lauantai 12. tammikuuta 2019

Ivalo









Pakko sanoa heti kärkeen; tämän tv-sarjan kohdalla en yritäkään olla objektiivinen. :)
Olen vain ja ainoastaan ihan liekeissä siitä, että kotikonnuillani on kuvattu mittava, suorastaan kansainvälisen tason tv-tuotanto. Ajoittain työmatkoillani viime talvena jopa bongasin käynnissä olevia kuvauksia maastossa. Globaalisti Arctic Circle - nimellä esitettävä sarja on kallein Suomessa kuvattu tv-produktio. Hyytävät pakkasolosuhteet ja pimeys loivat myös kuvauksille kokonaan omanlaisiaan haasteita.

Hannu Salosen ohjaaman sarjan lähtölaukaus pamahtaa, kun  Iina Kuustosen ja Janne Katajan esittämä poliisikaksikko löytää syrjäisestä erämökistä Pohjois-Lapista katatonisessa tilassa olevan vangitun naisen. Venäjältä ilotytöiksi tuotuja nuoria naisia löytyy myös murhattuina ja kun heidän verestään löytyy vaarallinen virus, tilanne eskaloituu ihan kunnolla. Juttu siirtyy KRP:lle, joka tilaa avukseen virustutkijan (Maximilian Brückner) Saksasta asti.

Kuustosen esittämän Nina Kautsalon ja tutkija Thomasin Lorenzin välillä kipinöi, vaikka Ninan yksinhuoltajuus ja Thomasin haastava avioerotilanne tuovat mutkia matkaan. Lisäksi erittäin monisäikeinen rikostutkinta osoittautuu kummallekin todella vaaralliseksi ja viruksen leviäminen myös Ninan lähipiiriin on omiaan tuomaan melkoisia jännitteitä jo muutenkin tulenarkaan tilanteeseen.

Sarja pursuilee kaikille tuttuja suomalaisia näyttelijöitä kuten Ninan siskoa esittävä Pihla Viitala, heidän äitään esittävä Susanna Haavisto, KRP:n tosikkomainen pomo Kari Ketonen, poliisipäällikkö Taneli Mäkelä, puolivillaisia roistotyyppejä esittävät Kari Hietalahti, Mikko Leppilampi ja Kristo Salminen jne. Sarjaa on uskoakseni erittäin helppo myydä ulkomaille kokonaisuudessaan erittäin onnistuneen ja kansainvälisen castingin ansiosta. ( Netflix, halooo!) Lisäksi Jari Virmanin Raunola on ehkä eräs jäätävimmistä pahiksista mitä tv:ssä olen ikinä nähnyt.

Elisa Viihteessä tällä hetkellä (ja tulevaisuudessa myös Ylellä) esitettävä sarja on Nordic Noiria parhaimmillaan. Saariselän tunturit luovat tapahtumille taustan, jollaista muualta ei löydy. Talven sininen valo ja huikaisevat maisemat saavat aikaan tunnelman, johon haluaa uppoutua, varsinkin kun tarina vie mennessään ja koukuttaa. Dialogia käydään sekä suomeksi että englanniksi. Natiivina kuuntelin tietysti tarkalla korvalla, kuka näyttelijöistä osasi puhua parhaiten "ivaloa". Kuustonen oli murteella puhumisessa hyvä, mutta yllätyksekseni pisimmän korren veti Mikko Leppilampi, jonka Lapin murre oli uskottavaa, eikä hän isommin tippunut slangista pois kertaakaan. Itsestäni oli tietysti myös ratkiriemukasta bongailla tuttuja ihmisiä, paikkoja ja pihapiirejä kohtausten taustoilta.

Olin myös suunnattoman iloinen, että päähenkilön ihana pikkutytär Venla oli kehitysvammainen, mutta Downin syndrooma ei määritellyt tyttöä millään tavalla negatiivisessa valossa. Hän oli rakastavan äitinsä iloinen pieni tyttö ja henkilönä aivan käsittämättömän hurmaava. Minun on vaikea löytää sarjasta muutenkaan mitään negatiivista sanottavaa. Alkutunnari on huikea, musiikki mieleenpainuvaa ja erilaista ja sarja jää semmoiseen cliffhangeriin että jatkoa on toivottavasti tulossa. Mutta kuten mainitsin, objektiivisuus on tamän sarjan kohdalla niin kaukana minusta kuin voi olla. Ehkä kuitenkin olisin valinnut miespääosaan jonkun aavistuksen verran verevämmän tyypin...mutta kyllä tämä nykyinenkin menetteli.;D








Vaikka töiden takia olen muuttanut Ivalosta etäämmälle ja vielä kauemmas tieni vie, tulen aina olemaan Ivalon tyttö. Se on koti, siellä metsässä ja joella sielu lepää.
Ja kun katsoi sarjassa ahkeraan harjoitettavaa moottorikelkkailua, jo vain se teki mieli hypätä itekki Lynksin selekhän ja lähtiä painattammaan pitkin selekosia. Toki se ois ollu makia tehhä vaikka kynsitulekki ja kissauttaa nokipannukahavit ja vaikka kärräyttää hiillosmakkarat. Sole poika mikhän.


sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Bird Box - elokuva









Minua on yleensä elokuvissa ja tv-sarjoissa helppo miellyttää. Tykkään jostain kumman syystä suurimmasta osasta tuotantoja joita alan katsomaan. Kirjojen suhteen olen paljon kriittisempi, ja arvioin niitä paljon tiukemmalla mittapuulla. Mutta leffoissa ja sarjoissa olen eri meiningillä liikkellä, monesti sellaisetkin produktiot, joita muut inhoavat melodramaattisuuden, tuotannon huonouden tai muun pöhköyden takia, ovat minusta hyviä ainakin jollain tapaa.

Lähdin katsomaan Netflixistä tätäkin leffaa myönteisellä asenteella, haluten viihtyä sen parissa, kenties jopa kokea jännittävän hetken tai pari. En välittänyt oikeastaan hypetyksestä enkä tuomitsevista arvioinneista, koska olen niin usein havainnut diggailevani kovastikin semmoisista tekeleistä joita pidetään armottoman huonoina. Mutta. Ööh. Mitä ihmettä, Bird Box? Jos genreiksi ilmoitetaan horroria ja scifiä, olettaisi leffan olevan edes jonkin verran pelottava ja yliluonnollisten aspektienkin selittyvän edes jotenkuten.

Elokuvan lähtokohta on siis suhteellisen karmiva ja apokalyptinen, jokin selittämätön voima (ulkona) saa ihmiset tappamaan itsensä mitä karmeimmilla tavoilla, jos sen sattuu näkemään silmästä silmään. Silmät sidottuina tai verhojen takana sisätiloissa ei siis ole mitään hätää. Useammassa aikatasossa liikkuva elokuva näyttää Sandra Bullockin esittämän päähenkilö Malorien pakenemassa lastensa kanssa jokea pitkin kohti mahdollista suojapaikkaa, jonka melko epäselvä lokaatio on kuultu vain radion kautta. Sokkoina matkaavan kolmikon ainut turva on laatikossa mukana kulkeva lintukolmikko, joka vaaran lähetyessä muuttuu levottomaksi. Takaumissa muistellaan, kuinka kaaos alkoi ja levisi ympäri maapallon. Malorie päätyy "voiman" alkaessa jyllätä väliaikaiseen turvaan taloon, johon on olosuhteiden pakosta etsiytynyt sekalainen porukka kaupunkilähiön asujaimistoa.

Pääosissa on loistonäyttelijöitä John Malkovichista Sarah Paulsoniin, kuvaus ja maisemat ovat henkeäsalpaavia ja leffaan on selvästikin käytetty paljon rahaa. En ole lukenut Josh Malermanin kynäilemää kirjaa, johon leffa perustuu, eikä tämän katsominen mitenkään houkuttele sitä lukemaankaan. Jotenkin sietämättömästi elokuva jättää jälkeensä liian paljon avoimia kysymyksiä. Mysteeristä voimaa, joka ihmisiä tapattaa oman käden kautta, ei näytetä. Mikä se on, mistä se tulee ja miksi? Erään randomin talossaolijan mukaan kyse on jokaisen omista pahimmista peloista, joita nähdään, ja End Game on kyseessä, mutta silti, mitä hemmettiä? Ja kaiken kukkuraksi mielenterveydeltään järkkyneet olivat voimalle immuuneja, mutta heidän kontolleen jäi sitten voimalta hengissä säästyneiden onnekkaiden tappaminen.

Pelottavuus on jopa itseni kaltaiselle helposti pelästyvälle todella alhaisella tasolla. Muutama säikäytys alussa ja sen jälkeen vain yhä tihenevää ärsytystä juonen aukkoja ja Sandra Bullockin puisevaa ja yksi-ilmeistä näyttelemistä kohtaan. En välittänyt kenenkään henkilöhahmon kohtalosta, korkeintaan lapsinäyttelijöiden luonnollisuus ihastutti. Jotenkin he olivat aidosti traumatisoituneen oloisia, olivathan he eläneet koko elämänsä pelon vallassa. Leffasta tuli jo alkuasetelmista mieleen umpisurkea Mark Wahlbergin ja Zooey Deschanelin tähdittämä The Happening, jota paremmaksi kuvittelin Bird Boxin väkisinkin yltävän. Mutta ei, ei yltänyt.

Loppuratkaisu oli pateettinen ja uusia kysymyksiä herättävä. Ei kaikkea todellakaan tarvitsekaan selittää ja pureskella valmiiksi katsojalle, sekin on raivostuttavaa, mutta olisi hyvä jos annettaisiin edes jonkinlaisia avaimia mysteerin selvittämiseen. Harmittaa, sillä tästäkin leffasta olisi voinut paremmalla käsikirjoituksella saada hyvän.


lauantai 15. joulukuuta 2018

Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson, Tarinoita Muumilaaksosta. WSOY, 2003. 346 s. Kuvittanut Tove Jansson, suom. Laila Järvinen.



Kuvassa näkyvä kirja on eräs kirjahyllyni luetuimpia. Kyseinen opus on yhteislaitos kirjoista Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Taikatalvi ja Muumipappa ja meri. Olen lukenut tämän pojalleni useampaan otteeseen ääneen kannesta kanteen ja myös töissä olen lukenut tätä ääneen lapsille. Itsekin luen sitä aina halutessani fiilistellä oikein kunnolla.  Nyt joululoman kunniaksi luin siitä ensimmäisen tarinan, Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakt, 1946), joka kuuluu ehdottomiin lempikirjoihini kautta aikojen. Jälleen kerran humahdin mielessäni suoraan takaisin varhaislapsuuteeni ja ensimmäisiin jännittäviin kokonaisen kirjan lukukokemuksiin.

Olin alle kouluikäinen innokas lukija, kun Muumilaakso ja sen asukit tulivat minulle tutuiksi. Kuinkas sitten kävikään-, ja Kuka lohduttaisi Nyytiä- kirjoja oli luettu minulle jo pienestä pitäen, ja n. viiden ikävuoden tienoilla päätin koettaa onneani ihan kokonaisen kirjan itse lukemisessa. Kirjastosta löytynyt Muumipeikko ja pyrstötähti vaikutti jo kantensa perusteella todella mielenkiintoiselta. Tuo pieni opus tuntui silloin isolta romaanilta, enkä muista kauanko minulla kului aikaa sen lukemisessa, mutta muistan edelleen, miltä tuntui uppoutua kirjan tunnelmaan ihan täydellisesti.



Se oli ihmeellinen laakso, täynnä onnellisia pikku mönkiäisiä ja kukkivia puita. Vuorilta virtasi kapea ja kirkasvetinen joki, joka kiemurteli sinisen muumitalon ohi ja katosi toisille seuduille, missä toiset pikku mönkiäiset taas ihmettelivät mistä se mahtoi tulla. 



Siellä minä olin, kuljin Muumipeikon ja Nipsun matkassa, kun he löysivät rannalla retkeillessään ihmeellisen, valkohiekkapohjaisen luolan.  Kummastelin heidän kanssaan outoja enteitä ja merkkejä, joita tupsahteli yllättäen ympäri Muumilaaksoa. Miksi ihmeessä Muumipeikon sukeltamat helmet, Muumimamman näkinkengät ja jopa krokotiilit ja linnut järjestäytyivät hännällisen tähden muotoon?
Miksi myrskysi ja salamoi, ja ilma tuntui oudon raskaalta ja lämpimältä? Voisiko Piisamirotta filosofisine mietteineen maapalloa lähestyvästä tulipallosta olla oikeassa...?

Oli suunnattoman jännittävää lähteä etsimään vastausta Yksinäisten vuorten tähtitieteilijöiltä. Riemastuttavaa oli löytää matkalla uusi ystävä, huuliharppua soitteleva, pohdiskeleva kulkija nimeltään Nuuskamuikkunen. Ja se tunne, kun aikaa olikin yhtäkkiä enää muutama päivä pyrstötähden saapumiseen, ja mahdoton kiire päästä takaisin Muumimamman ja Muumipapan luo varoittamaan vaarasta. Paluumatkallakin sattui ja tapahtui jos jonkinlaisia käänteitä, kuten ihanan Niiskuneidin pelastaminen angostura-kasvin kynsistä ja valtavaan vesiputoukseen joutuminen. Meri oli kuivunut ja vetäytynyt, ja sen pohjaa pitkin kuljettiin puujaloin.  Punaisena loimottava taivas, lähestyvä vääjäämättömän tuhon aavistus, tihenevä vauhti. Hengästyin ja uuvuin retkueen mukana, kun he lopultakin pääsivät uusine ystävineen kotiin ja pelastautuivat rannalta löytyneeseen luolaansa.





Jokin tarinassa viehätti niin, että se aina sopivin väliajoin tuli lukea uudelleen, ja haltioitua uudelleen, kerta kerran jälkeen. Muistan että jännittävät kohdat, kuten merenpohjan yli kulkeminen ja laivanhylystä löytynyt mustekala, olivat oikeasti vähän pelottavia. Kun taas metsäpolulta löytynyt kauppapuoti eukkoineen ja tanssiaiset metsänväen kanssa olivat aidosti ihastuttavia. Aikuisenakin kirjasta löytää aina uusia oivalluksia ja mietittävää. En ihmettele yhtään, että Muumit ovat maailmanlaajuinen ilmiö, joista tehdään televisioon ja muuallekin yhä uusia versioita. Mielenkiinnolla odotan esim. uutukaista Muumilaakso- animaatiota.  Alkuperäinen Muumisarja ääninäyttelijöineen on kyllä aina ykkönen, eikä vähiten sen vuoksi, että tyttäreni oli hulluna siihen. :D  Myös pyrstötähti-kirjasta tehty animaatioelokuva pyöri tiheään VHS-nauhurissamme kun Jenny oli pieni.

Olen maininnut aiemminkin tässä blogissa, että Tove Jansson on mielestäni monilahjakas nero, ja hänen luomuksensa tulevat kestämään aikaa sukupolvesta toiseen. Rakastan muitakin Tove Janssonin teoksia, mutta Muumipeikko ja pyrstötähti oli ensimmäinen, jonka löysin itse, ja siksi sillä on aina erityinen paikka sydämessäni.



perjantai 26. lokakuuta 2018

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville - elokuva






Vihdoinkin minulla oli aikaa katsoa tämä leffa, joka perustuu erääseen lempikirjaani kautta aikain. Mary Ann Shafferin aloittama ja hänen sisarentyttärensä Annie Barrowsin (tätinsä poismenon jälkeen) loppuunsaattama teos kertoo Guernseyn kanaalisaarella toisen maailmansodan aikana vallinneesta saksalaismiehityksestä ja sen vaikutuksesta saaren asukkaisiin, joihin kirjeenvaihdon kautta pääsee tutustumaan nuori lontoolainen kirjailija Juliet Ashton.

Elokuvankin lähtökohta on sama. Kirjansa markkinointikiertuetta tekevä Juliet (Lily James) on kirjoitellut salanimellä hupaisia ja suosittuja tarinoita ja on komean amerikkalaisen tiedustelu-upseeri Markin (Glen Powell) piirittämä, mutta jotenkin juhlien ja samppanjan täyteinen elämä sodanjälkeisessä riehakkaassa ilmapiirissä ei enää teekään Julietia tyytyväiseksi. Hän haluaisi alkaa kirjoittaa omalla nimellään jotain syvällisempää, johon sysäyksen antaakin lämminhenkinen kirjeenvaihto Guernseyläisen kirjallisuuspiirin jäsenen kanssa. Juliet kiinnostuu piirin tarinasta niin paljon, että kutsuu itsensä vieraaksi seuraavaan kokoontumiseen ja  matkustaa pittoreskille kanaalisaarelle tutkimaan asiaa juurta jaksain.

Vastassa on karheankomea sikafarmari Dawsey Adams (Michiel Huisman), joka tutustuttaa Julietin kirjallisuuspiirin jäseniin ja salaisuuksiin, joita henkilöt sodan jäljiltä kantavat. Juliet saa tehdä aikamoista salapoliisintyötä selvittäessään, mitä kaikkea piirin historiaan liittyy, ja samalla hurmaantua sekä saaren ilmapiiristä sekä isännästään perinpohjaisesti.

Rakastin tätä elokuvaa. Viehätyin suuresti siitä, kuinka se ylisti kirjoja ja niiden ajattomuutta ja merkityksellisyyttä kaikkina ajankohtina, varsinkin rankkojen miehitysvuosien aikana. Puvustus ja lavastus olivat huippuluokkaa ja maisemat henkeäsalpaavia. Kirjallisuuspiirin jäsenet olivat ihanan omalaatuisia ja monista suosikkisarjoistani, kuten Downton Abbeysta ja Game of Thronesista tutut näyttelijät tekivät uskottavaa työtä. Pidin valtavasti Lily Jamesin roolityöstä, hän oli ilmeikäs, kaunis ja hauska. Michiel Huisman oli ilmetty brittifarmari täydellisine aksentteineen hollantilaisuudestaan huolimatta.

Olen ollut iän kaiken brittiläisten epookki-tv-sarjojen suuri fani, ja tässä Mike Newellin ohjaamassa elokuvassa oli paljon samoja ominaisuuksia kuin niistä parhaimmissa; huumoria, romantiikkaa, salaperäisyyttä, esteettisyyttä. Lisäksi tämä oli erinomainen adaptaatio kirjasta, joka oli omalla tavallaan hurmaava ja mieleenjäävä. Joku voisi moittia tätä kepeäksi, mutta itse en kokenut leffaa niin. Vaikka sodan karmeimpia raakuuksia ei näytettykään, niiden vaikutukset ihmisiin tulivat monin tavoin selväksi. Kuitenkin elokuvan tarina teki kunniaa arvoille, jotka lopulta veivät myös päähenkilö Julietin sydämen, kuten hyväntahtoisuus, vieraanvaraisuus, toisten auttaminen ja myötätunto. Oikein sydäntälämmittäviä eettisiä ohjenuoria meille jokaiselle. Suosittelen lämpimästi tätä elokuvaa kaikille kohottavaa leffaelämystä hakeville. :)

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

The Good Fight - Season 2

Kun spin off- sarjan ensimmäinen tuotantokausi ylittää nerokkuudessaan alkuperäisen ja saa jatkoa uusien kausien muodossa, iskee väistämätön pelko; mitä jos samaa vauhtia ei pystytäkään pitämään yllä ja sarja lässähtää.






Tämä epäilys oli täysin turhaa The Good Fightin 2. kauden kohdalla, tuntui että nyt vasta sarja nousikin omille siivilleen ja lentää korkeammalla kuin koskaan. Ensimmäisen kauden pyramidihuijauskuviot saateltiin nätisti päätökseen ja tämä vapauttikin käsikirjoittajat semmoisiin manöövereihin juonenkehittelyn suhteen, että alta pois.

Diane Lockhart (loistava Christine Baranski) nostettiin jälleen enemmän keskiöön lakiyhtiö Reddick, Boseman & Lockhartin taistellessa monenlaisia uhkia vastaan Usa:n käsittämättömässä poliittisessa ilmapiirissä. Dianen mielentilat vaihtelevat tapahtumien edetessä epäuskoisesta toivottomuudesta (ja sen lääkitsemisestä psykedeellisillä sienillä 😂) raivoisaan taistelutahtoon. Jonkinnäköisenä punaisena lankana läpi kauden kulkee sarjamurhaajan etsintä.  Kill all the lawyers- liikehdinnän aiheuttama lakimiesten listiminen Chicagossa herättää kauhun tunteita myös sarjamme juristeissa, eikä myöskään syyttä. Eräs päähenkilö kokee karmeuksia tämän asian tiimoilta.

Tämä kakkoskausi on myöskin hersyvän hauska. Politiikasta revitään huumoria sen minkä ehditään, eivätkä heitoilta välty republikaanien lisäksi myöskään demokraatit, vaikka sarja onkin niin anti-Trump, kuin olla voi. Vierailevat tähdet  ovat loistavia, ja suureksi ilokseni lakiyhtiön huippufiksut tutkijat Marissa Gold ja Jay Dipersia saavat enemmän ruutuaikaa ja omia juonikaariaan.

Sarjan alkutunnarin hidastetut räjähdykset ja vangitsevasti tihenevä musiikki ovat suorastaan addiktoivia ja ne on katsottava joka kerta alusta loppuun. En meinannut ensin tajuta, miksi jaksojen nimet olivat näennäisen randomisti eteneviä järjestyslukuja tyyliin 436 ja 443, kunnes hoksasin että tällähän viitataan Donald Trumpin presidenttikauden päiviin, joita lasketaan siis kuin vangit konsanaan päiviä vapautumiseensa. Trumpin valtakausi ja sen aiheuttamat muutokset ajan hengessä ja toimintatavoissa ovat myös yksi sarjan pääsisällöistä. Lakiyhtiön tyypit joutuvat huomaamaan, että likainen peli on joskus ainoa tapa päästä eteenpäin asiakkaita puolustaessa.

Luccan (Cush Jumbo) raskaus ja sen eteneminen aiheutti sarjan edetessä myös lystikkäitä hetkiä. Toivon vain, että Luccan ja Colinin (Justin Bartha) suhteesta ei tehdä mitään ikuista on-off-leikkiä, kuten joskus tv-sarjoissa käy. Iloitsin suuresti siitä, että Dianen ja hänen miehensä Kurtin(Gary Cole) suhde vahvistui vaikeuksista huolimatta ja he pääsivät jopa asumaan saman katon alle. Tällä kaudella Rose Leslien esittämä Maia Rindell ei ole enää niin suuressa valokeilassa, mutta myöskin hänen kehittymistään lakimiehenä ja ihmisenä on ilo seurata.

Kolmas kausi on tulossa, (jeeee!!) ja ties mitä siltä on odotettavissa. Fbi:n tutkijat kiertelevät kuin haaskalinnut Dianen ympärillä, varomaton tuttavuus on saattanut terävän lakinaisemme asemaan, jossa häntä kenties syytetään presidentin salamurhan suunnittelusta. Miten Diane tästä selviää, sen näemme sitten ensi vuonna.

torstai 6. syyskuuta 2018

Ready Player One - the movie






Tulihan se vihdoin katsottua, erääseen lemppariscifikirjaani perustuva leffa. Ready Player One on muuntautunut Steven Spielbergin osaavissa käsissä juuri sellaiseksi riemukkaaksi toimintapläjäykseksi kuin olin uumoillutkin. Bloggasin jo taannoin tarinasta ja sen viitekehyksestä, lähitulevaisuudesta joka on niin synkkä että kaikki mieluummin viettävät aikaansa cyberuniversumissa nimeltä OASIS.

Siellä myös Wade Watts (Tye Sheridan) ystävineen  kisaa Oasiksen luojan James Hallidayn (Mark Rylance) piilottaman "pääsiäismunan" löytämisestä ensimmäisenä, sillä kisan voittaja ei saa enempää tai vähempää kuin hallintaansa koko miljardien arvoisen virtuaalimaailman. Waden avatar Parzival sekä hänen parhaat ystävänsä Oasiksessa; Aech, Art3mis, Daito ja Sho pääsevät sattuman kaupalla kisan tulostaulun etujoukkoihin. Tämä raivostuttaa suuresti riistoyhtiö IOI:n johtaja Nolan Sorrentoa (Ben Mendelsohn) joka on pian varsinaisen armeijan kanssa nörttiemme perässä päästäkseen pääsiäismunan luo ensimmäisenä.

Asetelma on melko perinteinen, hyvikset vastaan pahikset, raha ja ahneus vastaan moraali ja anteliaisuus. Spielberg saa kuitenkin taioittua melko ohuesta juonesta ja pinnallisista henkilöhahmoista mahtavaa toimintaa upeiden tehosteiden puitteissa. Spielberg on kertonut Ready Player One:n olevan kolmanneksi vaikein elokuva jonka hän on ikinä tehnyt. Enkä ihmettele, leffan tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi virtuaalimaailmaan ja päähenkilöt nähdään enimmän aikaa avattarinaan. Filmi pursuilee kulttuurisia referenssejä ja viittauksia jatkuvalla syötöllä, erityisesti 80- ja 90-lukuja ja niiden popkuttuuri-ilmiöitä musiikista peleihin ja elokuvahahmoihin tuodaan esiin sellaiseen tahtiin, että pelkästään kaikkien niiden bongaaminen vaatisi uuden katselukerran.

Ernest Clinen kirja on toki käsittämättömän runsas, eikä kaikkia sen detaljeja mitenkään ole pystytty tuomaan valkokankaalle, mikä on täysin ymmärrettävää. Silti leffa oli omaan makuuni aavistuksen pitkäkestoinen, 2 h 20 min. Tiedä sitten, olisiko joku nuori ja tuore elokuvaohjaaja saanut enemmän irti tälläisista puitteista, eikä sitäpaitsi olisi ollut itse niin voimakkaasti luomassa kulttuurisia ilmiöitä joihin leffassa pureudutaan. Pidin kuitenkin paljon elokuvan yleisestä tunnelmasta, joka oli jännittävällä tavalla hauska, ja taattua Spielberg-laatua alusta loppuun. Joskus kaipaa ajanvietteekseen ihan puhdasta viihdettä, joka ei ole ryppyotsaista millään tapaa. Vaikka leffan miljöö on dystooppinen, se jättää lopuksi katsojalle hyvän ja toiveikkaan mielen, ja se jos mikä on arjen ja sen vaatimusten puristuksessa välillä tärkeää. Jos siis pidit esimerkiksi Kadonneen aarteen metsästäjistä, E.T:stä tai Jurassic Parkista, tämä on sinun elokuvasi. :)




perjantai 31. elokuuta 2018

Piia Leino: Taivas



S & S, 2018. 250 s. 

Tämä Maailman laita -romaanikilpailun voittanut kirja on pahaenteinen tarina siitä, mihin Suomi ja maailma ovat kenties menossa, jos emme tee asioille jotakin hyvissä ajoin.

Teos sijoittuu rappeutuneeseen Helsinkiin vuonna 2058. Suomi on sisällissodan runtelema paikka, jonka on vallannut kauttaaltaan kaikennielevä lamaannus. Kansallismieliset ovat ottaneet vallan ja ihmiset on jaettu eri yhteiskuntaluokkiin jotka koettavat selvitä elämästä kukin tavallaan. Kirjan toinen päähenkilö Akseli työskentelee tutkijana yliopistolle, mutta koko hänen innottoman olemisensa päämääränä on päästä päivittäin maksimiajaksi Taivaaseen, virtuaalimaailmaan, jonka käyttöoikeus maksaa mutta jonne päästessä kaikki maalliset murheet unohtuvat. Virtuaalipuku ja lasit tekevät taivaskokemuksesta niin täydellisen kiehtovan ja värikkään kaikkine tuntemuksineen, että sieltä poistuminen aiheuttaa pahoja vieroitusoireita.


" Taivaassa ihme tapahtuu välittömästi joka ikinen kerta, tänäänkin. Rauha lipuu Akseliin jokaisen aistin kautta, lehdenvihreänä ja ruohontuoksuisena tai vitivalkoisena ja pakkasenkirpeänä, aina pohjimmiltaan samana. Akseli unohtaa ajan ja itsensä. Hän vain lepää olemassaolossaan, täydellisenä, vailla rajoitteita. "

Akselin täytyy siis tehdä töitä, että pystyisi viettämään utopisessa Taivaassa mahdollisimman paljon aikaa. Työn tarkoituksena olisi selvittää, minkä takia Suomi kansakuntana vajosi niin suureen lamaannukseen, että kaikki halut ja mielenkiinnon kohteet menettivät ihmisille merkityksensä. Lapsia ei enää synny, kukaan ei jaksa taistella vallitsevaa harmautta ja toivottomutta vastaan. Akselia ei kuitenkaan asia kiinnosta isommin, ennenkuin hän tapaa taivaassa Iinan, jonka hän yllätyksekseen huomaa haluavansa tavata myös todellisessa elämässä.

Akseli ja Iina pääsevät osallisiksi lääkekokeiluun, joka tempaisee heidät irti vuosia kestäneestä passiivisuuden tilasta ja saa heidän elinvoimansa palaamaan. Varsinkin Iina kokee, että vallitsevalle asiantilalle täytyy tehdä jotakin, ihmiset on laajemminkin saatava ymmärtämään Taivaan ja sen omistajatahon Valon koukuttava vaikutus. Mutta pystyykö Akseli enää irtautumaan niin suurta riippuvuutta aiheuttavasta asiasta, se onkin toinen kysymys.


" Olitko sinä onnellinen lapsi, Akseli kysyy. - Olin, kai. Taidan olla aika onnellinen ihminen, tiedätkö, jostain ihan pohjalta. Että minut tarkoitettiin sellaiseksi. - Mistä sen tietää?  - Sen  vain tietää. Ihmisen pohjavirran. Se voi mennä tukkoon kaikesta kamalasta, mutta silti se on siellä. Uskotko? "

Kirja herättää levottomuutta vähän samaan tapaan kuin vaikkapa aikaisemmin lukemani dystooppiset teokset Teemestarin kirja ja Ready Player One. Välinpitämättömyys ilmastoasioista, ympäristökatastrofit, maahanmuuton vastustaminen, kansallismielisyyden nousu,  älylaitteisiin ja peleihin koukuttuminen ovat jo tätä päivää. Laiminlyömme kanssaihmisiämme ja vietämme yhä suuremman osan aikaamme netin syövereissä. Mihin tämä kehitys johtaa? Näitä teemoja ansiokkaasti pohdiskellaan tässä kirjassa.

Olisin toivonut, että enemmän aikaa kirjassa olisi suotu myös sille, mitä tapahtuu toivon ja innokkuuden uudelleen viriämisen jälkeen. Mutta ehkä se onkin ihan toisenlaisen tarinan aihe.