Kesäkirja

WSOY, 1973. 143 s.  Bon-pokkarit, 2014.

Olen lukenut Tove Janssonin Kesäkirjan jo joskus nuorena, muistaakseni ihan teininä, enkä silloin arvostanut teosta kovinkaan paljon. Vaikka olin jo silloin suuri Muumi-kirjojen ja Toven taiteen ja piirrosten fani, pidin tätä kirjaa verrattain tylsänä.

Nyt syysflunssan kourissa kärvistellessä ja selatessani kirjoja, joita minulla oli käden ulottuvilla, päätin antaa Kesäkirjalle uuden mahdollisuuden. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, ikä ja kokemus oli tuonut asioihin uuden katsantokannan ja nautin opuksesta suuresti. Hiukan minua häiritsivät vanhahtavan suomennoksen kummalliset sanankäänteet, mutta kun pääsin niistä yli, sulauduin kirjan tunnelmaan täydellisesti. Suolainen merituuli puhalsi hiuksissani, kuulin aaltojen liplatuksen veneen laitoihin ja tunsin kallioiden kuumuuden hohkaavan varpaitteni alla.

Lyhyydestään huolimatta Kesäkirja sisältää monta tarinaa ja monenlaisia tunnelmia. Lämpimän huumorin lisäksi pohdiskellaan syvempiä ajatuksia vanhenemisesta ja lapsuudesta. Teoksen kirjoittamishetkellä Muumeistaan jo pitkään maailmankuuluna ollut Tove kertoo kirjassa Suomenlahden pienellä saarella kesiään viettävistä isoäidistä, isästä ja pienestä Sophia-tytöstä. Tunnettua on, että henkilöiden esikuvia ovat Toven äiti Signe Hammarsten, veli Lars ja Larsin tytär Sophia, joka nykyään toimii muumihahmojen käyttöoikeuksia valvovan Moomin Characters Oy Ltd:n pääosakkaana ja taiteellisena johtajana. 

Kesäkirjan tarinoissa keskiössä ovat isoäiti ja Sophia, isä lähinnä "tekee töitä" taustalla, näkymättömänä hahmona. Isoäidin ja Sophian suhde on läheinen ja välillä räiskähtelevä, kumpikin auttaa toistaan omalla tavallaan saaren askareissa ja luonnossa liikkuessa. Kesäpaikka on rauhaisa, muutamia vierailijoita lukuunottamatta kolmikko viettää kesät keskenään. Kirjan henkilöiden näkökulmista ja puheista voi aistia yhtymäkohtia muumihahmoihin, isoäidin ihastuttavan boheemi hälläväliä-asenne tiettyihin normeihin heijasteli Muumitalon asukkeja ja Sophian järkähtämättömät lausahdukset, kuten kirje, joka livautettiin oven alta hänen ollessaan suutuksissa isöäidilleen; "Minä vihaan sinua, sydämellisin terveisin Sophia", toivat mieleen sekä draamantajuista Niiskuneitiä että välillä leppymätöntä pikku Myytä.

"Metsää sanottiin kummitusmetsäksi. Verkkaisen vaivan alaisena se oli kasvanut muotoonsa, ja säilymisen ja häviön raja oli niin arka, ettei pieninkään muutos ollut ajateltavissa. Jos olisi raivattu aukko tai eroteltu maahan vajonneita runkoja, olisi kummitusmetsä saattanut tuhoutua. Suovettä ei saanut johtaa pois, tiiviin suojamuurin taakse ei saanut mitään istuttaa.Kauimpana tiheikössä, aina pimeinä pysyvissä onkaloissa asui lintuja ja pikkueläimiä, tyynellä ilmalla sattoi kuulla siipien suhinaa tai äkillistä käpälien rapinaa. Nämä eläimet eivät koskaan tulleet näkyviin."

Luontokuvaus on kirjan parasta antia, saaren luonto on oma entiteettinsä joka elää omaa elämäänsä vaikka siihen yrittäisikin vaikuttaa istutuksilla, kasteluilla tai muilla. On myrskyä, hellettä, uimista, kalastusta. Kesä tuntuu loppumattomalta kuin joskus lapsena, kun tuntui että helteiset viikot jatkuvat ikuisesti eikä koulu ala enää milloinkaan. Yhtäkkiä kuitenkin syystuulet alkavat puhaltaa ja kylmyys levitä luihin ja ytimiin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja isoäidin heikkenevä terveys antaa osviittaa myös elinkaaren loppumisesta, ja laittaa hänet ja lukijan pohtimaan, mikä loppujen lopuksi on elämässä tärkeää. 

Olen iloinen, että annoin Kesäkirjalle toisen mahdollisuuden, sillä se nousi heittämällä suosikkien joukkoon lukulistallani. Tällaisia lämminhenkisiä, päältäkatsoen mutkattomia mutta tarkemmin katsasteltuna viisaita teoksia ei ole koskaan liikaa. Suosittelen lämpimästi.

Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson, Tarinoita Muumilaaksosta. WSOY, 2003. 346 s. Kuvittanut Tove Jansson, suom. Laila Järvinen.

Kuvassa näkyvä kirja on eräs kirjahyllyni luetuimpia. Kyseinen opus on yhteislaitos kirjoista Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Taikatalvi ja Muumipappa ja meri. Olen lukenut tämän pojalleni useampaan otteeseen ääneen kannesta kanteen ja myös töissä olen lukenut tätä ääneen lapsille. Itsekin luen sitä aina halutessani fiilistellä oikein kunnolla.  Nyt joululoman kunniaksi luin siitä ensimmäisen tarinan, Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakt, 1946), joka kuuluu ehdottomiin lempikirjoihini kautta aikojen. Jälleen kerran humahdin mielessäni suoraan takaisin varhaislapsuuteeni ja ensimmäisiin jännittäviin kokonaisen kirjan lukukokemuksiin.

Olin alle kouluikäinen innokas lukija, kun Muumilaakso ja sen asukit tulivat minulle tutuiksi. Kuinkas sitten kävikään-, ja Kuka lohduttaisi Nyytiä- kirjoja oli luettu minulle jo pienestä pitäen, ja n. viiden ikävuoden tienoilla päätin koettaa onneani ihan kokonaisen kirjan itse lukemisessa. Kirjastosta löytynyt Muumipeikko ja pyrstötähti vaikutti jo kantensa perusteella todella mielenkiintoiselta. Tuo pieni opus tuntui silloin isolta romaanilta, enkä muista kauanko minulla kului aikaa sen lukemisessa, mutta muistan edelleen, miltä tuntui uppoutua kirjan tunnelmaan ihan täydellisesti.

Se oli ihmeellinen laakso, täynnä onnellisia pikku mönkiäisiä ja kukkivia puita. Vuorilta virtasi kapea ja kirkasvetinen joki, joka kiemurteli sinisen muumitalon ohi ja katosi toisille seuduille, missä toiset pikku mönkiäiset taas ihmettelivät mistä se mahtoi tulla. 

Siellä minä olin, kuljin Muumipeikon ja Nipsun matkassa, kun he löysivät rannalla retkeillessään ihmeellisen, valkohiekkapohjaisen luolan.  Kummastelin heidän kanssaan outoja enteitä ja merkkejä, joita tupsahteli yllättäen ympäri Muumilaaksoa. Miksi ihmeessä Muumipeikon sukeltamat helmet, Muumimamman näkinkengät ja jopa krokotiilit ja linnut järjestäytyivät hännällisen tähden muotoon?
Miksi myrskysi ja salamoi, ja ilma tuntui oudon raskaalta ja lämpimältä? Voisiko Piisamirotta filosofisine mietteineen maapalloa lähestyvästä tulipallosta olla oikeassa...?

Oli suunnattoman jännittävää lähteä etsimään vastausta Yksinäisten vuorten tähtitieteilijöiltä. Riemastuttavaa oli löytää matkalla uusi ystävä, huuliharppua soitteleva, pohdiskeleva kulkija nimeltään Nuuskamuikkunen. Ja se tunne, kun aikaa olikin yhtäkkiä enää muutama päivä pyrstötähden saapumiseen, ja mahdoton kiire päästä takaisin Muumimamman ja Muumipapan luo varoittamaan vaarasta. Paluumatkallakin sattui ja tapahtui jos jonkinlaisia käänteitä, kuten ihanan Niiskuneidin pelastaminen angostura-kasvin kynsistä ja valtavaan vesiputoukseen joutuminen. Meri oli kuivunut ja vetäytynyt, ja sen pohjaa pitkin kuljettiin puujaloin.  Punaisena loimottava taivas, lähestyvä vääjäämättömän tuhon aavistus, tihenevä vauhti. Hengästyin ja uuvuin retkueen mukana, kun he lopultakin pääsivät uusine ystävineen kotiin ja pelastautuivat rannalta löytyneeseen luolaansa.

Jokin tarinassa viehätti niin, että se aina sopivin väliajoin tuli lukea uudelleen, ja haltioitua uudelleen, kerta kerran jälkeen. Muistan että jännittävät kohdat, kuten merenpohjan yli kulkeminen ja laivanhylystä löytynyt mustekala, olivat oikeasti vähän pelottavia. Kun taas metsäpolulta löytynyt kauppapuoti eukkoineen ja tanssiaiset metsänväen kanssa olivat aidosti ihastuttavia. Aikuisenakin kirjasta löytää aina uusia oivalluksia ja mietittävää. En ihmettele yhtään, että Muumit ovat maailmanlaajuinen ilmiö, joista tehdään televisioon ja muuallekin yhä uusia versioita. Mielenkiinnolla odotan esim. uutukaista Muumilaakso- animaatiota.  Alkuperäinen Muumisarja ääninäyttelijöineen on kyllä aina ykkönen, eikä vähiten sen vuoksi, että tyttäreni oli hulluna siihen. :D  Myös pyrstötähti-kirjasta tehty animaatioelokuva pyöri tiheään VHS-nauhurissamme kun Jenny oli pieni.

Olen maininnut aiemminkin tässä blogissa, että Tove Jansson on mielestäni monilahjakas nero, ja hänen luomuksensa tulevat kestämään aikaa sukupolvesta toiseen. Rakastan muitakin Tove Janssonin teoksia, mutta Muumipeikko ja pyrstötähti oli ensimmäinen, jonka löysin itse, ja siksi sillä on aina erityinen paikka sydämessäni.