Kesäkirja

WSOY, 1973. 143 s.  Bon-pokkarit, 2014.

Olen lukenut Tove Janssonin Kesäkirjan jo joskus nuorena, muistaakseni ihan teininä, enkä silloin arvostanut teosta kovinkaan paljon. Vaikka olin jo silloin suuri Muumi-kirjojen ja Toven taiteen ja piirrosten fani, pidin tätä kirjaa verrattain tylsänä.

Nyt syysflunssan kourissa kärvistellessä ja selatessani kirjoja, joita minulla oli käden ulottuvilla, päätin antaa Kesäkirjalle uuden mahdollisuuden. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, ikä ja kokemus oli tuonut asioihin uuden katsantokannan ja nautin opuksesta suuresti. Hiukan minua häiritsivät vanhahtavan suomennoksen kummalliset sanankäänteet, mutta kun pääsin niistä yli, sulauduin kirjan tunnelmaan täydellisesti. Suolainen merituuli puhalsi hiuksissani, kuulin aaltojen liplatuksen veneen laitoihin ja tunsin kallioiden kuumuuden hohkaavan varpaitteni alla.

Lyhyydestään huolimatta Kesäkirja sisältää monta tarinaa ja monenlaisia tunnelmia. Lämpimän huumorin lisäksi pohdiskellaan syvempiä ajatuksia vanhenemisesta ja lapsuudesta. Teoksen kirjoittamishetkellä Muumeistaan jo pitkään maailmankuuluna ollut Tove kertoo kirjassa Suomenlahden pienellä saarella kesiään viettävistä isoäidistä, isästä ja pienestä Sophia-tytöstä. Tunnettua on, että henkilöiden esikuvia ovat Toven äiti Signe Hammarsten, veli Lars ja Larsin tytär Sophia, joka nykyään toimii muumihahmojen käyttöoikeuksia valvovan Moomin Characters Oy Ltd:n pääosakkaana ja taiteellisena johtajana. 

Kesäkirjan tarinoissa keskiössä ovat isoäiti ja Sophia, isä lähinnä "tekee töitä" taustalla, näkymättömänä hahmona. Isoäidin ja Sophian suhde on läheinen ja välillä räiskähtelevä, kumpikin auttaa toistaan omalla tavallaan saaren askareissa ja luonnossa liikkuessa. Kesäpaikka on rauhaisa, muutamia vierailijoita lukuunottamatta kolmikko viettää kesät keskenään. Kirjan henkilöiden näkökulmista ja puheista voi aistia yhtymäkohtia muumihahmoihin, isoäidin ihastuttavan boheemi hälläväliä-asenne tiettyihin normeihin heijasteli Muumitalon asukkeja ja Sophian järkähtämättömät lausahdukset, kuten kirje, joka livautettiin oven alta hänen ollessaan suutuksissa isöäidilleen; "Minä vihaan sinua, sydämellisin terveisin Sophia", toivat mieleen sekä draamantajuista Niiskuneitiä että välillä leppymätöntä pikku Myytä.

"Metsää sanottiin kummitusmetsäksi. Verkkaisen vaivan alaisena se oli kasvanut muotoonsa, ja säilymisen ja häviön raja oli niin arka, ettei pieninkään muutos ollut ajateltavissa. Jos olisi raivattu aukko tai eroteltu maahan vajonneita runkoja, olisi kummitusmetsä saattanut tuhoutua. Suovettä ei saanut johtaa pois, tiiviin suojamuurin taakse ei saanut mitään istuttaa.Kauimpana tiheikössä, aina pimeinä pysyvissä onkaloissa asui lintuja ja pikkueläimiä, tyynellä ilmalla sattoi kuulla siipien suhinaa tai äkillistä käpälien rapinaa. Nämä eläimet eivät koskaan tulleet näkyviin."

Luontokuvaus on kirjan parasta antia, saaren luonto on oma entiteettinsä joka elää omaa elämäänsä vaikka siihen yrittäisikin vaikuttaa istutuksilla, kasteluilla tai muilla. On myrskyä, hellettä, uimista, kalastusta. Kesä tuntuu loppumattomalta kuin joskus lapsena, kun tuntui että helteiset viikot jatkuvat ikuisesti eikä koulu ala enää milloinkaan. Yhtäkkiä kuitenkin syystuulet alkavat puhaltaa ja kylmyys levitä luihin ja ytimiin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja isoäidin heikkenevä terveys antaa osviittaa myös elinkaaren loppumisesta, ja laittaa hänet ja lukijan pohtimaan, mikä loppujen lopuksi on elämässä tärkeää. 

Olen iloinen, että annoin Kesäkirjalle toisen mahdollisuuden, sillä se nousi heittämällä suosikkien joukkoon lukulistallani. Tällaisia lämminhenkisiä, päältäkatsoen mutkattomia mutta tarkemmin katsasteltuna viisaita teoksia ei ole koskaan liikaa. Suosittelen lämpimästi.