Laura Lehtola: Takapenkki

Otava, 2017. 270 s.

Tuntuu, että on tuhat vuotta siitä kun on saanut luettua romaanin (loppuun asti) näillä koulukirjojen ylirasittamilla aivoilla. Nyt kuitenkin osui kohdalle kirja, joka tempaisi mukaansa sen verran tiukasti, että se tuli luettua yhdessä illassa.

Pidän kovasti siitä, kun kirjailija osaa vaihdella tyylilajeja ja käyttää uskottavasti erilaisia kertojanääniä. Laura Lehtola asettuu kolmen pääkertojanäänensä nahkoihin ajoittain suorastaan riemastuttavasti. Kirjan keskiössä viisikymppinen työvoimaneuvoja Tuula on elämässään taitekohdassa, ainoa lapsi on muuttamassa kotoa ja avioliittokin tuntuu väljähtyneeltä. Kaikki muuttuu kuitenkin eräänä arvaamattomana hetkenä juuri kun kesäloman pitäisi alkaa. Eräs hänen asiakkaistaan, älykäs mutta alisuoriutuva 19-vuotias  Aleksi kaappaa Tuulan autonsa takapenkille matkalle, jossa mukana on myös Aleksin lasta odottava teini-ikäinen lukiolaistyttö Elina.

Tarinaa kuljetetaan näiden kaikkien kolmen näkökulmista, ja mukaan hupaisina sivuhenkilöinä mahtuvat ainakin Aleksista huolta pitävä teräksinen, itäsuomalaista murretta viäntävä Mummo sekä Tuulan käytännöllinen ja hieman hajamielinen aviomies Topi.

Kirjailija osaa sekä teinien käyttämät puheenparret sometuksineen, lyhenteineen ja kiroiluineen mutta ymmärtää silti koskettavasti nuorten elämän kipuilua ja kokemattomuutta. Kirjassa pohditaan eri näkökulmista moninaisia yhteiskunnallisia seikkoja, kuten syrjäytymistä, tunnekylmyyttä, puhumattomuutta ja niiden aiheuttamia ongelmia jotka voisivat olla vältettävissä jos ihmiset vain keskustelisivat  enemmän ja välittäisivät muistakin kuin itsestään. Ihmiselämän pienet ja suuret  mullistukset nähdään eri sukupolvien edustajien kautta eri vinkkeleistä, ymmärtäen ja lämmöllä.

Itse panttivankidraama kirjan ytimessä on hiukan (tarkoituksella?) absurdi, ja koen että tarinan olisi voinut saada päätepisteeseen jollain muullakin tapaa. Mutta lopun twisti, jossa annetaan ymmärtää että kaikkien kaoottisten ja dramaattisten tapahtumien jälkeen päähenkilöille käy elämässä paremmin kuin olimme odottaneetkaan, oli sympaatinen ja jätti päällimmäiseksi hyvän mielen. Voin suositella sydämellisesti tätä kirjaa muillekin.

Pikku Pegasos

Otava, 1980. 288 s. Kuvitus Jori Svärd.

Runous on aivan mahtava aarreaitta, josta ammentaa sisältöä hetkiin lasten kanssa. Moni muksu, joka ei välttämättä jaksa (vielä) keskittyä kovin pitkiin satuihin, kuuntelee kuitenkin mielellään loruja tai runoja. Itsestänikin niitä on tosi hauska lukea ääneen. Lapsen kieli, puhe, mielikuvitus ja tunneilmaisu kehittyvät kun hänelle luetaan mahdollisimman paljon.

Pikku Pegasos : 400 kauneinta lastenrunoa (toim. Kaarina Helakisa) on varsinainen lasten klassikkorunojen perusteos. Vuonna 1980 ensimmäisen kerran julkaistu teos esittelee melkoisen kavalkadin Suomen tunnetuimpia lastenrunoja, kirjoittajina mm. Kirsi Kunnas, Marjatta Kurenniemi, Aale Tynni ja Lauri Viita. Joukkoon mahtuu monenmoista sanataidetta, ihan  sormiloruista ja äänneharjoituksista:

" Riisin raasin rusina, kärrynpyöriä tusina "

" Ynneli jynneli jyrinä, yltyy hyttysen hyrinä " 

tuttuakin tutumpiin loruihin: 

" Körö körö kirkkoon,

papin muorin penkkiin,

ruskealla ruunalla, 

valkealla varsalla,  

 kolipäällä koiralla,

kirjavalla kissalla, 

laukkipäällä lampaalla - 

peltojen ylitse,

aitojen alitse, 

kilikello kaulassa, 

punaisessa nauhassa, 

pom pom, pom pom, pom! "

     

 Onhan siellä myös ihanan haikeita loppusoinnillisia vanhan ajan runoja:
 

"Kauppa on täynnä mahdottomuutta, 

siinä on kaikkea vanhaa ja uutta: 

peninkulmansaappaat, viisasten kivi, 

Aladdinin lamppuja pitkä rivi. 

Lentävä matto, noidan luuta,

taikurin hattu ja paljon muuta 

kissan siivet ja linnun maito, 

siellä on purkissa tieto ja taito. 

Mutta mistään ei saa semmoista taikaa, 

joka takaisin toisi mennyttä aikaa." 

Ja osa oli aika karuja :D

Tai tai taipaleen ämmä,

katkaisi viisaalta vasikalta hännän,

teki siitä kirnun männän, 

kirnusi sillä leiviskän voita.

Missä se voi?

Susi sen söi.

Missä se susi?

Kirves sen tappoi.

Missä se kirves?

Kannon päässä.

Missä se kanto?

Mätäni pois. 

Osa runoista oli aikansa eläneitä sanastoltaan, niissä puhuttiin esim. neekereistä tai mustalaisista, mikä ei tietenkään ole tänä päivänä korrektia. Itseäni miellyttivät eniten Immi Hellénin, Laura Latvalan, Ilse Saareksen ( rakastin Pikku Akka-kirjaa lapsena!) ja Kirsi Kunnaksen runot. Jonkinlaista nostalgiaa niissä varmasti on, ehkä sentyyppisiä runoja on eniten kuullut lapsuudessa ja kouluikäisenä. Lapsista hauskimpia olivat ne joissa toistettiin hassuja sanoja, joissa oli erikoinen rytmi tai joissa yritettiin vaikeita sanayhdistelmiä kuten "yksikseskös yskiskelet" tms.

Tämä kokoelma esittelee vanhempaa lastenrunoutta todella kattavasti. Uudemmista runoista on myös omia kokoelmia, joihin kannattaa myös ehdottomasti tutustua. Oman työn parhaita puolia on, että saa lukea ääneen ja tutustua monenlaiseen lastenkirjallisuuteen. 

Kuun vene on ikkunan takana.

se kimaltaa kuin lasi.

Pane silmäsi kiinni, lapsonen,

nuo pienet ikkunasi. 

Kuun vene on ikkunan takana.

Se kimaltaa ja kiikkuu.

Ja kukka ruukussa liikahtaa.

Ja ikkunaverho liikkuu. 

Kuun vene on ikkunan takana.

Kuun vene vartoo lasta.

Saat aamulla kertoa, mihin se vei, 

kun nouset nukkumasta. 

(Aale Tynni)

Yön kantaja

                                                               Otava, 2017. 380 s.

Työt ovat vieneet mukanaan viime aikoina niin, ettei ole entiseen tapaan ehtinyt bongailla tulevia kirjauutuuksia ja miettiä valmiiksi mitähän tulisi lukemaan. En ole harmikseni ehtinyt edes pääkirjastoon asioimaan, vaan olen tehnyt viikoittaisia pikapyrähdyksiä kirjastoautoon, josta nappaillut mukaani kirjoja, joiden lainaamiseen pääsyy on ollut "tätä ainakaan en ole muistaakseni lukenut aiemmin".

Tällä tapaa mukaani tarttui Katja Kallion uusin teos "Yön kantaja". Olen aikoinani lukenut Kallion kaksi ensimmäistä romaania Kuutamolla ja Sooloilua, joista ensimmäisestä pidin todella paljon ja siitä tehty elokuvasovituskin on mielestäni onnistunut. (Peter Franzen, aahhh...💕) Sooloilua jäi minun mielestäni jotenkin puolitiehen, vähän pintaraapaisuksi aiheestaan, joka kylläkin oli ideana hyvä, enkä erityisemmin välittänyt kirjasta tehdystä elokuvasta. Ehkä siksi minulta on jäänyt tutustumatta Katja Kallion seuraaviin teoksiin, mutta nyt aion kyllä jossain vaiheessa tarttua niihinkin, sillä mielestäni Kallio on kehittynyt kirjoittajana aivan valtavasti ja tästä kyseisestä kirjasta pidin erittäin paljon.

Yön kantajan tarina perustuu oikeasti eläneen naisen Amanda Aaltosen (1865-1918) vaiheisiin nuorena irtolaisena ja maailmanmatkaajana, kuumailmapallolentäjän rakastajattarena sekä Seilin mielisairaalasaaren asukkaana. Teos herätti monenlaisia tunteita, on suorastaan haastavaa koittaa jäsennellä ajatuksiaan Amandan tarinasta. Päällimmäisenä tunteena on jonkinasteinen helpotus; onneksi emme enää elä tuonkaltaisessa maailmassa, jossa mielenterveyspotilaita ja naisia ja köyhiä kohdellaan noin tyrmistyttävän huonosti ja epäoikeudenmukaisesti.  Eihän enää nuori ihminen joutuisi vankilaan useaan otteeseen siitä syystä, ettei hänellä ole kotia, minne mennä? Eihän naista enää laittettaisi loppuiäkseen mielisairaalaan, jos hänellä on ollut suhteita useisiin miehiin ja viettänyt "rietastelevaa" elämää, vaikka onkin usein harrastanut niitä suhteita henkensä pitimiksi.
Eihän ketään laiteta enää pakkopaitaan päivä,- ja viikkokausiksi jos hänen mielialansa vaihtelevat, eikä kaikki suju kuten hoitajien mielestä pitäisi. Eihän?

Kuinka vähän naiselta sallittiinkin maailmankaikkeuden mittakaavassa silmänräpäys sitten, viime vuosisadan alussa, kuinka ahtaisiin raameihin piti sopia että sai elää muiden ihmisten joukossa. Hienoja henkilöhahmoja sisältyy tähän teokseen, joka tuo lähelle ne ajat, jolloin yhteiskuntaluokka ja sukupuoli määrittivät jo syntymässä sen, mihin ihminen saattoi elämässään pyrkiä.  Amanda oli tyttö, joka halusi kokea, elää, matkustaa, olla vapaa ja tehdä mitä haluaa. Hänen toimissaan ja käytöksessään voi nähdä toki piirteitä monestakin mielenterveyteen liittyvästä ongelmasta kuten esim. keskittymishäiriöistä tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mutta voi olla että  Amanda oli vain vapaa sielu. Auktoriteetteihin ja käskyihin Amanda suhtautui välinpitämättömästi niin kauan, kunnes niiden tottelemisesta tuli Seilin saarella välttämätön pakko.

Kuitenkin, vankinakin ollessaan täysin eristyksissä muusta maailmasta
 Amanda saa luotua saarelleen itselleen jonkinlaisen elämän. Hän ystävystyy muiden, monista eri syistä saarelle joutuneiden naisten kanssa ja saa kokea jopa salaisen rakkauden. Elämä on karua, rankkaa ja välillä sietämätöntä, mutta kuten ihmisissä yleensä, jostain kohoaa aina toivo ja elämänhalu. Kirjan kieli on notkeaa ja oivaltavaa, mennyt aika viriää silmien eteen kuin elokuvassa. (tästä kirjasta saisi muuten upean elokuvan tai tv-sarjan!) Ihmisen mieli on myös notkea, vaikka se välillä säröilee ja melkein hajoaa, löytää se kuitenkin jostain voimaa sopeutua. Kallio on selvästikin tehnyt runsaasti tutkimustyötä aiheestaan, entisaikojen miljööt ja mielisairaiden hoitokäytännöt ovat ilmeisen hyvin hallussa.

Taaskin, kuten The Handsmaid´s Tale - sarjaa katsoessa,  mielenpäälle kohoaa huoli tästä ajasta ja naisen asemasta maailman mittakaavassa. Mitä on tapahtumassa? Onko miehisellä politiikalla tarkoitus ajaa naisia taas johonkin muottiin, miesten vallan alle. Toivottavasti emme anna sen tapahtua. Katja Kalliolle kiitokset mahtavasta lukuelämyksestä.