään mitä muutaman kapinapäivän aikana tapahtuu, ja miten eri tavoin kukin vanki tilanteeseen reagoi. 

Vankilan sietämättömät olot ovat saaneet osan vangeista melkoisen kostomentaliteetin valtaan joten vartijoita siis rääkätään ja simputetaan huolella, vankilanjohtaja Caputosta puhumattakaan. Katsojana on osan aikaa vankien puolella, osan aikaa taas päivittelee minkälaisia psykopaatteja joistakin tyypeistä kehkeytyy, kun he pääsevät vallankahvaan edes hetkeksi. 

Taystee (Danielle Brooks) yrittää nähdä asioita kauaskantoisemmin, vaikka onkin sekaisin surusta menetettyään parhaan ystävänsä Pousseyn. Hän näkee kapinan mahdollisuutena neuvotella vankilan oloista ja resursseista, ja ottaakin johtavan roolin vuoropuhelussa päättäjien kanssa. Päästyään käsiksi vankilan tilitietoihin ja muihin virallisiin papereihin, hän on nähnyt kuinka väärin vankien koulutukseen, terveydenhuoltoon ja ravitsemukseen tarkoitettuja varoja on käytetty, ja näitä faktoja hyväksikäyttäen hän pääseekin neuvotteluissa hyvin eteenpäin. 

Osa porukasta ottaa kapinan hyvänä tilaisuutena bilettää, riehua ja vetää pää sekaisin, kun taas osa vetäytyy hylättyyn uima-allasosastoon johon vanha kunnon Frieda on saanut tehtyä itselleen varsinaisen survival-luolan. Vankilan viralliset bimbot Flaca ja Maritza saavuttavat somejulkisuutta (ja yhteislempinimen Flaritza :D ) älypuhelimien avulla, mutta Crazy Eyes ahdistuu suunnattomasti kun rajoitukset ja säännöt poistuvat. Big Boo saa kokea romanssin, joka tosin ei pääty hyvin 😁, Lorna ei olekaan ehkä niin "loca" kuin kaikki ovat kuvitelleet ja Piper ja Alex ottavat askeleen eteenpäin suhteessaan.

Piscatella, kenties vankilan sadistisin vartija, aiheuttaa karmivia tilanteita yrittäessään ottaa luulot pois Rediltä (Kate Mulgrew) ja kumppaneilta, mutta voidaan kai sanoa että poeettinen oikeus tapahtuu hänen kohtalossaan. Vankilan ja sen asukkien kohtalo jääkin sitten arvailujen ja seuraavan kauden varaan, sillä lopun rynnäkössä jäädään taas tilanteeseen joka johtaa Litchfieldin toivottavasti ihan uusiin kuvioihin. Kaiken kaikkiaan pidän tätä kautta yhtenä OINTB:n parhaista, jos ei parhaana. Erittäin suurella mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavalla kaudella on tulossa. 

Power

Jos guilty pleasureista puhutaan, on HBO nordicilla pyörivä Starz-kanavan Power ehdottomasti yksi niistä. Häpeämättömän ylellinen, väkivaltainen ja seksikäs sarja ei ole ehkä syvällisyyden taidonnäyte, mutta se osaa viihdyttää. 

Power kertoo tarinaa rikkaasta yökerhonomistaja James St. Patrickista (Omari Hardwick) , joka salaa on myös "Ghost", yksi New Yorkin pelottavimmista huumeparoneista. James haluaisi olla oikea, vakavastiotettava bisnesmies ja jättää huumekuviot taakseen. Lapsuudentoverinsa Tommy Eganin (Joseph Sikora) kanssa he ovat keränneet suunnattoman omaisuuden ja paljon valtaa alamaailman piireissä, mutta kuten James saa huomata, sieltä irrottautuminen ei olekaan kovin helppoa. 

James kohtaa sattumalta eräänä iltana yökerhossaan nuoruusaikojensa ensirakkauden, Angela Valdezin, ja vaikka James onkin perheellinen kolmen lapsen isä, heidän välilleen syntyy kuuma suhde. James ei toki tiedä että Angela on FBI-tutkija, joka sattumoisin on juuri selvittämässä kuka on pahamaineinen Ghost. James on myös saanut pahan vihamiehen entisestä rikoskumppanistaan Kananista (50 Cent), joka on istunut vankilassa Ghostin puolesta. 

Näistä kuvioista aiheutuu tietenkin monenlaista draamaa ja käännettä, joita on ollut ilo seurata jo neljättä kautta. (Power on muuten ensimmäinen Starz-kanavan tv-sarja jolle on tulossa viides kausi.)  Tällä hetkellä James istuu vankilassa, mutta rikoksesta jota hän ei ole tehnyt, vaan korruptoitunut FBI-agentti lavasti hänet murhasta jonka teki itse. 

Silloin tällöin minulla menee hermot sarjan näyttelijäntyöhön. Osa porukasta, kuten Joseph Sikora ja ja Ghostin vaimoa Tashaa esittävä Naturi Naughton ylinäyttelevät silmienmuljautteluineen raivostuttavasti, kun taas sarjan tuottajanakin toimivan 50 Centin muminasta ei tahdo saada välillä mitään selvää. Itse Ghost on melkoinen kivikasvo jonka ilmegalleriaan kuuluu suunnilleen kaksi vivahdetta, murjotus tiukan tuijotuksen kera ja hymy. 

Siltikin Power on kietonut minut otteeseensa, ja jokin sen tunnelmassa kiehtoo. Musiikki, miljöö ja juoni tempaavat mukaansa. Ghostin pyristely kohti lainkuuliaista elämää tuntuu mahdottomalta, mutta on kiinnostavaa seurata onnistuuko hän siinä. Käsikirjoituksessa on onnistuttu, henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisen pahoja tai hyviä, vaan jokaisessa on monia puolia, ja heidän kamppailunsa eri tilanteissa on inhimillistä. Näissä merkeissä jatkan mieluusti sarjan seuraamista tulevaisuudessakin. 

Grimm

Juhannus tuli vietettyä todella rauhallisissa merkeissä pitkittyneestä flunssasta johtuen, joten oli aikaa lukea useampaakin opusta yhtäaikaa ja katsella välillä telkkuakin. Olemme vastikään löytäneet mieheni kanssa  HBO Nordicilla ja Netflixissä esitettävän Grimm-sarjan, joka on pyörinyt ihan normikanavillakin Suomessa, mutta jostain syystä se ei ole kiinnostanut aiemmin. Ja ihan hyvä niin, onpahan nyt sitten töllötettävää taas pidemmäksi aikaa ja saa seurata kaikki viisi tuotantokautta alusta loppuun. Sarja on ottanut löyhästi osviittaa Grimmin veljesten saduista, ( joista tyttäreni muuten bloggaa täällä 😊 ) mutta konteksti on täysin nykyaikaa ja meininki uudenlaista.

Grimm kertoo Portlandilaisesta murharyhmän etsivä Nick Burkhardtista, jolla on elämä mallillaan. Kotona on kaunis eläinlääkärinä toimiva tyttöystävä Juliette (Elizabeth Tulloch), töissä työpari Hank Griffin (Russel Hornsby) , jonka kanssa hommat luistavat mainiosti. Nickin vanhemmat ovat kuolleet autokolarissa hänen ollessaan pieni poika, ja sen jälkeen hänestä piti huolta Marie-täti, joka nyt yhtäkkiä ilmaantuu Portlandiin vakavasti sairaana.

Nick on huomannut omituisia tapahtumia ympäristössään, ja epäilee olevansa tulossa hulluksi; ihmiset näyttäytyvät hänelle välillä välähdyksenomaisesti mitä kaameampina hirviöinä. Marie-täti ehtii ennen kuolemaansa kertoa Nickille mistä on kysymys, Nick on ikiaikaista Grimmien sukua, ja he kykenevät havaitsemaan Weseneitä, ihmisiä jotka ovat sisimmässään esim. ihmissusia tai muita tarujen hahmoja.  Tavalliset ihmiset eivät Weseneitä näe, jos nämä eivät sitä nimenomaisesti halua, mutta Grimmit näkevät niitä esim. niiden stressaantuessa tai hermostuessa.

Grimmit ovat historian aikana taistelleet Weseneitä vastaan, ja Marie-tädin perintönä Nickille jääkin asuntovaunullinen kirjoja, aseita, piirroksia ja muuta tietoutta jota käyttää hyväkseen tässä uudessa ja odottamattomassa tilanteessa. Nick ei halua olla perinteinen Weseneiden metsästäjä, ja tutustuessaan Monroeen (Silas Weir Mitchell) joka on todellisuudessa blutbad eli ihmissusi, mutta on päättänyt elää ilman verenvuodatusta ihmisten joukossa, hän haluaa ystävystyä tämän kanssa. Monroesta tuleekin Nickille henkireikä, ainoa jonka kanssa hän voi keskustella pimeyden voimista ja niiden ilmenemismuodoista.

Ensimmäinen kausi on aika kevyt ja välillä hauskakin hirviöistä huolimatta. Nick on kertakaikkiaan hurmaava, komea ja miellyttävä vastahakoinen sankari joka ottaa uuden roolinsa todella urheasti vastaan vaikka se tarkoittaakin sitä ettei hän voi enää yhtä vapautuneesti kommunikoida tyttöystävän tai työparin kanssa, vaan joutuu elämään jossain mielessä kaksoiselämää. Hahmojen ja hirviöiden kavalkadi tuntuu olevan loppumaton, lähes joka jaksossa saa tutustua uudenlaiseen Weseniin. 

Toinen kausi, jota olemme nyt katsomassa, on tunnelmaltaan jo aavistuksen verran synkempi ja tummempi. Ilmenee että on olemassa seitsemän kuninkaallista sukua, jotka hallitsevat Weseneitä ja haluavat päästä Grimmeistä tietysti eroon hinnalla millä hyvänsä. Tilannetta ei helpota se, että poliisilaitoksen päällikkö Sean Renard (Sasha Roiz) kuuluu näihin kuninkaallisiin Nickin tietämättä.
Mielenkiinnolla jatkamme seuraamista. 

The Good Fight

Spin offit  eivät aina onnistu tuomaan alkuperäisen sarjan tai leffan taikaa ruudulle, mutta nyt käveli vastaan sellainen sarja joka taisi ylittää jopa originaalin. 

Good Wife oli yksi lempilakisarjoistani koskaan ja niitä harvoja joita enää "lineaarisesta" telkkarista tuli seurattua viikoittain. The Good Fight jatkaa tutulla teemalla muutaman alkuperäisen sarjan hahmon (ja monen uuden) kanssa. 
Good Wifen keskiössä olleen lakifirman perustajaosakas Diane Lockhart (Christine Baranski) haaveilee eläkepäivistä ranskalaisella viinitilalla, kunnes karu totuus paljastuu. 
Hänen hyvän ystävänsä Henry Rindellin pyörittämä sijoitusrahasto, jossa hänen eläkevaransa ovat olleet kiinni, osoittautuukin miljardiluokan pyramidihuijaukseksi ja rahat ovat kadonneet tuhkana tuuleen.

Myös Henryn tytär ja Dianen kummitytär Maia (Rose Leslie) tulee sotketuksi isänsä rikoksiin oltuaan nimijäsenenä säätiössä johon varoja piilotettiin. Molemmat naiset joutuvat aloittamaan alusta uudessa lakifirmassa, jota johtaa Adrian Boseman (Delroy Lindo). Heidän tukenaan kyseisessä firmassa on Lucca Quinn (Cush Jumbo), Good Wifestä tuttu fiksu ja urallaan kovaa nousua tekevä asianajaja. 

Oli riemastuttavaa huomata kuinka alkuperäissarjasta tutut elementit kuten terävä huumori, yllättävät juonenkäänteet ja mielenkiintoiset lainopilliset haasteet olivat edelleen käsikirjoituksen ytimenä. Roolitus oli mielestäni monipuolistunut, ja todellinen piristysruiske oli Dianen ja Maian siirtyminen pompöösistä Lockhart and Lee -lakifirmasta täysin afrikkalais-amerikkalaisten pyörittämään yhtiöön, jossa meininki osoittautuu tyystin erilaiseksi. Sivuhahmoina ja vierailijoina on ihan loistavia tyyppejä, erityisesti Carrie Prestonin esittämän Elspeth Tascionin paluu hykerrytti, sillä harvoin näkee niin hulvattoman hajamielistä neroa missään ohjelmassa.  Itse pidin myös suuresti käsikirjoitukseen sisältyneistä heitoista Donald Trumpia kohtaan, ilmeisestikään kirjoittajat eivät ole uuden presidentin suurimpia faneja. 😏

Game of Thrones - ja Downton Abbey -sarjoista tuttu Rose Leslie on nyt ihan toisenlaisessa roolissa verrattuna noihin tunnetuimpiin töihinsä. Poissa on skottiaksentti ja villiys, tilalla nuoren lakinaisen herkkyys ja epävarmuus. Rosella on erittäin puhuttelevat kasvot ja silmät, pelkästään ilmeillään hän kertoo tarinaa loistavasti. Olisi muuten mahtavaa, jos sarjan seuraavalle kaudelle saataisiin vierailevaksi tähdeksi Rosen poikaystävä Kit Harington eli GoT:in Jon Snow. 😍 

Tämä pläjäys oli kunnon binge-watchingin arvoinen ja nyt sitten vain odottelemaan seuraavan kauden tupsahtamista HBO Nordicille. Katsokaa ihmeessä muutkin! 

The Leftovers

Jos kaksi prosenttia maailman väestöstä (eli n. 140 miljoonaa ihmistä) katoaisi yhtäkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä jäljettömiin ja sinä olisit yksi jäljelle jääneistä, mitä tekisit?

Tätä kysymystä käsitteli kolmen kauden ajan yksi ehdottomista lempisarjoistani, The Leftovers. Katsoin juuri riipaisevan päätösjakson HBO Nordicilta ja vaikka minulla jääkin iso ikävä, olen myös samalla iloinen että sarjan luojilla Tom Perrottalla (jonka romaaniin the Leftovers perustuu) ja Lost-sarjan tuottajana tunnetulla Damon Lindelofilla oli rohkeutta, luovuutta ja näkemystä tehdä tästä sarjasta juuri tällainen ja tämänpituinen kuin se oli. Ei turhaa pitkittämistä mutta ei myöskään katkaistu hyvää tarinaa kesken lennon. 

The Leftovers lähtee liikkeelle tilanteesta jossa "Lähdöstä" eli Sudden Departuresta on kulunut n. kolme vuotta. New Yorkin lähiökaupungissa Mapletonissa asusteleva Garveyn perhe on jäänyt sekasortoiseen tilaan, poliisipäällikköisä Kevin (Justin Theroux) yrittää pärjätä kapinoivan teini-ikäisen tyttärensä Jillin kanssa miten parhaiten taitaa. Heidän ydinperheestään ei kadonnut Lähdössä kukaan, mutta veli Tom on häipynyt teille tietymättömille ja psykoterapeuttiäiti Laurie on jättänyt perheensä ja liittynyt kulttiin, joka syntyi katoamisten jälkimainingeissa. Guilty Remnants eli "Syylliset jäljellejääneet" ovat julistautuneet eläviksi muistuttajiksi Lähdöstä, he asuvat kommuunissa, pukeutuvat valkoiseen tupakoiden koko ajan eivätkä puhu ääneen vaan kommunikoivat kirjoittamalla lappuja. Heillä on outo tapa mennä hengailemaan ihmisten pihapiirien läheisyyteen ja seurailla viattomia ohikulkijoita tuijottaen heitä syyttävästi. 

Herkät ihmiset, kuten Meg Abbott (Liv Tyler) ovat vastaanottavaisempia manipulaatiolle kuin muut ja siksi painostus saakin aikaan Megissä syyllisyydentunteen ja hänkin liittyy sulhasensa kauhuksi Guilty Remnantsiin eli G.R:ään. 
Nora Durstille (Carrie Coon) on käynyt pahin mahdollinen, koko hänen perheensä eli aviomies ja kaksi pientä lasta katosi Lähdössä. Nykyään Nora työskentelee organisaatiossa, joka haastattelee läheisiään menettäneitä ja selvittää heidän oikeuksiaan avustuksiin. Hänellä on suuria vaikeuksia selvitä surusta ja menetyksestä ja hän sortuu äärimmäisiin keinoihin hakiessaan helpotusta tuskaansa. 

Ensimmäinen kausi onkin aika ahdistava ja synkkä, henkilöt täysin hukassa itsensä ja tilanteen kanssa. Yliluonnollisia ja selittämättömiä asioita tapahtuu erityisesti Kevinille, joka pelkää kulkevansa mielisairaalaan joutuneen isänsä Kevin sr:n jalanjälkiä. Välillä pelotti, tuleeko the Leftoversista uusi Lost, jossa kaikkea mystistä tapahtuu mutta millekään ei anneta kunnollisia selityksiä. Kauden kuluessa Kevin ja Nora kuitenkin löytävät toisensa, rakastuvat ja muitakin toivonpilkahduksia alkaa näkyä eri puolilla. 

Toinen kausi vie Garveyt ihan erilaiseen tilanteeseen. He muuttavat yhdessä Noran pappisveljen Mattin (Christopher Eccleston) ja tämän halvaantuneen vaimon kanssa Texasiin, Jardinin kaupunkiin. Kyseinen paikkakunta on maailman ainoa populaatio, josta ei Lähdössä kadonnut ainoatakaan ihmistä. Siksi kaupunki onkin ottanut uudeksi nimekseen Miraclen ja rahastaa epätoivoisia ihmisiä mm. järvensä vettä myymällä. Garveyt tutustuvat välittömästi naapureihinsa, Murphyn perheeseen joka päältäpäin näyttää oikein tasapainoiselta ja onnelliselta mutta fasadin takaa alkaa paljastua mitä kummallisempia asioita. Yliluonnollinen teema jatkuu, vaikka Garveyn perhe onkin eheytymässä, poika Tom on palannut kotiin, äiti Laurie irtaantunut G.R:stä ja luo uudelleen suhdetta lapsiinsa niin Kevinin mieli alkaa järkkyä. Hän huomaa näkevänsä kuolleita, pääsevänsä eri ulottuvuuksiin universumissa ja muutenkin hänen olemassaolonsa on sanalla sanoen erilaista kuin muilla. 

Kolmas ja viimeinen kausi on niin ikään täysin erilainen kuin aiemmat. Lähdöstä on kulunut pian 7 vuotta ja vallalla oleva käsitys on, että seuraava vuosipäivä tuo mukanaan suuren tulvan ja maailmanlopun.  Kevin ei hyväksy rooliaan uutena Messiaana ja kaiken pelastajana. Tapahtumat siirtyvät Australiaan, jossa Noralle annetaan mahdollisuus päästä uuden teknologian keinoin paikkaan, johon Lähdössä kadonneet ihmiset menivät, missä se sitten lieneekin. Onko juttu pelkkää huijausta vai aito keino Noralle nähdä kadonneet lapsensa uudelleen? Asiat selviävät pikkuhiljaa matkan varrella, ja viimeinen jakso antaakin vastauksia kaikkia askarruttaneisiin kysymyksiin. Minne kaikki ihmiset kadottuaan joutuivat? Mitä heille tapahtuu siellä? Monta asiaa jää myös pimentoon mutta se ei haittaa. Loppu on juuri sellainen kuin tämä loistava sarja ansaitsikin. 

Parasta antia The Leftoversissa ovat mielestäni näyttelijäsuoritukset. Joka ikiseen rooliin oli löydetty täydellinen, kaikkensa hahmolleen antava näyttelijä. Kukaan ei patsastele näyttääkseen mahdollisimman kauniilta tai komealta vaan jokainen keskittyy ilmentämään roolihahmonsa monimutkaisia tunteita. Erityisesti Justin Theroux ja Carrie Coon olivat loistavia ja uskon että he ovat täystyöllistettyjä tämän sarjan jälkeen. Carrie Coon onkin yhdessä pääroolissa Fargo-sarjan uusimmalla kaudella. (täytyykin ruveta tiirailemaan sitä seuraavaksi :D ) Vaikka rakastankin pinnallista hömppää, romanttisia komedioita ja räjähtävää toimintaa, olen suunnattoman iloinen etteivät kaikki televisiotuotannot ole sellaisia. Tarvitsemme myös tällaisia havahduttavia, ravistelevia, suuria teemoja käsitteleviä sarjoja, joissa kaikkea ei pureskella katsojalle valmiiksi. Voin suositella tätä sarjaa kaikille hyvästä mysteeristä ja filosofisista pohdinnoista kiinnostuneille, ette tule taatusti pettymään. 

Kaikenlaista sitä tuleekin katsottua

Olipa erikoinen katselukokemus, pakko sanoa. Mies löysi HBO Nordicilta viime vuonna SyFyllä ilmestyneen sarjan nimeltä Aftermath, ja vaikka sen premissi vaikuttikin juuri sellaiselta mitä monissa tämän hetken sarjoissa on; maailmanloppu tulossa, kuinka selviytyä perheenä uhasta, vihollisista ja kaikennäköisten yliluonnollisten  olioiden hyökkäyksistä, niin ajattelimme kuitenkin että katsotaan nyt sitten. 

Vilkaisin Imdb:stä sarjan ratingia, ja ihmettelin miksi se oli niin huono, vain 4,9 tähteä kymmenestä. Pääosissa kuitenkin tosielämän aviopari Anne Heche ja James Tupper, jotka ovat olleet mukana monessa hyvässäkin tuotannossa. No, ensimmäisen jakson jälkeen en enää ihmetellyt asiaa. Aftermathin tekijät voisivat vaikka kirjoittaa kirjan siitä, kuinka monta mokaa voi yhden sarjan tiimoilta tehdä. 

Voisi olla tietysti hyväkin asia, että heti ensi sekunneilla hyökätään suoraan tapahtumien tiimellykseen, onhan sekin jonkinlainen yllätysmomentti. Ollaan siis Copelandin kolmilapsisen (16-vuotiaat kaksostytöt ja parikymppinen isoveli)  perheen maatilalla, jonne alkaa viuhua meteoreja, taivaalta sataa kaloja ja käärmeitä ja puskista hyökkäillä kimppuun raivopäisiä ihmisiä, joista osalla on eräänlainen rappeuttava aivokuume ja osaan taas on tunkeutunut jonkinsorttinen demoni. 

Myyttejä tutkiva isä ja ex-sotilasäiti ovat juuri sopivia asiantuntemukseltaan tähän karmivaan tilanteeeseen, mamma posauttelee hyökkäilijöitä hengiltä minkä ehtii ja isä pohtii muinaisia taruja ja uskomuksia ja niiden yhtymäkohtia nykyisiin tapahtumiin. Harmi vain että sarjan tekijöiltä unohtui muutama pikkuasia kuten juonen kehittely, tapahtumien pohjustaminen ja henkilöhahmoihin tutustuttaminen. Kaksoset ovat stereotyyppiset nörtti ja blondi, isoveli ampumisesta diggaileva urheilijatyyppi ja vanhemmat niin töksähtäviä hahmoja ettei tosikaan. Minua ärsytti esim. suunnattomasti, että Anne Hechen esittämällä äidillä oli melkein koko ajan aurinkolasit silmillä, joten hänen kasvojensa ilmeet jäivät lähes piiloon. 

Perhe hyppää asuntoautoon ja lähtee kohti Seattlea ja asioista tietävää isoisää. Onnettomuudet, katastrofit ja tuhoisat tapahtumat seuraaavat toistaan pyörryttävällä vauhdilla, mutta mihinkään ei keskitytä, minkään vaikutuksia ei jäädä miettimään ja perhe tuntuu olevan suhteellisen kylmähermoista porukkaa kaiken tämän jättäessä heidät melko välinpitämättömiksi. Itselläni tämä tökki todella paljon, mutta mieheni oli vain tyytyväinen, että kerrankin jossain ohjelmassa tapahtuu kunnolla, eikä jäädä tuijottelemaan. :D 
Se onkin kyllä totta, että tässä sarjassa ei tuhlattu aikaa tuijottelukohtauksiin! Vierailevia tähtiä riitti, mutta lähestulkoon jokainen heistä tapettiin saman jakson sisällä ja juonenkäänteet katkesivat kuin kanan lennot. 

No, sitten taivaalle alkoi avautua madonreikiä jotka imaisivat sisäänsä kokonaisten kaupunkien verran ihmisiä. Mihinkään ei oikein annettu selityksiä, vaikka jonkinlaisena punaisena lankana kulkikin radiosta kuuluva vuosikymmenien takainen ohjelma, joka tuntui oudosti tietävän tulevia tapahtumia kuten tulivuorenpurkauksen ja kuun pirstaloitumisen. (kyllä, luit oikein) Erikoistehosteita riitti ja budjetti tällä sarjalla onkin ollut varmasti melkoinen. Olisi ehkä ollut viisasta käyttää suurempi osa siitä käsikirjoituksen työstämiseen kuin efekteihin. Sarjalle ei nimittäin ole tiedossa toista tuotantokautta, vaikka melkoiseen cliffhangeriin tapahtumat koitettiin päättää. 

Lopputulemana siis se, että tämä sarja ei täyttänyt minun (vähäisiä) odotuksiani. Mutta jos tykkäät tauottomasta toiminnasta minimaalisella aivotoiminnalla, tämä on juuri sinun sarjasi. ;)

Van Helsing

Tulipas ukkokullan kanssa vaihteeksi töllötettyä Netflixiä, katsoimme lähestulkoon putkeen viime vuonna ilmestyneen Van Helsing-sarjan ensimmäisen tuotantokauden. (13 jaksoa) Meille on tullut tavaksi aika randomisti valita suoratoistopalveluista sarjoja, joista joihinkin jää koukkuun ja ne tulee katsottua alusta loppuun. Tämän kyseisen sarjan lähtökohta tuntui ensin hiukan aikaisemmin nähdyltä, mutta sitten tarina ja toiminta veivät mukanaan. 

Vanessa "Van" Helsing on vanhan kunnon vampyyrinmetsästäjä Abraham Van Helsingin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, ja hänen taidoillaan ja mystisillä ominaisuuksillaan onkin käyttöä kun zombien kaltaiset vampyyrit ovat vallanneet maailman.
Vanessa herää koomasta kolmen vuoden jälkeen tilanteeseen, jossa koko yhteiskunta on romahtanut ja ihmiset yrittävät kaikin keinoin pyristellä valtaa pitäviä verenimijöitä vastaan. Päällimmäisenä tavoitteena Vanessalla (Kelly Overtone) on löytää kadonnut tyttärensä Dylan, mutta myös käyttää verenperintönä saamiaan kykyjä vampyyrien nujertamiseen.

Ei voi välttyä vertaamasta sarjaa Walking Deadin meininkeihin, varsinkin kun tämän sarjan vampyyrit eivät todellakaan ole mitään ihmismäisiä herrasmiehiä- ja naisia, vaan todella zombienoloisia ärhäköitä irvistelijöitä ja petoja. Sarjan keskiössä on WD:n tapaan myös ihmisporukka, joka lähtee liikkeelle tukikohdastaan marssimaan pitkin metsiä ja pölyisiä teitä miekat taisteluvalmiudessa, vaaran vaaniessa koko ajan kintereillä. Päähenkilöitä kuolee yllättävissä tilanteissa aika rivakkaan tahtiin ja tyyppien taustalta paljastuu melkoisia yllätyksiä. Molemmat sarjat perustuvat niin ikään sarjakuviin. 

Mutta eroavaisuuksiakin löytyi siinä määrin, ettei ihan rip off-tunnetta tullut, ja pidin paljon päähenkilö Vanessasta. Loppujaksoja kohti hänestä alkoi kuoriutua sellainen taistelija-bitch, että vampyyrit olivat pikkuhiljaa helisemässä. Naispuolisia actionsankareita ei ole muutenkaan koskaan liikaa!  Olin myös iloinen nähdessäni taas Hell on Wheels-sarjasta tutun the Sweden eli Christopher Heyerdahlin tositoimissa. Sarjasta on myös tulossa toinen tuotantokausi, jonka varmastikin katsomme jahka se Netflixiin putkahtaa. Katsokaa ihmeessä muutkin, jos haluatte laittaa aivot välillä narikkaan. (ja kukapa ei haluaisi, heh) 

The Handmaid´s Tale

HBO Nordic, tuo loistavien sarjojen koti, on tuonut ulottuvillemme taas mielenkiintoisen uutuuden. Margaret Atwoodin samannimiseen romaaniin perustuvasta The Handmaid´s tale-sarjasta on nyt kolme ensimmäistä jaksoa katsottavissa ja minä tiirailin ne putkeen yötä myöten, kun en malttanut jättää tarinaa kesken.

Olen lukenut Margaret Atwoodilta muutaman teoksen, mutta tämä nimenomainen ei ollut tuttu joten en tiennyt etukäteen yhtään mitä olisi odotettavissa. Atwoodin kirjoissa on tosin taipumusta suhtautua ihmiskunnan tulevaisuuteen suhteellisen pessimistisesti, esim. Herran tarhurit -kirjassa ympäristökatastrofi on pyyhkäissyt yli maapallon ja elämästä on tullut pelkkää selviytymistä.

The Handmaid´s tale sijoittuu myös aikaan, joka ei tunnu olevan kovinkaan kaukana tulevaisuudessa. Flashbackit jotka uumoilevat jo tulevaa, vaikuttavat olevan suunnilleen meidän ajassamme liikkuvia. Alkaessani katsomaan sarjaa, riemastuin nähdessäni ruudussa monia lempisarjoistani tuttuja kasvoja, kuten Mad Menin Peggy Olsenina tutun Elisabeth Mossin, Dexterin tyttöystävänä vihastuttaneen Yvonne Strahovskin, Gilmoren tyttöjen Alexis Bledelin ja mikä parasta, Orange Is the New Blackin ihanista ihanimman Pousseyn eli Samira Wileyn.
Toki mukana on Joseph Fiennesin kaltainen moniulotteinen elokuvanäyttelijäkin ja koko näyttelijäkaarti yleisesti ottaen on loistavaa.

Sarjan miljöö on tulevaisuutta, mutta puettuna vuosisatoja vanhaan kaapuun. Usa:sta on tullut kaksiosavaltioinen Gilead, jota hallinnoi ääriuskovainen ja diktaattorimainen naisia alistava kultti. Päähenkilö Offred on "orjattaren", tietynlaisen synnytyskoneen asemassa oleva nainen, jonka ainoana tehtävänä on tuottaa jälkeläisiä hallitsevan luokan miesten vaimoille, jotka eivät itse pysty tulemaan raskaaksi. 

Jostain vielä selittämättömästä syystä raskaaksi tuleminen ja terveiden jälkeläisten synnyttäminen on tullut äärimmäisen vaikeaksi, joten Orjattaret ovat omistajilleen kultaakin kalliimpia. He ovat tosin myös käyttötavaraa, joka heitetään huoletta pois, joko tuhottavaksi tai siirtomaihin pakkotyöhön lähetettäväksi, mikäli he eivät onnistu ainoassa tehtävässään eli jälkeläisten tuottamisessa. Kaikki tuntuu todella äärimmäiseltä ja fundamentalistiselta, jopa rautaesiripun aikainen Neuvostoliitto ja Itä-Saksa välkähtävät mielessä ihmisen kyräilyä, vakoilua ja joka pikku rikkeestä ilmiantamista katsoessa. 

Elisabeth Moss on mahtavan moniulotteinen roolissaan, pienillä eleillä ja varsinkin silmillään hän ilmaisee päähenkilön monimutkaisia tunteita. Hän on todistetusti hedelmällinen, joten hänen miehensä on tapettu, lapsensa viety pois ja hänet on asetettu erään johtohenkilön Orjattareksi. Raamatun jakeisiin vedoten harjoitetaan seremonioita, joissa mies vaimoineen käyttää häntä hyväkseen saadakseen itselleen lapsen hänen kauttaan. 

Yleensä en pidä kovinkaan paljon kertojanäänistä leffoissa tai sarjoissa, olen enemmänkin "älä kerro, vaan näytä"-koulukunnan vankka kannattaja. Tässä tapauksessa voiceover-narratiivi kuitenkin todella toimii. Mitenkään muuten emme saisi päähenkilön sisäisestä, kapinallisesta maailmasta tietääkään, sillä vapaasti puhuminen tuossa tulevaisuuden dystopiassa on harvinaista herkkua ilmiantajineen ja hierarkioineen. Offredin kertojanääni paljastaa kuinka fiksu ja omalla tavallaan huumorintajuinen nainen Orjattaren kaavun alle kätkeytyy.

Tietynlaista levottomuutta sydänalassa tämä sarjan maailma herättää väkisinkin. Kaikki muuttui pikkuhiljaa, epänormaalista tuli normaalia, demokratia mureni ihmisten katsoessa epäuskoisesti vieressä tyyliin "eihän tämä nyt näin voi mennä". Poikkeaako tämä hirvittävästi siitä mitä Yhdysvalloissa ja muuallakin maailmassa tällä hetkellä tapahtuu? 

Jonkinlaista pinnan alle piilotettua toivoa sarjassa kuitenkin on. Ihmisten sammumattomassa halussa päästä omaistensa ja rakkaidensa luo ja kenties eräänlaisessa vastarintaliikkeessä jonka olemassaoloa ei vielä ole toteen näytetty. Tämä jää nähtäväksi sarjan tulevissa jaksoissa, joita odotan jo innolla.