lauantai 14. joulukuuta 2019

On hieno paikka haudan povi





Bazar, 2018. 397 s.



Flavia de Luce -dekkareiden yhdeksäs osa osoittautui yllättäen erääksi suosikeistani koko sarjassa. Flavia on kokenut kovia ja synkeitä asioita jo useamman kirjan verran, ja väkisin alkoi jo hiukan itsekin ahdistua de Lucen perheen asioiden onnettomasta tilasta, varsinkin edeltävän teoksen lopussa tapahtuneen järkyttävän perhetragedian jälkeen.

Tämän kirjan alussa Flavia onkin melko toivottomissa mietteissä, mutta sitten Florence-täti patistaa koko siskoparven perheen palvelija Doggerin kanssa kesälomamatkalle keskelle Englannin idyllistä maaseutua. St-Mildred´s-in-the-Marshin kylä kirkkoineen kiinnostaa jo valmiiksi Flaviaa, joka tietää kyseisen seurakunnan pastorin murhanneen kolme viatonta rouvashenkilöä myrkyttämällä heidät ehtoollisviinillä.

Dogger viekin Daffyn, Feelyn ja Flavian jokiretkelle veneellä, jonka laidan yli kättään uittaessa Flavia tuntee jonkinlaisen hipaisun. Flaviahan on löytänyt ruumiita jos jonkinlaisista paikoista takan hormeista kurkkupenkkeihin asti, mutta tämä kyseisen kalmon löytötapa on ehkä herkullisella tavalla kammottavin ikinä. Flavian tarratessa kiinni vedenalaiseen saaliiseensa, hän havaitsee työntäneensä sormensa ruumiin avonaiseen suuhun ja pitävänsä etuhampaiden takaa tiukasti kiinni.

Suorastaan kauhistuttavan ihana sattuma! Siskojen järkyttyessä ja oksennellessa Flavia riemastuu, on kuin aurinko alkaisi jälleen paistaa nuoren etsivämme elämässä. Silkkisiin komeljanttarin varusteisiin pukeutunut nuori miesvainaja herättää Flavian mielenkiinnon välittömästi, ja kemian saloihin vihkiytynyt tutkija ottaa hänessä vallan jälleen kerran.

Tällä kertaan salapoliisin työssä on mukana myös Dogger, joka on ottanut vastuun tytöistä perheen murhenäytelmän jälkeen. Myös Daphne-sisko kiinnostuu tapauksesta ja vie Flavian mukanaan runouden ihmeelliseen maailmaan. Oli ihanaa havaita lukemisen edetessä että tällä kertaa päällimmäisenä oli alkuaikojen lämpimän humoristinen ote tarinaan omintakeisine sivuhahmoineen, joita tässäkin maaseutupitäjässä riitti yllin kyllin. Olin iloinen siitäkin, että Flavian suhteet siskoihin lähentyivät ja he löysivät tekemistä ja puuhailtavaa yhdessä pelkkien piikittelyjen ja riitojen sijaan.

Toki monenlaisia jännitysmomentteja riitti pitkin matkaa, kuten salapoliisiromaanissa kuuluukin, mutta liian synkkiin vesiin ei onneksi sukellettu. Ja luojan kiitos Peltokanalinnut ja fasaanipaistivoileivät oli unohdettu tämän tarinan ajaksi, olen lopen kyllästynyt koko Salainen palvelu-kuvioon, joka on jäänyt itselleni vähäisten vihjeiden vuoksi hämärän peittoon.

Viimeisin Flavia-kirja, Kuolon kultaisen kiehkurat on vielä lukematta, innolla odotan pääseväni sen kimppuun kenties jo pian.






2 kommenttia:

  1. Tämä on tosi hauska kirjasarja. Flavia on huippu henkilöhahmo. Ihmettelin sangen suuresti, kun näin tämän kirjasarjan aikuisten osastolla kirjastossa. Kyllä tämä sopii parhaiten nuorten osastolle.
    Itse aloitin Viisikoista ja siirryin Agatha Christien kirjoja lukemaan noin 11v. ja Stephen Kingin kauhua luin jo 13v.

    VastaaPoista
  2. Joo, viisikot ja muut Blytonin kirjat, Salaisuus- ja Seikkailusarjat ym. tuli luettua jo pienenä. Muistan lukeneeni myös Agatha Christietä tosi nuorena, n. 7-vuotiaana koulussa, kun muut luokassa vasta tavasivat a:ta ja b:tä :D Sen ikäiselle oli kyllä aivan liian pelottavaa lukemista! ;) Siinä olen samaa mieltä, että Flavia sopisi aivan hyvin nuorten osastolle, eivät tarinat mitenkään sopimattomia ole todellakaan.

    VastaaPoista